Esmeraldan eetos

Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen . Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista. Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan, johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita, jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta...

Olen pohtinut viime aikoina yksityisyyden hintaa. Vaiko hinnattomuutta - halu säilyttää oma yksityisyytensä voi tarkoittaa nykymaailmassa sitä, että mahdollisuus suurempiin tuloihin heikkenee. Samaan aikaan yksityisyys on korvaamaton. Kun sen kerran menettää, sitä ei saa enää takaisin.  Sen varmasti tuntee nahoissaan salanimellä kirjoittava  Elena Ferrante , jonka kirjat ovat myyneet valtavia määriä eri puolilla maailmaa - riippumatta siitä, että emme tiedä Ferrantesta juuri mitään. Salanimi toimii varmasti tässä kohtaa myyntitilastoja myös julkisuuskikkana, vaikka sen käyttö perustuukin haluun varjella yksityisyyttä. Kirjojen menestyksen myötä entistä useampi palaa halusta tietää, kuka tuo napolilainen kirjailija oikeasti on. Samaan aikaan toimittaja Claudio Gatti , joka väitti Ferranten olevan kääntäjä Anita Raja (ei suomalainen, vaikka siltä kuulostaakin!), sai lokaa niskaansa rumasta paljastustempustaan. Sympatiat olivat Elena Ferranten puolella, kuka hän sitten ikin...