Esmeraldan eetos

  Varmaan yksi epäsuomalaisin suomalainen on Jorma Uotinen. Silti aina yhtä ylpeä juuristaan Porissa, jota Turussa saa luvan symboloida Varissuo. Yhtä räikeä kontrasti on elinympäristössään on ollut Jorma, jo nuoresta pitäen taiteilija. Hän ei välittänyt kiusaajista, vaan kulki omaa catwalkiaan pitkin Porista Pariisiin.  On harvinaista, että opettajat koulussakin suhtautuivat myötämielisesti Jormaan ymmärtäen tämän erityislaatuisuuden. Miten moni olisi unohtanut tyylinsä ja haaveensa, tukahduttanut ne betoninharmaaseen massaan, mutta Jorma teki toisin. Hän saavutti kaikki työelämän unelmansa ja enemmänkin, suhtautuen silti aina nöyrästi vastoinkäymisiin. Jorma on ollut minulle usein esikuva, myönnettäköön, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seurauksena. Vasta silloin hänestä tuli niin sanottu kansanmies, jota on helppo lähestyä. En valitettavasti ole tehnyt niin, mutta Jorman kanssa joisin kernaasti samppanjaa jossain hänen vakiokahviloissaan, mieluiten toki Pariisissa. Muista...

Transu Prismassa Ei lappua nakissa Tyhjä laari kauhovat kädet paikkaansa vaali Vaari imi munkkia suu sokerissa Äiti katsoi lastaan Missä on vitsa? Pitsa kuin pissa Siis Pizza, Pakastepizza Kuin Bond, James Bond Ei-salainen agentti ruokakorissa Salarakas hyllyvälissä Tarjouksessa mozzarellalla nakki kuin sepaluksella auki muuan entinen pappi Happi virtaa kedolla ilmaa matkalla kohti Prismaa Uudestaan aina uudelleen työntää vartija muka maksaneen Rehellisyyden äärelle Sieltä löytää itsensä keskiluokkainen nainen punnitsee hedelmiä painaa halvemman Laserkatseeni erottaa En tee mitään Luotan vartijaan En jaksa Olla aina p*ska Olla se joka huomaa Miten helppoa on rima alittaa Kasvakaa maksamaan Elämällä on hintansa Opettajilla pinnansa ja toimittajilla aiheet ei tänään vähissä Mutta aivosolut Ne on kaikilla imperfektissä Kukaan ei tiennyt kuka on Lenin Tarvitseeko tietää Voiko historian vain unohtaa Työntää kärryä Vaunua Ostetaan ja l...

Joskus kirjoitin miltei päivittäin päiväkirjaa, iltaisin. Minulla on pari lihalaatikkoa täynnä niitä. Aika vegaaninen sisältö, mutta metsää on käytetty. Nyt en edes tiedä, missä päiväkirjani on. En edes tiedä, mitä lopulta kirjoittaisin. Vastoinkäymisiä toisensa perään? En jaksa analysoida maailmaa, joka on surullinen. Turun Sanomissa oli tänään kolumni uhriutumisesta. Yhteiskunnassamme kilvoitellaan lähinnä siitä, kuka kärsii eniten. Keneltä on leikattu, kuka kohdannut vääryyttä ja niin edelleen. Ihmisestä tulee sellainen, kun hän ei koskaan saa palvelua tai kohtaa ihmisiä, jotka hoitavat asiat kuten kuuluu. Riman alittaminen on helpoin valinta molemmin puolin.  En olisi silti uskonut, että minun pitää näin nopeasti turvautua ammattiliiton apuun vaihdettuani toiseen. Vaan mikäpä nyt enää minua yllättäisi.  Siinä kohtaa, kun tällainen aidosti vain ja ainoastaan muista ihmisistä ja olosuhteista johtuva "menestysputki" vain jatkuu ja jatkuu, on kyynistymistä vaikea välttää. Ole...

