Esmeraldan eetos

Nyt päästään aiheen äärelle, joka kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin koko aiheen totaalinen teilaus. "Järjellä selitettävissä oleva pseudoilmiö" on kuitenkin totisinta totta sadan vuoden ikäisssä töllissämme, jossa merkilliset aistihavainnot ovat usein kahden ihmisen yhtä aikaa kuulemia, näkemiä ja kokemia. Kyllä kodissamme kummittelee. Jos olisinkin yksin kokemuksineni, saattaisin miettiä oman mielenterveyteni tilaa. Ensimmäisen asuinvuoden aikana olin huomattavasti useammin yksin kotona ja tällöin myönnän pohtineeni, alanko tulla "hulluksi". Mutta tiesin ja aistin jo tuolloin, että kummitukset ovat totta. Juteltuani aiheesta varovaisesti myös naapurien kanssa, he vahvistivat asian. Siispä asiaan, pitkällä versiolla! Ensimmäisenä asuinyönä, kun olimme saaneet vihdoin kaikki tavarat ulkoa sisätiloihin, raahasimme patjat ryytyneinä makuuhuoneen lattialle. Emme jaksaneet edes koota sänkyä muutamaan päivään. Nukahdin heti kuin nuijanukutuksen saanut. Näin voimakasta u...

Näin unen, jossa lapsuuden kotikellariimme oli ilmestynyt rotta. Olin astua sen päälle, sillä se oli kuin maatunut lattiaan. Se oli täysin paikoillaan - ainoastaan kupera vatsanseutu kohoili pelästyneen hengityksen tahdissa. Rotta poikisi kohta. Äitini,  joka oli kellarissa kanssani, alkoi etsiä säkkiä. "Nyt on kiire", hän sanoi. Ymmärsin, ettei todellakaan kätilöimään vaan tappamaan rotta ennen kuin ongelma leviää koko taloon. Muistin ja yhdistin sekä unessa että todellisuudessa näkymän Kieslowskin elokuvaan Sininen , jossa koko perheensä onnettomuudessa menettänyt päähenkilö Julie ( Juliette Binoche ) ei halua uudessa elämäntilanteessaan minkäänlaisia muistutuksia aiemmasta elämästä. Silti elämä löytää hänet erakkoasunnon sisältä, jonka komeroon rottaemo on poikinut vaaleanpunaiset pienet jälkeläisensä.  Elokuvassa päähenkilö ratkaisee ongelman naapurin kissan avulla, mutta minun unessani aina touhukas äitini ryhtyy heti toimenpiteisiin. Itse seuraan sivust...

Joku voi miettiä, mitä tekemistä näillä on keskenään. Lukukokemukseni jälkeen voin sanoa, että paljonkin! En lähtökohtaisesti olisi uskonut, että luen Lorna Byrnen enkelikokemuksiin tai elokuvaohjaaja Lauri Törhösen avioeroon liittyvät kirjat. Molemmat kuitenkin mahtuvat samaan lukuviikkooni. Ja mikäli Byrnen  Enkeleitä hiuksissani -teosta on objektiivisesti uskominen, meidän kaikkien - myös Lauri Törhösen - ympärillä leijuvat omat suojelusenkelit, jotka vain harvat ja valitut näkevät. Irlantilaisella bestseller-kirjailija Lorna Byrnellä on tämä kyky, mutta palataan siihen hetken kuluttua. Mennään ensin raadollisempaan teemaan avioeroon , joka koskettaa lähes puolta vihkivalan vannonutta suomalaista ennemmin tai myöhemmin (koska lasini on kuitenkin yleensä puoliksi täynnä, on lohdullista, että puolet sentään jäävät yhteen). Kuva peräisin  uskonnolliselta sivustolta . Minusta Vartiotornien ym. uskonnollisten lehtien avioliittokuvasto liittää osuvasti yhteen kahde...

Autolautta M/S Estonian uppoamisesta on kulunut tänään 25 vuotta . Hyvin moni muistaa edelleen, missä oli ja mitä teki kuultuaan tästä yhdestä maailman suurimmasta merionnettomuudesta, jossa kuoli 852 ihmistä. Minä luin tragediasta Teksti-TV:stä ennen koulupäivää. Koulussa seurasimme järkyttyneinä koko päivän suoraa uutislähetystä. Tiesin tätini olevan mukana pelastustoimissa. Hän työskenteli onnekkaamman laivan henkilökunnan riveissä, muttei kyennyt pitkään aikaan työhön tuon kauhean yön jälkeen. Pelastusveneiden laskeminen myrskyävään aallokkoon oli lähestulkoon mahdotonta ja valitettavasti myös turhaa, sillä valtaosa Estonian matkustajista oli jo kuollut.  Onnettomuudentutkintaan liittyvä sukelluskuva Estoniasta peräisin  täältä . Mietin Estoniaa yhä usein, etenkin syksyisen merimaiseman äärellä sekä niinä harvoina kertoina, kun olen uskaltautunut uimaan syysmereen. Ihminen selviää 10-asteisessa vedessä noin tunnin. Oma maksimissaan minuutin mittainen pulahdukseni...

Vuosia sitten koin sienestysretkellä metsässä jotain sellaista, mitä minun piti pureksia pitkään. Aivan kuin olisin menettänyt todellisuuden- ja ajantajuni kuusimetsässä, jonka kärpässienet hehkuivat neonoransseina sammalmaton päällä (heh, enkä syönyt näitä sieniä ennen kokemustani). Jatkoin kävelyä rinteistä polkua pitkin tuntien, kuinka kuusenlatvat kietoutuvat toisiinsa muodostaen tunnelin ympärilleni. Tunsin käveleväni kuin keskellä satua kohti epätodellista ja hieman pelottavaa tuntematonta, joka muuttuu painajaiseksi hetkenä minä hyvänsä. Kuusitunnelin päässä oli valoisa niittyaukio. Heinäryteikön keskeltä pilkisti hylätty, ruosteinen 60-luvun punainen kuplavolkkari, Volkswagen Transporter . Okei, tämä kuulostaa jo aivan hippi-LSD-tripiltä. Mutta ei, kyllä se asunnoksi muutettu auto oikeasti siinsi edessäni, minähän menin puolipeloissani tutkimaan tätä erikoista metsän keskeltä löytyvää jäännöstä. Autossa oli sänky, pöytä ja vanha jääkaappi. Auton edessä oli entinen terassi,...