Esmeraldan eetos

Joskus kirjoitin miltei päivittäin päiväkirjaa, iltaisin. Minulla on pari lihalaatikkoa täynnä niitä. Aika vegaaninen sisältö, mutta metsää on käytetty. Nyt en edes tiedä, missä päiväkirjani on. En edes tiedä, mitä lopulta kirjoittaisin. Vastoinkäymisiä toisensa perään? En jaksa analysoida maailmaa, joka on surullinen. Turun Sanomissa oli tänään kolumni uhriutumisesta. Yhteiskunnassamme kilvoitellaan lähinnä siitä, kuka kärsii eniten. Keneltä on leikattu, kuka kohdannut vääryyttä ja niin edelleen. Ihmisestä tulee sellainen, kun hän ei koskaan saa palvelua tai kohtaa ihmisiä, jotka hoitavat asiat kuten kuuluu. Riman alittaminen on helpoin valinta molemmin puolin.  En olisi silti uskonut, että minun pitää näin nopeasti turvautua ammattiliiton apuun vaihdettuani toiseen. Vaan mikäpä nyt enää minua yllättäisi.  Siinä kohtaa, kun tällainen aidosti vain ja ainoastaan muista ihmisistä ja olosuhteista johtuva "menestysputki" vain jatkuu ja jatkuu, on kyynistymistä vaikea välttää. Ole...

Muistin juuri, että minun piti analyseerata Eeva Kolun menestyskirjaa Korkeintaan vähän väsynyt  -  eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä  erillisessä julkaisussa. Sivusin teoksen antia jo aiemmin häpeän näkökulmasta. Nyt mietin, onko minulla sittenkään enää mitään sanottavaa, jota en olisi jo tavalla tai toisella tuonut esiin.  Söin juuri milleniaaliaamiaisen, joka ei ole minulle tavallinen. Ruokavalioltaan enemmän milleniaali äitini osti minulle hapanjuurileivän artesaanileipomosta. Leivän päällä oli vain voita ja suolakurkkua, koska minulla ei todellakaan ole rahaa avokadoihin, joiden syömistä pidetään Kolun teoksessa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä (oma valintani olisi metwursti, jota kiidän palkkapäivänä hakemaan). Ensinnäkin, joka toinen avokado on aina mätä, joten ilmastosyntinen avokado on todellista rahanhukkaa. Toiseksi, minua ärsyttää avokadot juuri siksi, kun trendikaupunginosista somettavien milleniaalien ruokakuvat koostuvat vai...

Juuri mistään ei puhuta tällä hetkellä kuin häpeästä ja Trumpista. Ja hyvä niin. Nämä voi toki pistää samaan lauseeseen, mutta tässä ajatusvirrassa pohdin ylisukupolvista häpeää. Useimmiten, tai ainakin kautta historian se on suotu naissukupuolen taakaksi. Sen sijaan häpeän aiheuttaja, useimmiten valkoinen hyvätuloinen tai - taustainen heteromies pääsee pälkähästä. Tämä kärjistetysti ilmaistuna, mutta entisajan piiat tietävät varmasti, mitä tarkoitan. Anni Ahlströmille kävi huonosti. Kuva alle linkatulta Ylen sivulta, kuvaaja Laura Rahinatti. Migreenissä lojuessa olen kuunnellut kaksi podcastia, joista toinen on Ylen Anni Ahlströmin tragediasta. Anni murhattiin vuonna 1936 hänen toimiessa liikeapulaisena kaupassa, jossa hän myös asui. Jos tätä sinänsä kiinnostavaa podcastia pystyi kuuntelemaan ilman tunnelman pilaavia turhia tehosteita, kuten toimittajan myötähäpeää herättäviä kuiskauksia "missä olet Anni?", tarjosi kokemus aikahypyn juuri naisen asemaan. Ennen se oli paljon ...

Vuosia sitten kirjoitin blogiin työuupumuksesta uutena kansantautina. Sitten alkoivat telkkarin studiot täyttyä, tietysti minun ansiostani. Kameroiden edessä pohdittiin, onko työuupumus uusi kansantauti . Yleensä, jos ihminen esittää kysymyksen, hän vastaa siihen jo itse kysymyksellään. Siksi kysymyksiä on hyvä esittää. Auttaako iltalenkki?  Nyt kysynkin, toipuuko työuupumuksesta koskaan. Tutkimusten mukaan uupumus näkyy aivokuvissa, se ei siis ole mikään keksitty juttu. Tällaista suhtautumista osa saa osakseen. Nyt on trendikästä olla uupunut, ja sitä rataa. Tuskin kukaan tässä maailmassa valitsee mitään ikävää trendin takia.  Jälkiviisaana voin itse sanoa innostusjargonkielellä, että energiapankki hupenee nykyisin nopeammin, jos se ehtii edes täyttyä. Viikossa voi olla yksi tai kaksi päivää, jolloin tunnen olevani pirteä. Jatkuva väsymys on kestänyt nyt viisi vuotta, enkä ole palautunut siitä koskaan. Sain tuolloin aivan selvän varoitusmerkin, joka johti aivokuviin saakka. K...

