Esmeraldan eetos

Jokainen blogia kirjoittava on saattanut huomata, ettei blogeja enää lueta yhtä paljon kuin ennen. Huomaan oman noin seitsemän vuoden blogihistorian (!?) aikana, että olemme palanneet tilastollisesti samoihin lukijalukemiin, kuin taipaleen alussa.  Aika pian sen jälkeen oli joissain yllättävissä kirjoituksissa jopa tuhansia lukijoita. Yllätyin, miten paljon aivopierujani luettiin. Mutta nyt. Arvio Nobel-voittaja Annie Ernaux'n teoksesta kerää 150 lukijaa. Vanha torppa on enää kynnysmatto. Jäljet häviävät, aika katoaa. Odottaminen puun alla sateensuojassa vaatii nykyihmiseltä kärsivällisyyttä enemmän kuin aikaa.  Helppoa ei ole kirpputoreillakaan, mikäli niitä ei kuopata (etenkin puuppaisten ja sitäkin ihanampien hyllykirppareiden kohtalo). Myös ennen niin suosittujen kirppispostausten suosio hiipuu. Kaikilla on jo kaikkea, eikä monia kiinnosta, mitä joku ostaa tai ei osta lisää. Ydinongelma kuitenkin on seuraava: ihmisillä ei ole enää kärsivällisyyttä lukea yhtä kokonaista blo...

Meikäläinen toipuu taas migreenistä sängyssä, sillä lauantaina ja maanantaina on kaksi "deadlinea" . Tarkoittaa siis, että olen joutunut tai saanut käyttää tietokonetta yli voimavarojeni. Lopputulemana on migreeni, vaikka olisi millaiset estokokeilut päällä. Nyt pitäisi yrittää aivosumussa jatkaa hommia, jotka kuitenkin ovat mieluisia, sillä ne liittyvät intohimooni viinehin.  Tämän sumun seasta muistin, että meillähän on tabletti. En ymmärrä, miksen koskaan muista käyttää tätä. Näytön saa tosi himmeäksi ja tämä rasittaa vähemmän kuin tietokone. Joskin näppäily tämän kaksisormijärjestelmällä pitää huolen, että tämä kirjoitus jää lyhyeksi. Jos minun ei nyt pitäisi tehdä hommia, katsoisin tällä Yle Areenan Politiikka-Suomet loppuun. Muistin, että lupasin mainostaa uutta viiniblogiani sitten, kun se on valmis. No, valmiista en tiedä, sitä se ei ole minun IT-taidoillani koskaan. Mutta tuolla linkissä se on ja keskeneräisenä on hauskempi elämöidä. Jatkossa kirjoitan varmaan niitä...

Nyt se on ohi. Vuoteni päättyi eilen huipentumaan, lähtööni työelämästä liukkaita jäitä pitkin kohti kotia. Selvisin perille, ninja kun olen. Raketit paukkuivat kuin jossain elokuvassa alleviivaten loppuhuipennusta, jossa keskityin itse vain hengissä pysymiseen. Ei kai nyt kukaan halua halkaista kalloaan heti ensimmäisenä, kun Elämä alkaa. Päästyäni kotiin avasin samppanjan, joka huokaisi helpotuksesta. Join luksusta elämänjanooni, kenties vähän liian innokkaasti, sillä kirjoitan tätä kebab-rasvaähkyssä kännykällä.  Eilen kuvasin pulloja, ruokia, kukkasia, läksiäislahjoja, ihmisiä, taivaita, maisemia. Osan sometin, pääosia en. Lopulta yksikään kuva ei löydä tietään blogiin, jota juuri nyt kirjoitan kännykällä, josta ei pysty kuvia lisäämään. Toisaalta yksikään kuva ei voi tiivistää tätä rauhallista euforiaa, kiiretöntä ryntäystä Elämän syleilyyn. Ideoita on jo liikaa suhteessa alle vuorokauden kestäneeseen vapauteen. Jo mietin nettisivujen domaineja (en ymmärrä muuta kuin sen, että...

