Esmeraldan eetos

Joskus kirjoitin miltei päivittäin päiväkirjaa, iltaisin. Minulla on pari lihalaatikkoa täynnä niitä. Aika vegaaninen sisältö, mutta metsää on käytetty. Nyt en edes tiedä, missä päiväkirjani on. En edes tiedä, mitä lopulta kirjoittaisin. Vastoinkäymisiä toisensa perään? En jaksa analysoida maailmaa, joka on surullinen. Turun Sanomissa oli tänään kolumni uhriutumisesta. Yhteiskunnassamme kilvoitellaan lähinnä siitä, kuka kärsii eniten. Keneltä on leikattu, kuka kohdannut vääryyttä ja niin edelleen. Ihmisestä tulee sellainen, kun hän ei koskaan saa palvelua tai kohtaa ihmisiä, jotka hoitavat asiat kuten kuuluu. Riman alittaminen on helpoin valinta molemmin puolin.  En olisi silti uskonut, että minun pitää näin nopeasti turvautua ammattiliiton apuun vaihdettuani toiseen. Vaan mikäpä nyt enää minua yllättäisi.  Siinä kohtaa, kun tällainen aidosti vain ja ainoastaan muista ihmisistä ja olosuhteista johtuva "menestysputki" vain jatkuu ja jatkuu, on kyynistymistä vaikea välttää. Ole...

Jokainen tietää varmasti tunteen, jossa joutuu kokemaan painetta valinnastaan, sattuneen tapahtuman seurauksista, tai mikä surullisinta, sairastumisesta. Taannoin kysyin Instagram-tilini gallupissa, kuinka monen seuraajan on vaikea jäädä sairauslomalle. Yli 80 prosenttia vastanneista koki sen aiheuttavan haasteita. Tarkempia syitä en tiedä, mutta veikkaan ison tekijän olevan syyllistämisen kulttuuri. Se on kuin syöpä. Se levittää lonkeronsa kaikkialle, eri aloilta yksilöiden ajatuksiin saakka. Syyllistäminen opitaan jo miltei kehdossa. Emme useinkaan muista aikoja ennen tarhaikää, mutta jo tuolloin tytöt opetetaan tunnollisiksi tilan luovuttajiksi, pojat rohkeiksi tilan valtaajiksi. Näin tutkitusti ja kärjistetysti. Eniten tunnontuskia ihan kaikesta kokevat juuri tytöt, kehdosta hautaan. Vai miten se oli Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa, "munasolusta mummoon"! Mutta harvinaista syyllisyyden tunteminen syyllistämisen kautta ei ole kellekään, riippumatta sukupuolesta tai ...

Olen jo tehnyt muistokirjoituksen lankapuhelimelle , enkä haluaisi joutua näppäilemään itkuvirttä myös postilaitoksellemme. Sellainen kuitenkin ilmestyi päähäni välittömästi suru-uutisen jälkeen: Turun viimeinen palveleva postikeskus lakkautetaan . Sama tragedia koskee monia muitakin Suomen kaupunkeja. Paikallissanomia mukaillen Turun postitalo kesti talvisodan pommitukset, muttei kirjejakelun näivettymistä ja tiedonkulun lähes kokonaisvaltaista digitalisaatiota.  Vanhat kuvat Postimuseon nettisivuilta: postimuseo.fi. Myönnänhän minä sen itsekin - jopa minä vannoutunut paperisanomalehden tilaaja käytän postin pakettiautomaattia. Tänä vuonna unohdin kirjoittaa joulukortitkin ja näin ollen tukea keltaisten pömpelien toimintaa. Kun näin tekee tai jättää tekemättä noin kolme miljoonaa suomalaista, alkaa olla turha pitää puuvenettä passissa laiturissa. Postihan kuljetettiin veneyhteydellä Ruotsiin 1600-luvulla ja piiiitkään sen jälkeen. Parempi irrottaa köysi ja jättää pursi oman onnens...

