Esmeraldan eetos

Eilen, katsoessani aamusta iltaan uutiskuvaa ja analyysia Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, kuulin yhtä aikaa korvissani Procol Harumin A Whiter Shade of Palen.  Näin silmissäni kantaaottavan musiikkivideon Vietnam-kuvastolla kuin lohduttomana toisintona ihmiskunnan oppitunnista numero yksi: emmekö me koskaan opi? Ehkä tällä kertaa kysymyksen voi muotoilla yksiköksi, eikö juuri yksi tietty P-alkuinen henkilö, jota jo H-alkuiseen verrataan, opi koskaan.  Valitettavasti vakaa uskoni on, että vielä sittenkin, kun P-alkuista ei ole enää olemassa, yhä uudet ja uudet ihailijat käyvät katsomassa häntä mausoleumiin palsamoituna. Toisaalta eiliset Ukrainan tapahtumat pakottavat yhä useamman kannattajan kyseenalaistamaan kaiken, jota tämä P-alkuinen on valheiden verkostossa rakentanut. Mutta kuten on aikojen saatossa huomattu, ihmiselle voi olla raskasta myöntää tosiasiat. Se mihin on uskonut, ei olekaan ehkä ollut olemassa sellaisena kuin kuvitteli (liittyen juuri lukemaani Meri Valkaman teoksee

Aikomukseni on ollut kirjoittaa jo pidemmän aikaa jotain ylevää ruuanlaitosta. Mietinhän ruokaa jatkuvasti. Mietin sitä ensimmäisenä, kun herään ja viimeisenä, kun suljen silmät. Mietin yöllä seuraavan päivän tai viikon syömisiä. Voinen siis sanoa eläväni todeksi sisilialaista sananlaskua: en syö elääkseni, elän syödäkseni.  Viime aikojen kokkailut on hämmennetty vähintään puolilta osin puuhellalla. Kuvassa viimeinen borssi Georgiasta tuoduin maustein tehtynä. Se oli taivasmatka, paras versio kahden vuoden kaikista. Ja nyt mausteet ovat loppuneet, näin oli tarkoitus.  En ole jakanut reseptejä blogissa nimeksikään, sillä yleensä en kirjoita sellaisia enkä myöskään kokkaa useimmiten resepteistä. Minun pitäisi siis muuttaa jotain olennaista tyylissäni, jos alkaisin kirjoittaa reseptejä blogiin. Näin olen kuitenkin toisinaan tehnyt ja luonnosten perusteella aikomukseni on ilmeisesti ollut suuri, sen verran monia ruokajuttujen tynkiä arkistoista löytyy. Minun piti julkaista jälleen kerran l

Hyvää lukurauhan päivää kaikille. Elämme yhteiskunnassa, jossa jokaiselle päivälle on jokin oma viettoaiheensa, hashtag jotain tai turhuuden markkina. Lukemista ja lukutaitoa on kuitenkin syytä juhlistaa, vaikka vuoden jokaisena päivänä.  En ole edes katsonut, mitä lukurauha varsinaisesti sisältää. Ilmeisesti samaa kuin joulurauha. Ei saa häiritä, pitää olla nätisti, saa keskittyä vain lukemiseen. Mutta onko meillä ihan oikeasti lukurauhaa? Vai olemmeko vain tekniikan, uutistulvan, somen ja ponnahdusikkunoiden hallitsemia sätkynukkeja, jotka ovat menettäneet keskittymiskykynsä hyvänkin tekstin äärellä? Tältä tuntuu yhä useamman kanssa aiheesta juteltua.  Mietin tätä usein lukiessani aamulehteä eli Turun Sanomia. Tuntuu, että ennen uppouduin helposti artikkelien aiheisiin, ainakin pidempiin ja kiinnostaviin sellaisiin. Mietin pitkään, onko journalismin taso laskenut - edelleen olen myös tätä mieltä - kunnes tajusin: minusta itsestäni on tullut sätkynukke. Minulle on jäänyt päälle jatkuv