Puolentoistavuoden koronapiinan ensimmäinen joukkotapahtuma on nyt koettu. Sivistyneesti, kuten odottaa saattoikin. Lukemista harrastavat ihmiset osaavat lukea myös THL:n suosituksia ja käyttää maskia, vaikka rajoitukset on juuri purettu.  Yksi harvoista ottamistani kuvista ei ole häävi, mutta siinä on ihmisiä ja kirjoja! Mutta miksi ihmeessä aloitan tällä sepustuksella kirjamessujen eli toisin sanoen ääreistarpeellisen sielunmessun annin läpikäymisen? Minähän nimenomaan unohdin koko koronan olemassaolon hiplatessani kirjoja, toisia ja kolmansia. Lopulta lappasin kasseihin kaksitoista opusta, joista yksi oli ilmainen Otavan lukupäiväkirja. Loputkin käytin toki kassan kautta, heh.  Kirjamessujen paras anti itse kirjojen lisäksi oli normaaliuden tunne. Vaikka kaikilla oli naamarit, nekin ovat jo normaali näky. Mutta satojen ihmisten seilailu samoissa halleissa tuntui koitokselta, johon piti oikein henkisesti varautua. Ja lopulta: aivan kuin näin olisi aina ollutkin. Ihminen on s...

Ei hätää, en ole lopettamassa bloggausta enkä ainakaan kirjoittamista! Minusta tämä otsikko sopii vain hyvin välihöpinöiden jatkumoon. Alkuhöpinä taitaa puuttua, mutta sen voit lukea yli kolmen vuoden takaa, jolloin luulin, että blogikirjoittamisen täytyy olla asiantuntevaa ja vakavaa. Olen myös oppinut tiivistämään rönsyilevää juttuani millin lyhyemmäksi. Loppuhöpinä on yhtä kuin loppukaneetti. IG-stoorieni seuraajat tietävät, että silläkin on aina oma loppukaneettinsa, ehkä vielä kolmaskin. Näinhän se elämä etenee, tajunnanvirrasta ja mielleyhtymästä toiseen. Lopulta kaikesta tulee käsittämätöntä poukkoilua. Näennäiskeskustelua, jonka vastavuoroisuus ja punainen lanka ovat huolestuttavan usein hukassa. Puhun kotona paljon, kuten myös mieheni. Puhumme myös usein toistemme päälle ja yritämme himmata tahtia antamalla toiselle puheenvuoro aina yhtä aikaa. Ja lopulta aloittamme puhumisen samanaikaisesti. Ehkä meillä on sama energiavirta, sen olemme monia kertoja huomanneet. Juuri nyt olem...

*Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö eikä teksti sisällä mainoslinkkejä*   Hahhaa! Kukapa nyt tällaisesta sisällöstä maksaisi, jossa huolestun bloggarien käsittelemien aihepiirien supistumisesta - tai rönsyilemistä maksetun tahtipuikon tahdissa? Samaan hengenvetoon totean, että kaupalliselle yhteistyölle on paikkansa, jos ja kun se sopii bloggarin arvomaailmaan ja tuo lisäarvoa blogin sisältöön. Mutta.  Oletteko huomanneet, että hyvin monet ansioituneet bloggarit ovat langenneet toistuvien kaupallisten yhteistöiden ansaan? Koko ajan joku on lähettämässä jotain maistettavaa, haistettavaa, tunnusteltavaa, analysoitavaa tai arvosteltavaa. Näistä meidän lukijoiden pitäisi sitten kiinnostua. Hyvätkin kirjoittajat muuttuvat jossain kohtaa ohitettaviksi "sitten myöhemmin" -vilkaisuiksi, kun ei vain jaksa lukea korvakoruista tai bulkkiviinistä. Janoan asiaa ja sisällöllisiä timantteja.  En yhtään väitä, että omat juttuni olisivat yhtään sen kiinnostavampia. Mutta veikkaan, että jos...

Tarvitsen kohta megalomaaniseksi paisuneen kirjoitusprojektini vastapainoksi "aivotonta" kirjoittamista, joten viihdytän toivottavasti myös teitä lukijat jälleen kerran julkaistavilla hakusanoilla! Viimeisen viikon aikana on etsitty ylivoimaisesti eniten jouluaiheisia juttuja, lähinnä viime vuoden joulukalenterini sisältöjä. Skipataan ne tässä kohtaa ja mennään koko kuun antiin vielä ilman joulua. Muun muassa näillä huvittavilla fraaseilla blogiini on ilmestytty marraskuun aikana (Googlen kautta): mikael persbrandt laulaa instagram stalkkaus 2020 facebook stalkkaus 2020 loppuelämä yksin korona jäljittäjän palkka mitä on marsalakastike kulttuuriseteli väärinkäyttö khmeli suneli mauste Joukosta löytyy taas vakioteemoja, eli s talkkausta ja yksinäisyyttä ! Olenko siis yksinäinen stalkkeri? Joinain hetkinä saatan myöntää! Koska tämä on lähinnä traagista, siirrytään huvittavimpaan hakuun eli ylimpään. Toisaalta, jos Mikael Persbandt todella osaa laulaa, ei tässä taidossa ole mitä...

