Esmeraldan eetos

Viime aikoina on puhuttu paljon tavoitteellisen kirjoittamisen edellytyksistä. Usein se on rikas puoliso, etuoikeutettu työasema ja sellainen työ, josta ylipäätään on mahdollista saada vaikkapa monen kuukauden tauko, ilman että menettää työpaikkansa.  Tässä kärpäsen suristessa vasten kahvikuppiani harvinaisesti kirjoitan vapaapäivänä - toimenpide, jolle ei ole minkäänlaisia paukkuja normiarjessa. Olen jo sanonut sanottavani töissä. Onhan se jotenkin sairasta, että näitä rahoja pitäisi sitten säästää kirjoittamiseen, jota mistään muualta ei tueta. Teet sen palkattomasti omalla ajalla. Vasta kymmenen menestyskirjaa kirjoittanut alkaa saada jotain ennakkoa, ja olisikohan joku Sofi Oksanen maamme harvoja täysin kirjallisuudella eläviä ihmisiä. Hänkin kirjoittaa Suomen Kuvalehteen, kuten moni kirjailija johonkin lehteen. Tai pitää kirjoituskursseja, joihin hyvissä työpaikoissa olevilla milleniaaleilla on varaa osallistua. Itseäni ei nämä kerhot kiinnosta siitäkään huolimatta ja juuri si...

Harvoin, jos koskaan kehotan lukemaan jonkin tietyn kirjan. Näin olen toiminut ehkä vain Eddie Jakun kohdalla, josta tuli esikoiskirjailija 99-vuotiaana. En kuitenkaan nyt löydä tuota julkaisua, vain tämän sinne päin , jossa olen luetellut lukemiani vaikuttavimpia kirjoja.  Nyt mennään kuitenkin tämän vuoden parhaaseen tietokirjaan Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin , joka ilmestyi viime vuoden lopulla. Uskonpa, että olen samaa mieltä kirjan parhaudesta vielä tämän vuoden lopussa. Tiesin kyllä Ilta-Sanomien toimittajan Arja Paanasen ansioista, tiesin myös, miten helppoa on leimata tietyn lehden edustajan uutiset joksikin muuksi kuin mitä ne tosiasiassa ovat. Tinkimätöntä journalismia aikaansa edellä. Kuten Paananen itsekin sanoo, jälkiviisas on helppo olla - silti luku hänen tiedostaan Venäjän todellisesta luonteesta jo paljon ennen muita on erinomaisen osuvaa. Suomettumisen perinne ja trauma on maassamme vahva, ja on käsittämätöntä, että samaan ansaan astutaan vuosi tois...

Ivan heräsi hangesta ja kysyi, miten ruusut voivat. Kesti hetken havahtua todellisuuteen, jossa pommitetut ruusutarhat ovat jääneet tuhansien kilometrien päähän kuravelliksi näivettymään. Vuosikymmenten työ, sekunneissa menetetty. Ivan tökki vaimoaan Josefaa, jonka huulet sinersivät kylmyydestä. Josefa avasi silmänsä, jotka heijastivat suomalaisten lipun värit. Kyyneleistä samentuneet pupillit voivat yhtä aikaa näyttää kirkkaammilta kuin koskaan. Josefa kysyi hätääntyneenä, missä Iris on. Eikä aikaakaan, kun he huomasivat tyttärensä kadonneen. Kun Ivan ja Josefa kertovat tarinaa kehnolla englannilla heidät pelastaneen suomalaisen maatilallisen olohuoneessa, isännän vaimo ei saa itkua lakkaamaan. Ivanista tuntuu, että hänen pitäisi vaimoa lohduttaa, kun isäntä on jähmettynyt kaikkea kuultua pureksimaan. Lopulta heidän tyttärensä Aliisa pitää huolen tunnelman kevenemisestä. Tämä vetää Iriksen mukanaan niin suuren taulutelevision eteen, jollaista Ivan ei ole nähnyt edes Tanskassa työs...

Katsoin loistavan elokuvan Mississipi palaa ( Mississippi Burning ). Se sai ensi-iltansa miltei päivälleen 35 vuotta sitten, vuonna 1988. Elokuvassa käsitellään tositapahtumia Yhdysvaltain rotusorron kulminaatiopisteessä. Vuonna 1964 tuomittiin myös poliiseja viharikoksista, jotka tehtiin vain ihonvärin tähden. Veri, jota vuodatettiin, on koko ihmiskunnalla yhtä punainen. Saman värinen. Elokuvan dialogi on kerrassaan vaikuttavaa, kuten myös Gene Hackmanin ja Willem Dafoen näyttelijänsuoritukset. Kaikessa koskettavuudessaan on yhtä aikaa järkyttävää, miten ajankohtainen elokuvan sanoma on. Viha vähemmistöjä, kansallisuutta ja ihonväriä kohtaan vain yltyy. Historia toistaa itseään, eikä siinä ole mitään uutta ihmiskunnan taivaan alla. Kuinka kukaan kuvittelee täällä pääsevänsä taivaaseen? Nekin uskovaiset, jotka taivaspaikkaa kiivaimmin julistavat, sortavat usein ihmisoikeuksia yhteisössään, kääntävät selkänsä eri tavoin ajatteleville, hylkäävät oman lihansa ja veren. Yhdysvalloissa mu...

Otetaanpa taas perinteinen sattumanvaraisten kuvien sarja. Olen nukkunut koko kesän niin huonosti, että povaamani kirppispostaus tuntuu liian työläältä. Ostettavaa nimittäin Salon kirppismatkalta löytyi!  Parhaat asiat elämässä ovat kuitenkin ilmaisia. Maisemat paikoissa, joista näkee kauas. Ehkä lähelle itseenkin.  Aurajoen varren polut ovat minulle hyvin tärkeitä palautumiseen, liikuntaan, hengähtämiseen. Aina taideteos on erilainen. Ja kuvia niistä on totisesti otettu. Nythän olen pitänyt kännykkää mukana myös siksi, että etsin välillä geokätköjä. Papinsaaressa en jostain syystä muistanut kätköjen olemassaoloa, olin ehkä niin keskittynyt menneisyyteen nykyisyyden ympärillä. Hirvensalon Papinsaaressa on rajut kontrastit, vanhoja kantatiloja ja ultramoderneja merinäköalallisia kuutioita.  Kävin uimassa Kulhon saaren edustalla, siinä vanhan lossirannan laiturilla. Se näkyy myös elokuvassa Tummien perhosten koti . Mietin kirjan lukemista osittain siksi, että aistin paikass...