Vaikuttavimpien lukukokemusten saaga jatkuu. Otsikosta voinee päätellä, millaista on herätä todellisuuteen, joka on tosiasiassa vain jatkuva painajaisuni. Ihminen, joka tuntee jotain niin suurta, ei ehkä koettua vaan vasta aistittua, yksinkertaisesti kärsii vääränlaisten raamien sisäpuolella. Ihminen, joka joutuu mukautumaan sovinnaisuuteen, vanhoillisuuteen, siihen että on vain sukupuolensa edustaja kenties tahtomattaan. Tällainen ihminen kärsii erityisesti kohtaamattomuuden aiheuttamasta tunteesta, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan.  1800-luku oli suuri naisen emansipaation vuosisata, seuraavan ollessa jatkumoa sille. Edelleen 2000-luku osoittaa, missä on vielä kehitettävää. Minusta on hienoa, että voin niputtaa samaan julkaisuun sekä mies- että naiskirjailijan, vaikka 2000-luvulla heistä puhuminen sukupuolietuliitteillä lienee kyseenalaista. Ihmisyys ei katso sukupuolta, toisin kuin asenteiden omistajat.  Juhani Ahon löytäminen on ollut minulle yksi upein asia kirjallisuusrinta

Kuriton liha kaipaa ruoskaa. Ilmeisesti. Painitteko muut itsenne työllistäjät tai luovat kirjoittajat (tällähän harvemmin työllistää itsensä) aloittamisen vaikeudesta? Vaikka innostaisi, jopa tietäisitte mistä aloittaisi? Minä kaipaan selvästi treenausta tämän itsekurini kanssa, myös tyhjenevien pullapitkopussien näkökulmasta. Luulin olevani järkevä, ambitiossani kaikin puolin edistyvä. Mutta istun ja katson pihaa, noroa ikkunalasissa. Silmät puhkovaa led-poroa naapurin pihalla. Mietin ja kysyn itseltäni, miksi. Vastauksen kai muistatte, sipsi. Viimeisen vuoden yksi voimakkaimmista taide-elämyksistäni taulun äärellä. Sopii mainiosti taustoittamaan tätä kirjoitusta. Päiviö Pyöttiälä , Ikkunat sivilisaatioon (1970), öljy kankaalle. Turun taidemuseon taidehankinta:  Kertokaa siis minulle keinot ruoskia istumapakaroita riittävän kurittavasti, muttei kuitenkaan työtehoa heikentävästi. Tällä hetkellä olen vain takertunut ajatukseen "luovuus tarvitsee luppoaikaa" ja toteutan ete

Viime aikoina olen miettinyt kovasti vaikuttavimpia kokemiani asioita. Olen tehnyt lenkeillä päänsisäistä listaa kirjoista,  elokuvista , musiikista, dokumenteista. En tiedä miksi moinen listausmania. Mihin oikein varaudun? Miksi haluamme listata kokemuksiamme, juuri kun toitotin kovaan ääneen, että minä en harrasta listoja. En ainakaan to do -sellaisia.  Ehkä vain koen nyt jonkinlaista kulminaatiopisteen aiheuttamaa pateettisuutta, jonkinlaista tarvetta alleviivata aiempien kokemusten merkityksellisyyttä. No, tarvinneeko tätä miettiä. Ehkä vain listaan ne top kympit, joita olen ajatellut. Vailla paremmuusjärjestystä.  Mitkä ovat eniten minuun vaikuttaneet kirjat? Minusta ratkaisevinta lukukokemuksessa on aina tunne. Joko sitä on tai ei ole. Ja jollei ole, kirja jää kesken. Kun taas ne eniten sykähdyttävät jäävät leijumaan mieleen jopa vuosikausiksi. Hyvä kirja jää jopa perustavalla tasolla vaikuttamaan, muuttaen ehkä jotain omassa sisimmässä ja sitä kautta elämänkulussa, riippumatta s