Esihistoriassa ihmisen työpäivä oli arviolta nelituntinen. Saman pituinen voi olla oppilaiden koulupäivä, joka opettajalla vasta jatkuu. Palautuminen on edessä jokaisella. Millaista se oli Olipa kerran ihminen -sarjan luolamiehellä? Näistä aiheista juttelimme oppilaiden kanssa, jotka yleisesti väsyvät yhä nuorempina. Muistan kyllä itsekin koulunkäynnin olleen väsyttävää jo lankaluuriaikana. Mitä se onkaan nyt, kun edessä välkkyy koko ajan screen ja Beelsepubin lanseeraama Wilma laulaa? Palautumismatkalle tarvitaan järeät aseet. Loistava teos mahtavalta persoonalta. Siitäkö eniten on kysymys myös opetuksessa?  Hälinä itsessään uuvuttaa. Siksi hiljaisuus on ihanaa. Olen huomannut, miten tehokkaasti se toteutuu vain oppilaille lukemalla. Voi kuunnella tarinaa tai luoda sen itse, mielikuvituksella. Lapsilla se on ilmiömäinen, mutta lukutaidon heikentyessä ja digipelien koukuttaessa, on tästä itsestäänselvyydestä pidettävä kiinni. On mukava huomata, kuinka klassikot istuvat aikaan kui...

Kirjoittamisessa suositaan aamusanoja, vaiko aamusivuja. Itselleni parasta aikaa on yö. Olen kuitenkin öisin liian väsynyt kirjoittamaan mitään pitkäjänteistä. Nyt olen lähinnä kuvannut ikkunaa, johon aamuaurinko sarastaa. Näin elämä kulkee radallaan. Minä valvon, muut nukkuvat. Ei olisi koskaan tätäkään uskonut. Ties missä asioissa tulen vielä yllättymään. Se ettei joskus ole jotain, ei tarkoita, etteikö koskaan. Voit aina yllättyä, minkä uusien ongelmien keskeltä itsesi löydät. Tämän kaiken, hyvin alkaneen raukeuden, pilasi illalla lähetetty WhatsApp-työviesti. Koska se on helpoin eriteltävä blogiin. En haluaisi, että mihinkään työasiaan käytettäisiin koskaan muuta kuin kirjekyyhkyä. Tarvitsen aikaa ajatella, en sykintää.  Mutta niinhän se rakkaat ihmiset menee. Kun tämä maapallo vajoaa omaan synkkyyteensä, sen viimeinen elonmerkki on epätoivon syke hetkeä ennen uppoamista mustaan liejuun. Pulssi ulottuu maapallon jokaiseen organismiin, työmyyriin, jotka vilkuilevat askelmäärää r...

Tuntuu absurdilta kirjoittaa otsikon aiheesta tässä maailmantilanteessa, jolloin ahdistus valtaa lähes ihmisen kuin ihmisen kansallisuudesta riippumatta, heistä puhumattakaan, jotka ovat menettäneet vapautensa. Samaan aikaan olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten merkittävästi oma henkilökohtainen valintani kulkea työpaikan takaovesta ulos vapauteen on vaikuttanut kokonaisterveyteeni.  Ylivoimaisesti eniten jaksamistani on heikentänyt sekä henkisesti että fyysisesti liian kuormittavasta vuorotyöstä pahentunut, miltei kroonistunut migreeni. Kohtauksia oli pahimmillaan monta viikossa, tai pikemminkin se yksi ja sama kesti kolme-neljä päivää aaltoilevana oireiluna. Sen jälkeen seurasi aivosumu, olematon palautuminen ja paluu töihin, jossa sinnittelin usein kohtauksen aikanakin. Elin tällaista kehää vuosikausia loma-aikoja lukuunottamatta. Välillä oli pidempiä jaksoja pois töistä, ensimmäisellä kerralla akupunktiokuuri toi hetken armahduksen. Mutta toisella kerralla teho ei ollut enää...

Jokainen tietää varmasti tunteen, jossa joutuu kokemaan painetta valinnastaan, sattuneen tapahtuman seurauksista, tai mikä surullisinta, sairastumisesta. Taannoin kysyin Instagram-tilini gallupissa, kuinka monen seuraajan on vaikea jäädä sairauslomalle. Yli 80 prosenttia vastanneista koki sen aiheuttavan haasteita. Tarkempia syitä en tiedä, mutta veikkaan ison tekijän olevan syyllistämisen kulttuuri. Se on kuin syöpä. Se levittää lonkeronsa kaikkialle, eri aloilta yksilöiden ajatuksiin saakka. Syyllistäminen opitaan jo miltei kehdossa. Emme useinkaan muista aikoja ennen tarhaikää, mutta jo tuolloin tytöt opetetaan tunnollisiksi tilan luovuttajiksi, pojat rohkeiksi tilan valtaajiksi. Näin tutkitusti ja kärjistetysti. Eniten tunnontuskia ihan kaikesta kokevat juuri tytöt, kehdosta hautaan. Vai miten se oli Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa, "munasolusta mummoon"! Mutta harvinaista syyllisyyden tunteminen syyllistämisen kautta ei ole kellekään, riippumatta sukupuolesta tai ...