Olisiko vihdoin aika pohtia jotain järkevää blogissa, kuten Emanuel Macronin täydellistä esiintymistä Trumpin vieraana? Olisin voinut kuunnella koko illan tiedotustilaisuuden ranskaa Macronin hymyä impaten. Olen jopa onnistunut liittämään kerran työhakemukseen Emanuel Macronin nimen, vaikken ole koskaan häntä tavannut. Hän ei kuitenkaan ihme kyllä ollut suosittelijani.  Etsi kuvasta yksi virhe.  Joissain valtiojohtajissa on karismaa, vaikka he olisivat epäsuosittuja. Tässä maailmanajassa on alettava jälleen etsiä politiikasta muita arvoja kuin asialinjaa, sitäkin kun saa hakea.  Suomalaisesta politiikasta harvemmin löytyy mieskarkkeja, jotka saavat avaamaan kanavan. En taida juuri nyt keksiä yhtäkään. Osaan silti kuvitella, että joku kuolaa Antti Häkkäsen bassoääntä. Yhtä kaikki puku miehen tekee, jollei armeija. Näin sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei Suomessa ole yleistä asevelvollisuutta. Ehkä sellainen vielä jonain päivänä tulee, kun meillä kuitenkin on tuota rajaa ...

Minun pitäisi jo mennä nukkumaan, eikä varsinkaan kännykällä näpyttää turhaa dadaa. Haluan vain jakaa teidän kanssanne ei lainkaan turhan huolen verenpaineesta. Se on koholla. Ulkoilu on parasta lääkettä verenpaineen ja yleisen ketutuksen sekä murhetason laskuun.  Minulla, jolla on aina ollut alhainen verenpaine suvunkin siunauksena, on nyt pitkäkestoisen stressin, unettomuuden ja varmasti ruokavalionkin takia kohonnut riski tautien eldoradoon. Päässä humisee salamilla täytetty croissant, jonka imuroin muistellessani Pariisia. Miksi kielto vain lisää elämänjanoa? Valitettavasti minulle elämä on yhtä kuin salami, lehmän kuolema. Vai possun, kuitenkin. Suonissa kohisee. Ennen tässä oli patoamaton Halistenkoski.  Syytän kaikesta vegaanihaastetta, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka vähensin reilusti lihaa, hamusin vain lisää. Haaveilin rasvaisesta burgerista Mouton Rotschild huulillain. Sen sijaan minulla oli kumimainen vuusto tai jokin muu epämääräinen ainesosa tuottamassa ...

 Je suis Sirkka. En nyt ehkä ihan, mutta uskon, että jokaisessa meissä on pala Sirkkaa. Toivottavasti vai valitettavasti? Sirkka rakastaa järjestystä. Hän kammoaa ihmisiä, jotka tekevät itsestään groteskeilla tavoilla näkyviä. Vaikkapa tungeskelu paikalleen jähmettyneenä tattina eineshyllyn edessä piittaamatta muista on anteeksiantamatonta. Samoin ruoan mässyttäminen, liian kovaääninen puhe tai ylipäätään mikään, joka kuuluu, näkyy, haisee tai häiritsee.  Sirkan ihmisvihaan samaistun täysin. Mutta siinä ei ole mitään hienoa, ettei osaa herrasmieheltä ottaa ovenavausta tahi takkia vastaan. Se on kovin monelle suomalaisnaiselle vaikeaa, aivan kuten kehujen liittäminen omaan näkymättömään ja todennäköisesti joskus mitätöityyn itseen.  Sirkka on Sirkka, koska hän on suomalalainen. Läpi teoksen pohdin, onko Sirkkoja yhtä virkaintoisina muualla kuin Suomessa. Ehkä Saksassa, jossa ollaan pihejä ja pedantteja? Tämän ilmiön tavoittamisesta, sirkuudesta, toimittaja Anni Saastamoise...

