Esmeraldan eetos

Viimeistä viedään. Onko todella niin, että kuluvana viikonloppuna Turun kirjamessuja vietetään viimeisen kerran Artukaisten messukeskuksessa? Mutta niin se lentokenttäkin plaanilta katosi, jäljellä on vain kaasuttajien kiitorata. Mietin aina, mikä ensimmäisenä tulee mistäkin alueesta mieleen. Vastaus ei ole kartano, lehtitalo tai kirjamessut, vaan renkaiden polttaminen tiellä. Enää se ei taida olla mielipidepalstan kestoaihe. No, tuota tietä pitkin kävelin kohti messukeskusta tajutessani, miten kätevästi paikan päälle päässe työmatkalinjalla. Bussilla numero 99, jonka kohde on Pansion telakka. Yllätyin, että bussi kulkee lauantaisinkin. Minulla oli mukanani viinilasit, sillä lähdin suoraan messuilta töihin. Tämä huvitti, sillä ruoka- ja viinimessujen hallissa piti maksaa pantti viinilasista. Olisin voinut sanoa, että minulla on omat mukana. Iltaohjelman takia kiertelyä halleissa piti hieman aikatauluttaa, mikä oli vähän harmillista. Toisaalta en olisi kauemmin kiertelyä jaksanutkaa...

Kirja, jossa mainitaan ihmiskohtaloiden etsiminen puhelinluettelosta, ei voi olla huono. Teos, jossa kertojaan vaikuttaneita ihmisiä muistellaan osin heihin assosioituvien kirjojen kautta, on vähintään mielenkiintoinen, ah, olematta tekotaiteellinen. Ia Genberg on "suoltanut" August-palkitun  romaaninsa pysyväksi kirjahyllyyni, sillä ostin tämän lahjakortilla. Voi, siinä arpomisessa kesti kauan! Tässä kuitenkin intuitio puhutteli, tämä voisi olla hyvä. Kun unohtaa paikoin ylipitkät lauseet ja taas sen pilkuttomuuden, antaa tämän anteeksi juuri siksi, kun kyseessä on "laiskan" kirjoittajan loppurutistus, Yksityiskohdat on mehevää luettavaa. Paikoin samaistuin jopa huolestuttavan paljon kertojaan, toisinaan myös hänen kuvailemiinsa ihmisiin. Nikin kanssa olisi piinaavaa asua, mutta tunnistan tämän ihmistyypin täysin! Olen jättänyt itsekin avonaisen matkalaukun keskelle lattiaa ja saanut siitä pedantimmalta kaverilta noottia, mutta Nikin ryönätunnelit hakevat vertais...

Suuri ja mahtava kirppispostaus on jäänyt roikkumaan, sillä asiat jäävät kuuluisasti...roikkumaan? Nyt kuitenkin megaluokan järkytysuutinen aktivoi minut kirjoittamaan kirpputorikirjoituksen. Minähän nyin aivan epätoivoisena viime sunnuntaina lempikirppikseni Kirppiskeskus Hassisen ovea. Olin varustautunut kunnon kirppisralliin juoksulenkin päätteeksi, jolloin olisin voinut lisätä myös kirppiksille ominaista nihkeyttä vaaterekkien viidakkoon. Turha toivo! Kirppis oli sulkenut ovensa lopullisesti vain muutamaa päivää ennen.  Niin monet hyvät löydöt tein Hassiselta, usein sain myös ilmaiset huutonaurut. En tästä opuksesta sentään, mutta vaikkapa ylihinnoitellusta avatusta kokistölkistä ja nukkaisesta haarakiilabodysta neppareilla. Vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ihmiset pistivät myyntiin.  Tiesin kyllä, että Hassinen suljetaan jossain vaiheessa, alueelle kun on tulossa rakennustyömaa. Uusia kerrostaloja, joiden alta lanataan ilmeisesti koko teollisuushallikortteli. Niitä ra...