Onkohan koskaan maailman lähihistorian aikana yhtä monta miljoonaa ihmistä päästänyt helpotuksen huokausta? Vihdoin valoa rapakon takaa kiukuttelevan narsistin siirtyessä golfgentille purkamaan raivoaan. Onnea tuleva Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja tervemenoa Donald Trump . Onnea myös erityisen paljon varapresidentti Kamala Harris lasikaton rikkomisesta!  En ole vielä katsonut voitonpuheita ja vollottavan äänestäjäkunnan reaktioita, sillä oma migreenipääni ei kestä vieläkään minkäänlaisia sentimentaalisia purkauksia. Ja minähän alan nykyään kyynelehtiä tyyliin heti, kun näen jonkun toisen itkevän liikutuksesta. Mutta huojentunut olen minäkin, kahdella tavalla. Ensimmäinen tuli jo mainittua. Toinen syy liittyy siihen, että elämäni ehkä top 3 -sijalle yltävä pahin pitkittynyt migreenirupeama yhdistettynä kiertohuimauskohtaukseen on nyt ohi. Ihan kuin uusi elämä olisi alkanut, vaikka aivot ovat yhä muusia. Pääni on kuvattu noin 2 vuotta sitten, joten oletus on, että kyse oli v...

Tämä alustava otsikko on lymyillyt luonnoksissani pitkään kuin odottaen, koska uskallan tarttua aiheeseen. Vai uskallanko? Toisaalta olen sitä ihmistyyppiä, että nostan tabut mieluummin pöydälle tarkasteltaviksi kuin hautaan ne maahan vaieten iäksi. Näin on tehnyt myös kirjailija Pauliina Rauhala  ansioikkaassa esikoisteoksessaan Taivaslaulu. Siinä poraudutaan lestadiolaisen elämänpiirin syvyyksiin  alleviivaamatta ja tuomitsematta, myös elämäntavan hyvät puolet huomioonottaen. Vai ovatko ne vain selityksiä, joilla kestäisi paremmin kerran vuodessa kumpuilevan vatsanseudun, unettomat yöt ja velvoitteiksi muodostuvat pullapitkomyyjäiset? Toisin sanoen oman ahdistavan elämänsä?  Osallisuuden jatkuva äänetön ja usein myös äänenpainollinen vaatimus ahdistaa ainakin minua lukijana pitkin kirjaa. Päähenkilöparin elämä on hyvin samaistuttava, vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta monilapsisesta perhearjesta, johon kuuluu jatkuva uskon ja uskonnon paine. Samais...

Aamun uutiskatsauksesta silmiin pomppasi Jörkka-analyysin ja etätyön päättymisruodinnan jälkeen erityisesti suomalaisten lukuinto kesällä. Adlibriksen teettämän kyselyn mukaan kahdeksan kymmenestä on lukenut tai aikoo lukea painetun kirjan tänä kesänä. Se on paljon - etenkin, jos aikomukset toteutuvat niiden monien muiden suunnitelmien rinnalla. Jos edes nämä... Lukeminen on suosituinta naisten keskuudessa ja ikäryhmistä erityisesti 18-35-vuotiaat ilmaisivat kiinnostuksensa lukemista kohtaan kasvaneen. Tämä ilahduttaa minua maailmassa, jossa aitoa sivistystä (myös sydämen) saa peräänkuuluttaa yhä useammin. Vai johtuuko tunteeni kenties lisääntyneistä Trumpin edesottamuksista, jotka päätyvät satelliittien ja tukiasemien välityksellä omaan olohuoneeseen harva se ilta? Sen verran utelias kuitenkin olen, että Trumpin veljentyttären (psykologian tohtori Mary L. Trump ) kirjoittama analyysi  on lisätty ajan X lukulistaan.  Itsensä sivistäminen ei tietenkään ole vain ti...

