Esmeraldan eetos

Harvoin, jos koskaan kehotan lukemaan jonkin tietyn kirjan. Näin olen toiminut ehkä vain Eddie Jakun kohdalla, josta tuli esikoiskirjailija 99-vuotiaana. En kuitenkaan nyt löydä tuota julkaisua, vain tämän sinne päin , jossa olen luetellut lukemiani vaikuttavimpia kirjoja.  Nyt mennään kuitenkin tämän vuoden parhaaseen tietokirjaan Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin , joka ilmestyi viime vuoden lopulla. Uskonpa, että olen samaa mieltä kirjan parhaudesta vielä tämän vuoden lopussa. Tiesin kyllä Ilta-Sanomien toimittajan Arja Paanasen ansioista, tiesin myös, miten helppoa on leimata tietyn lehden edustajan uutiset joksikin muuksi kuin mitä ne tosiasiassa ovat. Tinkimätöntä journalismia aikaansa edellä. Kuten Paananen itsekin sanoo, jälkiviisas on helppo olla - silti luku hänen tiedostaan Venäjän todellisesta luonteesta jo paljon ennen muita on erinomaisen osuvaa. Suomettumisen perinne ja trauma on maassamme vahva, ja on käsittämätöntä, että samaan ansaan astutaan vuosi tois...

Aikani on rahaa, eli nolla euroa. Otetaanpa siis pieni kuvapläjäys, vaikka tahtoisin raportoida elämysmatkastani Tartossa laajemmin. Haluaisin käyttää myös Viron kansallismuseoon kahden tunnin sijaan kaksi päivää. Mutta mennään samalla vauhdilla kuin kulunut vuosi, ja kohta jo rimpuilemme kohti hautaa.  Tarttohan on aivan upea kaupunki. Olen käynyt siellä viimeksi tasan 20 vuotta sitten, paitsi silloin oli syksy. Joten, onko se sitten 19,5 vai 20,5 vuotta sitten, tiedä häntä. Ehkä keski-ikä ja keli vaikuttivat kokemukseeni, jossa Tartto tarjoili itseään kuin sutenööri Ladan luukulla. Kaupat tuli.  Tällainen mielleyhtymä minulle tuli, kun isäni muisteli Eesti Rahva Hääliä, eli juoksukilpailuja neuvostoaikaan. Koko matkan ajan Ladat olivat kruisailleet vieressä ilotyttöineen ja tarjoilleet soomimiehille palveluja.  Muistan myös, että kylpylöiden vesi oli levästä vihreää.  Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tartto oli suljettu kaupunki neuvostoaikaan, mutta sitä ennen maa...

Olen tehnyt ennätyksen kirjoissa, jotka olen lukenut puoleenväliin. Sen yli olen jatkanut kirjaa, joka vetää tällä hetkellä eniten. Yllättäen minulla on ollut kesäkuu täynnä töitä, enkä ole jaksanut lukea kuin hetken iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Jos silloinkaan. Silti, yhä luen enemmän kuin moneen vuoteen aiemmin. Toivon, että tämä tahti säilyy. Jossain välissä pitäisi silti pystyä keskittymään romaanikäsikirjoitukseen. Silloin lukeminen jää automaattisesti vähemmälle. Jälleen yritän lähettää parhaillaan 426-sivuisen viritelmän kesän lopulla turmion tielle. Sitä odotellessa, esitetäänpä nyt parit miltei luetut kirjat. Jospa joku näistä innostuisi myös, ehkä on jo innostunut.  Valitsin Olli Jalosen Stalker-vuodet kirjaston uutuustornista lukuun kiinnostuksesta aihepiiriin ja ajankuvaan. En ole pettynyt. Ihmisten ja työnantajien stalkkeriointi ja raportointi salaiselle toimeksiantajalle käsittelee vielä 1970-luvulla vallinneita suhteita Neuvostoliiton kanssa. Keitä kohtaan piti o...

Tämä kysymys nousee mieleen yhä useammin mediaa seuratessa. Mediaa, johon vielä Suomessa voimme luottaa. Olen kuitenkin huolestunut kansalaisten lähdekritiikittömyyden kasvusta. Jollei tiedä tai ota selvää, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tuohon tietoon johtaneet perustelut, todistetaan kohta nopeasti eskaloituvaa someraivoa aiheeseen kuin aiheeseen liittyen. Vaikka linkkaan tänne blogiin välillä tietoja Wikipediasta, sen antamaa infoa ei voida pitää kaiken suhteen "varmana" totuutena. Kuka tahansa voi muokata Wikipedian informaatiota. Wikipedia-linkkaus on kuitenkin mielestäni pienempi paha kuin vaikkapa MV-lehdestä napattu "tieto". Tämä avoimesti rasistinen ja antisemitistinen lehti ammentaa artikkeleita aiheesta sun toisesta, tarkoituksena usein kärjistää eroja, leimata ja kohahduttaa. Jollei tiedä lehden taustaa eikä kyseenalaista lukemansa lähdettä, voi päätyä vaikkapa linkkaamaan raflaavan MV-artikkelin Facebookiin. Näin teki yksi suvaitsevainen tutt...

Olen palannut kokemusrikkaalta Georgian matkalta takaisin Suomeen ja vastassa oli odotusten mukaisesti kulttuurishokki. Siis paluussa Suomeen. Niin taivaallisesta ruoasta, viinistä, luonnosta ja vieraanvaraisuudesta saimme nauttia, että todistin itseni itkemässä muutakin kuin väsymystä kotikeittiön pöydän äärellä kahdenkymmenen tunnin matkanteon jälkeen. Tulen kaipaamaan ikuisesti takaisin Georgiaan. Signagin muuri 1700-luvulta on rakennettu puolustusta varten. Pieni Georgia on aina haluttu valloittaa eri kansojen toimesta.  Kaukana siintää Kaukasus.  Ja jotta ikäväni vielä konkretisoituisi - juuri syömäni suomalainen marketista ostettu aamiaisleipä on kuin suolakide haavassa sen itse tehdyn uunileivän jälkeen, jonka söimme ehkä viiden metrin päässä tuotetun auringonkukkaöljyn, lampaanjuuston ja jogurtin kera. Koti-ikkunasta näkemäni perheenäitien ja -isien kiirehtiminen työpaikoille aamun harmaudessa on kuin masentava vastakohta sille verkkaisuudelle, jonka...