Esmeraldan eetos

Kun on riittävän pitkään toiminut flipperipallona kolmen työn ristipaineessa, alkaa silti tai juuri siksi tuntea jossain kohtaa tarvetta kirjoittaa blogiin. Päässä on lähinnä mustaa puuroa, joten intuitiivinen kirjoittaminen toimii parhaiten. Aloitin sen kolumnilla, varmasti väärä järjestys vailla suodatinta. Jatkan blogilla  jäsentelemättömämmin - ja ah, vailla merkkirajoitusta.  Pelastukoon ken voi syntyi otsikoksi tiedostamattomista syistä (ei nyt kovin pitkälle päästy pelastusveneestä ). Muistan lukeneeni lausahduksen Aku Ankasta jo hyvin nuorena. Olisivatko Tupu, Hupu ja Lupu olleet pulassa? Toisaalta kommentti kuulostaa eniten Aku Ankalta, yhteiskuntamme antisankarilta. Margariinitehtaan epäonninen työntekijä on voittanut inhimillisyydellään joka vuosikymmen lukijoiden sydämet. Siihen harva yritysjohtaja pystyy.  Kupittaan juna-aseman betoniseinä kuvastaa hyvin kirjailijoiden työtilanteen näkymiä. Kuva on toisellakin tavalla ajankohtainen. Vain päivä työkeikkani päätepysäkiltä p

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvisen ja

Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen . Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista. Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan, johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita, jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta

Kokeilenpa nyt suvereenisti yhdistää kirja-arvion ja messuraportin Turun kirjamessujen perjantaista. Lauantaikin piti kokea, mutta ansiokkaasti saalistettu luokkahuonepöpö teki tehtävänsä ja kaatoi minut sänkyyn. Nyt kirjoitan tätä unettomana kuumeessa, joten virheet ja rönsyt sallittakoon. Ensin Ike, koska hän valtasi tilan karismallaan astuessaan saliin.  En malttanut odottaa Iken vapautumista kirjastosta (kolminumeroinen varausjono), joten ennen kirjamessuja tiskasin hänen kanssaan. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja tiskatessa, jotta kestän homman paremmin. Kuva on kuitenkin osuvampi näin, Ikestä kansan parissa. Minulla oli kunnia kohdata Ike aiemmassa naapurustossa, eivätkä kohtaamisten tietyt, toki muodollisen ystävälliset tasot jääneet epäselviksi. Sanon tämän täydellä kunnioituksella ja haikeudella! On surullista, miten moni muistaa Iken vain heikkoudestaan naisiin. Eikös se nyt ole aika luonnollista, että ihminen on ihminen? En ole ainut, joka kaipaa Ikeä takaisin päivänpoli