Työsome LinkedIn on jo pitkään täyttynyt  esiintyjien ja konsulttien jargonista, sparrauksesta, fasilitoimisesta ja kaikesta sellaisesta, jolle löytyy myös suomenkielinen nimi. Hyperinnostunutta työfiilisasiaa, CV-keskusteluja ja klassista tyhjänpuhumista säestää yhä useammin postaukset rentoutumisen ja vapaa-ajan tärkeydestä. Räikeätkin kannanotot työuupumukseen liittyen pompsahtavat nykyään yhä useammin linkkarin uutisvirtaan. Työuupumus on myös toistuva valtamedian uutisten aihe . Työntekijät, työnantajat, työterveyshuolto ja koko Suomi ovat yhtäkkiä heränneet samaan asiaan: jatkuvaan huippuosaamiseen ja tehokkuuteen tähtäävä tietoyhteiskunta ärsyketulvineen väsyttää työntekijän ja/tai työnhakijan pahimmillaan vakavaan sairastumiseen asti. Anna Aho: The Endless Dance of Exhaustion . Teos käsittelee henkistä ja fyysistä uupumusta yhteiskunnassa, jossa ihmisen odotetaan antavan itsestään 100% ja enemmänkin.  Mitä voimme tehdä asialle? Asiantuntijatkin ovat neuv...

Jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen kokemus työnhausta. Vaikka olisit syntynyt keskelle perheyritystä, ei ainakaan meidän luokalla TET-harjoittelupaikkaa saanut etsiä turvaetäisyydeltä omien sukulaisten hoivista. Tarkoituksenahan on edelleen oppia itsenäisen työnhaun ja työssä pärjäämisen ensiaskeleet. Parhaassa tapauksessa luoda jopa pysyvämpi suhde kyseiseen työpaikkaan.  Työmarkkinat ovat aika erilaiset tällä vuosituhannella kuin tuona ysärivuonna, jolloin hinnoittelin naulaimia ja kärräsin esimiehen tissikuvioisia kahvikuppeja toimistosta tiskialtaaseen. Sain jokaisen kesätyöpaikan ja ensimmäiset varsinaiset työpaikkani joko marssimalla "johdon puheille" tai soittamalla kera rehellisen kysymyksen: Onko teillä tarvetta hyvälle työntekijälle? Vain kahdesta liikeestä sain kuulla epäasiallisen vastauksen. Toista liikettä ei ole enää olemassa, toisen omistaja taas on tätä nykyä vartijoiden, liikkeenharjoittajien ja tavallisten kansalaisten hyvin tuntema murheenkryyn...

Käykö muille kirjoittaville ihmissieluille näin, että jostain alitajunnan uumenista kumpuaa otsikko, joka ei jätä rauhaan? Yleensä se tapahtuu keskellä yötä, juuri kun olisi törkeää herättää toinen turvallisesta sikiöasennosta (huom, kuorsaus ei ole tässä kohtaa vielä alkanut). Lopulta, yön ja kaiken arkivelvollisuuden jälkeen, otsikko on pakko kirjoittaa tabula rasaan. Otsikon alle ilmestyy tekstiä, vaikkei yhtään tiedä vielä näppäilyn alussa, mitä tuleva höpötys tulee pitämään sisällään. Tai mitä koko otsikko edes tarkoittaa. Ehkä tätä kutsutaan inspiraatioksi, tai ainakin luovuuden epätoivoiseksi pyristelyksi keskellä arjen kuralätäkköä (näillä helteillä hiekkakuoppaa). Jos sieltä jotenkin onnistuu hilautumaan kuivalle maalle (tai aaah, kostealle keitaalle), edessä on riemunkiljahdusten jälkeen elämän lait toteava piikkilanka-aita. Staattisena, jylhänä, ahdistavana. Sillä näet, että aidan toisella puolella on jotakin, jonne sinun on päästävä. Muuri olisi ehkä armollisempi peittä...