Esmeraldan eetos

Aikani on rahaa, eli nolla euroa. Otetaanpa siis pieni kuvapläjäys, vaikka tahtoisin raportoida elämysmatkastani Tartossa laajemmin. Haluaisin käyttää myös Viron kansallismuseoon kahden tunnin sijaan kaksi päivää. Mutta mennään samalla vauhdilla kuin kulunut vuosi, ja kohta jo rimpuilemme kohti hautaa.  Tarttohan on aivan upea kaupunki. Olen käynyt siellä viimeksi tasan 20 vuotta sitten, paitsi silloin oli syksy. Joten, onko se sitten 19,5 vai 20,5 vuotta sitten, tiedä häntä. Ehkä keski-ikä ja keli vaikuttivat kokemukseeni, jossa Tartto tarjoili itseään kuin sutenööri Ladan luukulla. Kaupat tuli.  Tällainen mielleyhtymä minulle tuli, kun isäni muisteli Eesti Rahva Hääliä, eli juoksukilpailuja neuvostoaikaan. Koko matkan ajan Ladat olivat kruisailleet vieressä ilotyttöineen ja tarjoilleet soomimiehille palveluja.  Muistan myös, että kylpylöiden vesi oli levästä vihreää.  Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tartto oli suljettu kaupunki neuvostoaikaan, mutta sitä ennen maa...

Tuota 1990-luvun klassikkoelokuvaa en ole edelleenkään nähnyt, tuskin näenkään. Autiotaloja senkin edestä. Enää rakennusten jääminen tyhjilleen ei ole vain maaseudun ongelma, vaan autiotaloja löytyy yhä enemmän kaupunkialueiden lähettyviltä. Jopa keskeltä kaupunkeja. Ei nyt mainita erikseen Turkua, joka on jo kiitettävää mainetta niittänyt vanhojen kohteiden heitteillejätöstä.  Portaat vievät aina jonnekin. Kaikkien äärellä ei ole selvää, minne. Palasin katsomaan, mitä kuuluu eräälle vanhalle pihapiirille, jonka keskeltä löytyy kenties 200-300-vuotias tammi.  En muistanut, että paikka oli näin raunio. Ei se viimeksi ollutkaan. Oli yllätys, että tietyt autiotalot oli purettu, vaikka se olikin odotettavaa. Eihän niitä kuvausta varten säästetä, kuin ei elinpiirinkään. Aina vedotaan rottien sun muiden elukoiden pesiin. Kehitykseen, joka kehittyy. Jäljelle jää hyvällä tuurilla ehkä kivikasa, joka korvataan kaupunkialueella parkkipaikalla.  Usein autiotalojen pihat ovat täynnä ...

Olen tehnyt ennätyksen kirjoissa, jotka olen lukenut puoleenväliin. Sen yli olen jatkanut kirjaa, joka vetää tällä hetkellä eniten. Yllättäen minulla on ollut kesäkuu täynnä töitä, enkä ole jaksanut lukea kuin hetken iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Jos silloinkaan. Silti, yhä luen enemmän kuin moneen vuoteen aiemmin. Toivon, että tämä tahti säilyy. Jossain välissä pitäisi silti pystyä keskittymään romaanikäsikirjoitukseen. Silloin lukeminen jää automaattisesti vähemmälle. Jälleen yritän lähettää parhaillaan 426-sivuisen viritelmän kesän lopulla turmion tielle. Sitä odotellessa, esitetäänpä nyt parit miltei luetut kirjat. Jospa joku näistä innostuisi myös, ehkä on jo innostunut.  Valitsin Olli Jalosen Stalker-vuodet kirjaston uutuustornista lukuun kiinnostuksesta aihepiiriin ja ajankuvaan. En ole pettynyt. Ihmisten ja työnantajien stalkkeriointi ja raportointi salaiselle toimeksiantajalle käsittelee vielä 1970-luvulla vallinneita suhteita Neuvostoliiton kanssa. Keitä kohtaan piti o...

Entisaikaan vielä kehitettiin kymppikuvat. Ei mennä tähän nostalgisointiin. En tiedä oliko siinä lopulta mitään gloriaa, että puolituttu valokuvaamon myyjä näkee henkilökohtaisen elämäsi käänteet. Nyt lataamme ne vapaaehtoisesti nettiin ikuisesti nähtäväksi. No, sieluni on jo turta.  Niin on luurinikin. Herätystoiminto ei enää toimi kuten pitäisi ja kuvagalleria näyttää harmaita neliöitä kuvien tilalla (en tiedä liittyykö jouluinen jäälle putoaminen asiaan). Niinpä päätin nyt toteuttaa blogiin tällaisen täysin sattumanvaraisen otannan kuvista. Ihmeen seesteinen kokonaisuus sieltä tupsahti. Elämänihän näyttää varsin zeniltä niiden perusteella. Kaikkea muuta. Mutta pidemmittä puheitta katsotaan, mitä luuri ammensi (osallistuin juuri Elisa -kirjapalvelun kyselyyn, jotta voisin voittaa huhtikuussa 800 euron uuden puhelimen. Pitäkää peukkuja).   Kuva-arvoitus. Miten mahtavaa, että juuri tämä kuva valikoitui ekaksi! Mitä erikoista huomaatte kuvassa? Miten ihana muisto kesästä. ...