Esmeraldan eetos

Harvoin on tuntenut elämäänsä niin kadonneeksi kuin kuluneen viikon aikana. John Lennonkin puhui vain kadonneesta viikonlopusta May Pangin suhteen. Tulipahan luettua pitkänperjantain jälkeisessä migreenissä harvinaisen paljon. Koko pääsiäinen meni siis vakioseuralaiseni kourissa, jota toisaalta osasin jo odottaa. Olihan minulla pitkästä aikaa edessä viiden päivän vapaa ilman ainuttakaan pakottavaa sykinnän tarvetta. Niinpä ohimoni verisuoni hoiti sykkeen. Aivoni järjestivät strobovalodiskon, koska lepo on niin ihana asia, että sitä on syytä neurologisesti juhlia.  En ruikuta elämäni kestovaivaa, johon, kiitos vaan, ei kannata tarjota ratkaisuja. Kunhan vain ei kroonistuisi. Jo sukulinja kertoo, että tämä tulee enemmän tai vähemmän olemaan seurani hautaan asti. Niinpä luin viikon aikana intuitiivisesti kirjoja, jotka liittyvät menetettyyn elämään ja kuolemaan. Siitähän kaikessa lopulta on kysymys, jos sairaalapappi Kullervo Kivikoskelta kysyy.  Bongasin tämän kirjaston pa...

Olen tässä viimeiset pari vuotta enemmän tai vähemmän opettanut. Edellisestä kerrasta on aikaa reilusti yli 15 vuotta, ellei lasketa tietynlaista aikuiskoulutusta mukaan. Koulumaailma, työn vaatimukset digitalisaatioineen ja oikeastaan kaikki ovat muuttuneet tässä ajassa rankasti. Eivätkä vähiten oppilaiden erityiset tarpeet. Nuoriso on kuitenkin aina yhtä pilalla, muistaa jokainen sukupolvi Aristoteleen ja Platonin ajoista lähtien mainita.  Nuoret ovat kuitenkin ainoa syy, miksi jaksan tätä tehdä. Rahan ja kiinnostavien aiheiden lisäksi. Kaikki muu on sellaista, jonka karsisin mielelläni pois. Myönnän, etten jaksa kehittää juuri lainkaan opetustani. Vedän tunnit hyvin improvisoiden, toki tietty ranka ja teemat ovat suunniteltuina. Sen olen huomannut, että mitä enemmän suunnittelee ja valmistaa etukäteen, sitä epätodennäköisemmin se toteutuu. Alkaa vain sapettaa, että on nähnyt turhaan vaivaa. Päästän siis itseni helpolla. Joskin maailmanaika on nyt myös "otollinen" - saan he...

Siinäpä pohtimani pulma. Ehkei ongelmasta kuitenkaan ole kyse, pikemminkin haasteesta, joka toisinaan on valinta. Työskenneltyäni pienen ikuisuuden *timanttisessa tiimissä* ja tultuani jo allergiseksi jargonille, olen nauttinut suunnattomasti työnteosta yksin. Se vapauttaa minussa energiaa, joka tietysti jossain kohtaa näivettyy aivosumuksi. Työssä tarvittava pitkäjänteisyys on toista kuin kirjan kirjoittamisessa. Ongelmana tietysti on jatkuva sillisalaatin virta, joka pitää pilkkoa ja jalostaa. Tarjoilla herkkullisena ateriana. Työpäivän välissä menin uimaan (eli syömään lounasta ja pullaa) . En voisi tehdä näin missään näin sanotusti perustyöntekijänä.  Hallitusta suomitaan milloin mistäkin, mutta yhtä hyvää asiaa se edistää. Se yrittää luoda (verotuksellista?) mallia, jossa ihminen voi olla yhtä aikaa palkansaaja ja yrittäjä. Tällainen yhdistelmä on esimerkiksi työvoimatoimistolle täyttä hepreaa, etenkin jos palettiin sekoitetaan vielä veroton apuraha. Nyt olenkin onnellinen, ku...

  Talitintti katsoi minua ikkunasta Seisoi laudalla kallisti päätään ja minä luulin olevani tali Ei oo suihkussa varaa käydä Ei kaikilla maailmassa Mut on varaa jonottaa Prismassa metsästää punalappua Ei oo Ei tuu Sen on lastannut kärryyn joku muu Jos et ohittamaan millään pysty Niin tukkeeksi jää se on meidän kaikkien elämää Hyvinvointivaltion ahtauma Peräsuolen pullistuma Hyhhyh rumaa puhetta Se on sallittua vain persuilta kahden promillen tunnelissa Pikkujouluaika jee jee Kiilusilmien ateljee Uudet glitterit kehiin lapsityövoimalla iskuvoima peliin Etänä halvempi Kansanterveys palkitsee Sohvalla ei leviä sukupuolitaudit eikä innosta kuin töllön ateljee Uutiset vai väsynyt artisti Putin vai oranssi naamari Ehkä Prisma kuitenkin paras kiireisten ihmisten tukkeumana Kroksit ja kolitsit jalassa et aiheuta kellekään harmia Sillä kauneus ei ole henkilö eikä kassan välipalikka selviö Kansan välipalikka, me ja muut, ei Samaa vellovaa massaa kiilaa ko...

Tuntuu absurdilta kirjoittaa otsikon aiheesta tässä maailmantilanteessa, jolloin ahdistus valtaa lähes ihmisen kuin ihmisen kansallisuudesta riippumatta, heistä puhumattakaan, jotka ovat menettäneet vapautensa. Samaan aikaan olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten merkittävästi oma henkilökohtainen valintani kulkea työpaikan takaovesta ulos vapauteen on vaikuttanut kokonaisterveyteeni.  Ylivoimaisesti eniten jaksamistani on heikentänyt sekä henkisesti että fyysisesti liian kuormittavasta vuorotyöstä pahentunut, miltei kroonistunut migreeni. Kohtauksia oli pahimmillaan monta viikossa, tai pikemminkin se yksi ja sama kesti kolme-neljä päivää aaltoilevana oireiluna. Sen jälkeen seurasi aivosumu, olematon palautuminen ja paluu töihin, jossa sinnittelin usein kohtauksen aikanakin. Elin tällaista kehää vuosikausia loma-aikoja lukuunottamatta. Välillä oli pidempiä jaksoja pois töistä, ensimmäisellä kerralla akupunktiokuuri toi hetken armahduksen. Mutta toisella kerralla teho ei ollut enää...