Syysloma alkoi ja kohta päättyy. Panostin lomaan lojumalla aamutakissa sängyllä tai sohvalla noin 90 prosenttia ajasta. Ehkä vähän siivutetaan arviota, sillä kävin myös kirjastosta lainaamassa syysloman läjän. Pokkareita valitsin, koska tarkoitukseni oli osallistua viinimessuille Helsinkiin, ja käydä samalla Ateneumin superkiinnostavassa kuolemanäyttelyssä. Mutta universumi valitsi puolestani. Junaliput jäivät käyttämättä migreenin iskiessä jo toista kertaa lomalla. Keho ottaa kaiken kuormituksen takaisin.  Saara Turusen Sivuhenkilö oli varattu junalukemiseksi, mutta luin sen sängyssä oman elämäni sivuhenkilönä. Migreenikot pystyvät takuulla samaistumaan kirjaan, vaikka eivät kirjoittaisi sanaakaan.  Avondalen Qvevri-viinin ostin kesällä Systembolagetin erikoiseristä. Loistava GSM-blendi hintaisekseen ja erinomainen osoitus, mitä kaikkea eteläafrikkalaiset viinit voivat olla. Esimerkiksi sieluni voitelijoita koomasohvallani. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut on yksi su...

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos . Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä. Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi . On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on. Kuva: Hertta Kustannus Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia ...

Yhtäkkiä tunsin valtavaa tarvetta tarttua kirjaan, joka on koristanut keittiöni pöytää, veikkaisin, Tuhkamarkkinoista lähtien. Silloin hankin Gabriel Carcía Márquezin (kuka keksi heittomerkit ja miksi?) klassikon Naantalin Taidehuoneelta kahdella eurolla. Rakkautta koleran aikaan.  Kaikin tavoin trooppinen tunnelma.  Heti lukiessa johdannon, kylmät väreet kulkivat läpi helteestä horkkaisen ruumiini, jota olin juuri ulkoiluttanut Turun kolerahautausmaalla. Käyn siellä usein, kuten monilla muillakin hautausmailla. Kiinnostuin aikanaan tästä teoksesta kolera edellä - olin nähnyt ehkä jo lapsena otoksen jostain Aasian ajankuvasta, olisiko siinä ollut jopa sairaanhoitaja Florence Nightingale ja reiällinen puinen kolerasänky. Todennäköisesti muistan väärin, mutta muistan, miten näky yhtä aikaa kammotti ja kiehtoi - kuten sairauksien historia tekee edelleen.  Heti johdannon alussa on kasaripainoksessa piirros Márquezista tekstillä "maailma ei olisi sama ilman Gabriel Carcia Márq...

Joskus päätin kirjoittaa blogijutun tunnissa. Syntyi teksti Suomen tilasta. Muistaisinpa otsikon, niin löytäisin sen suosta. Nyt aion kirjoittaa blogitekstin kännykällä, jossa on 12 prosenttia akkua jäljellä. Sitten kun se hyytyy, ladataan luuri seuraavan kerran halvan sähkön aikaan huomenna, jolloin aion mennä myös saunaan. Kärpäset ovat jo kuolleet, joten ne eivät voi pörrätä ympärilläni. En usko, että habitukseni myöskään erottuu puberteettihiestä, jota olen nuuhkinut pitkin syksyä. Kunhan nyt koronalta välttyisi ainakin ennen joulua. Tuli tuossa kuvattua neljän ruuhkaa. En ole ehkä maininnut aiemmassa ärsyttävät sanat -julkaisussani, että pop upin lisäksi minua ärsyttää myös termi ruuhkavuodet. Ruuhkaahan tämä koko elämä on. Aina joku haluaa jotain ja jollei halua, vaatii. Minä en anna, ellei huvita. Neuvottelen lisäaikaa tai lamaannun muumioksi. Juuri päätin, että karsin loppuvuodesta yhden työn pois, en jaksa. Käytän tuon ajan ja rahanmenetyksen sohvalla lojuiluun normaalilla hin...