Olen pohtinut viime aikoina yksityisyyden hintaa. Vaiko hinnattomuutta - halu säilyttää oma yksityisyytensä voi tarkoittaa nykymaailmassa sitä, että mahdollisuus suurempiin tuloihin heikkenee. Samaan aikaan yksityisyys on korvaamaton. Kun sen kerran menettää, sitä ei saa enää takaisin.  Sen varmasti tuntee nahoissaan salanimellä kirjoittava  Elena Ferrante , jonka kirjat ovat myyneet valtavia määriä eri puolilla maailmaa - riippumatta siitä, että emme tiedä Ferrantesta juuri mitään. Salanimi toimii varmasti tässä kohtaa myyntitilastoja myös julkisuuskikkana, vaikka sen käyttö perustuukin haluun varjella yksityisyyttä. Kirjojen menestyksen myötä entistä useampi palaa halusta tietää, kuka tuo napolilainen kirjailija oikeasti on. Samaan aikaan toimittaja Claudio Gatti , joka väitti Ferranten olevan kääntäjä Anita Raja (ei suomalainen, vaikka siltä kuulostaakin!), sai lokaa niskaansa rumasta paljastustempustaan. Sympatiat olivat Elena Ferranten puolella, kuka hän sitten ikin...

Minäkin astuin blogini kanssa Instagramin maailmaan, ehkä parisen kuukautta sitten. Tässä ajassa on tullut huomattua yhtä sun toista - kuten eilen, että näin pitkä teksti ei mahdu Instagramin tekstikenttään! Edustaisiko tämä pikaisesti näpsäisty tilannekuva parhaiten Instan sisältöä? Kirjan päältä kyllä puuttuu kukkanen, enkä ole imuroinut verantaa kuukauteen.  Tarkoitukseni oli siis listata intuitiivisesti asioita, joita olen pohtinut sydännappeja törkkiessäni ja erinäisten "julkkisten" ja "tavisten" sekä näiden välimuotojen tilejä stalkatessani. Olin ihme ja kumma kirjoittanut ajatukseni ensin kännykän muistioon, joten sain tekstin kopioitua tähän, vaikka Insta hylki ajatteluani. Ymmärrän toisaalta! Mutta lista tulee tässä. Oletko samaa vai eri mieltä? ➡️ Kaikkea on liikaa. Yrität löytää jotain kiinnostavaa ja selkeää, mutta löydät helpoiten sillisalaattia. Kuitenkin koukutut tähän, pidit sitten sillistä tahi et. ➡️ Mahdollisuudet stalkata lähes ken...

Ainokaisena vapaapäivänä en taida kyetä muuhun ulosantiin kuin kesän 2020 Google-hakusanojen jakoon! Top-10 eniten haetut hakusanat, joilla blogiini on päädytty, koostuvat - kuten aina - kriikunalikööristä , metsänpeitosta, nokkospestosta  ja tarot-korteista . Nyt mukana on kuitenkin kiinteän vahvasti lähiseutumatkailu. Mikkolanmäen bunkkerit ja Luolalanjärvi keräävät koko ajan lisää kiinnostuneita kävijöitä, ja se näkyy myös blogini vierailijasivulla.  Tämä iltainen zen-kuvaushetki on peräisin Aurajoen Halistenkosken pöpeliköstä.  Täysin uutena top-10 hakuna paistattelee oman taiteen hinnoittelu , josta minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä. Sain kyllä eilen ostotarjouksen eräästä töissä väkertämästäni ala-astetasoisesta työstä, mutta veikkaan tarjouksen kummunneen  säälistä.  Toinen yllätys kesän hakuseurannassa on, että tällä kertaa kukaan ei ole hakenut mitään Tinderiin liittyvää rouvashenkilön blogista!  Mutta mennäänpä itse a...