Otsikko kuulostaa kyynisen toimittajan viimeiseltä luovuuspuuskalta ennen irtisanoutumista, mutta ainakaan klikkiotsikko ei liity säähän. Ehkä kuitenkin liittyy, edellyttäähän flunssapöpön aktivoituminen usein myös vilustumista. Nyt mietinkin, kuinka järkevää minun oli seilata viikonloppuna puuvajan, roskiksen ja verannan muodostamaa Bermudan kolmiota ilman kaulaliinaa. Ilman takkia. Ilman pipoa. Ajattelin, nopeasti vain.  Nyt olen ollut maanantaista lähtien kipeä. Toinen kerta kolmen vuoden aikana, ensimmäinen oli pari kuukautta sitten. Eli juuri tämä aika, kun ei enää käytetä maskeja kuten ennen, ei ole rajoituksia ja flunssapesäkkeet liikkuvat turuilla ja toreilla varsin huoleti. Näinkö lyhyt on muistimme? Ei mennä kipeänä minnekään. Jos on aivan pakko mennä, käytetään maskia ja desinfioidaan käsiä.  Vaikka kuinka olen jatkanut mahdollisimman hygieenisellä linjalla, nyt kun ei ole enää ollut mahdollista vältellä lähikontakteja, olen valmis maalitaulu viruksille. Jos joku va...

Kyllä kolmen vuoden koronakurimuksen keskeyttänyt  elokuvanautinto ansaitsee oman kirjoituksen. Kolme vuotta, pitkä aikaa elää vailla osallistuvaa kulttuuria. Toki olen käynyt taidenäyttelyissä ja museoissa, mutta ahtautuminen puolitäyteen elokuvakuutioon kahdeksi tunniksi on tuntunut liian isolta riskiltä. Etenkin, kun olen ennen korona-aikaakin saattanut saada flunssatartunnan kipeänä elokuviin tulleelta satunnaiselta vierustoverilta. Tämä olkoon pohjustuksena valinnalle, jota arvoin viimeiseen asti seuratessani salikartan täyttymistä. Minulla ei ole varaa sairastua. Nytkin pitäisi kirjoittaa kässäriä, mutta aloitan tällä. Koska on halpa sähkö ja nettiyhteyskin siten halpaa! Ajatelkaa. Kirjakansa varmasti tietää, mistä vastikään näkemässäni elokuvassa on kysymys. Kolmiodraamasta, jolla on todellinen pohja.  Alex Schulmanin kirjoittama arvostelumenestys, alkuperäiskielellä  Bränn alla mina brev, kohahdutti Ruotsissa heti ilmestyessään. Schulman lähtee tutkimaan lapsuute...

Kesällä teimme pitkään ja hartaasti odotetun matkan Ruotsiin. Olihan edellisestä kerrasta aikaa jo riittämiin, varmaankin kyse ennätyksellisestä kolmen vuoden hajuraosta. Tuolloin kävimme sekä  Tukholmassa että  Uppsalassa  (blogijutut linkeissä). Nykyisen matkan ainut miinus oli, että se oli liian lyhyt. Sanonkin parhaana vinkkinä Tukholman matkaan: jää aina päiväksi pidempään kuin ajattelit.   Kuten aina, suurin osa länsinaapuriajasta kului haahuiluun, fikaan ja kuvaamiseen. Tällä kertaa halusin kuitenkin pitkästä aikaa vierailla Vasa-museossa haistelemassa maailman parhaiten säilynyttä hylkyä.  Tämän näköalapaikan edustalla Vasa upposi vuonna 1628.  Ostin museosta kirjan, sillä tapani mukaan kuppasin siellä lähes yliaikaa ja halusin vielä jatkaa sulkemisajan jälkeen matkaani Vasassa. Ilokseni 50 kruunun suomennettu vihko taikka kirja Vasasta on tosi kattava ja hyvin tehty.  Kuvasin ylivoimaisesti eniten järkkärikuvia Vasa-laivasta, lähti aiva...