Esmeraldan eetos

Ihmiskunta on aina hakenut päitä vadille. Oikeusvaltiossa toimenpidettä ei enää tehdä fyysisesti, mutta henkinen lynkkaus on edelleen yleistä julkisuudessa. Sosiaalisen median myötä jopa yleisempää kuin ennen. On huolestuttavaa, kun puuhaan ryhtyy presidentti tai media.  Huomaan, että Trumpin lausunnot diileistä ja syyllisistä hiipivät nykyisin jokaiseen blogijuttuuni. Trump ilman muuta on syyllinen tullisotaan, joka tulee heikentämään myös Suomen taloutta. Ja kun talous sakkaa, rikollisuus lisääntyy. Tutkittua faktaa.  Suomen yksi kalleimmista ja "kiehtovimmista" rikosvyyhdeistä on ilman muuta Ulvilan surma. Olen saanut viime aikoina fiksaation lukea kaiken Jukka S. Lahden murhasta, paitsi Keskusrikospoliisille kärrätyn pakettiautollisen. Kai senkin tutkimusaineiston lukisin, jos saisin. Ja osan varmasti saisinkin, mutta rajansa kaikella. Minulla on kuitenkin paha tai hyvä tapa uppoutua asioihin, joihin ei ole löytynyt selkeitä vastauksia. Jos saan jonkin fiksaation, en siit...

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä. Ehdin rakastaa häntä  (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytöks...

Kirjoittamisessa suositaan aamusanoja, vaiko aamusivuja. Itselleni parasta aikaa on yö. Olen kuitenkin öisin liian väsynyt kirjoittamaan mitään pitkäjänteistä. Nyt olen lähinnä kuvannut ikkunaa, johon aamuaurinko sarastaa. Näin elämä kulkee radallaan. Minä valvon, muut nukkuvat. Ei olisi koskaan tätäkään uskonut. Ties missä asioissa tulen vielä yllättymään. Se ettei joskus ole jotain, ei tarkoita, etteikö koskaan. Voit aina yllättyä, minkä uusien ongelmien keskeltä itsesi löydät. Tämän kaiken, hyvin alkaneen raukeuden, pilasi illalla lähetetty WhatsApp-työviesti. Koska se on helpoin eriteltävä blogiin. En haluaisi, että mihinkään työasiaan käytettäisiin koskaan muuta kuin kirjekyyhkyä. Tarvitsen aikaa ajatella, en sykintää.  Mutta niinhän se rakkaat ihmiset menee. Kun tämä maapallo vajoaa omaan synkkyyteensä, sen viimeinen elonmerkki on epätoivon syke hetkeä ennen uppoamista mustaan liejuun. Pulssi ulottuu maapallon jokaiseen organismiin, työmyyriin, jotka vilkuilevat askelmäärää r...

Rakkaani ei tuota puhetta (Avain 2023) on ontuvasta ja järkyttävän todenperäisestä otsikosta huolimatta - juuri siksi - lukemisen arvoinen terapiateos. Päiväkirjamainen "tapauskertomus" tuo esiin, miten koko perheen elämä tuhoutuu yhden sairastuessa vakavasti. Kirjailijan mies on saanut aivoinfarktin 46-vuotiaana, ja se oli sitten siinä. Elämä, vaikka eloon jäinkin. Täällä teoksen nimi voisi olla: Rakkaani ei tuota energiaa.  Lainasin kirjan, koska omaishoitajan kokemus jää usein paitsioon kaikkialla. Yhteiskunnassa vallitsee myös oletus, että omaishoito on ylevä valinta. Tosiasiassa suurin osa varmasti harkitsee jossain vaiheessa eroa. Siinä ei ole mitään hienoa, että sairas menettää terveytensä, omaishoitajakin elämänsä, perhe kaiken. On myös ihmisiä, jotka sairastuvat tai jäävät omaishoitajiksi niin nuorina, etteivät ehdi perhettä perustaa. Koko tukijärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti sille, että omaishoitaja on jo iäkäs, perhe on tukemassa ja oletusarvo on muussa kuin...

Taas on aika ilmeisesti jo traditioksi käyneen maailman tilan tarkastelu mantelitumakkeeni ja tarot-korttien näkökulmasta. Puhutaan, että joillain ihmisillä on poikkeuksellisen voimakas intuitio. Tai sitten nämä ihmiset ovat vain rohkeita ajattelemaan aavistustensa kautta. Vanhan kansan mukaan kädestä näkee kuudennen aistin. Jos kämmenen sisäpuolella, etusormen juuren alla olevalla "kukkulalla" on risti, sinulla saattaa olla kyky nähdä tulevaan, tai ainakin riittävä omanarvontunto kirjoittaa sen suomin valtuuksin blogiin maailman näkymistä ja takaumista.  Olen käyttänyt todella vähän tarotkortteja tänä vuonna. Ehkä pari kertaa  tammikuun 2021 katsauksen  jälkeen. Tälle on monta syytä, joista yksi on luppoajattomuus. Jos tekee kunnon tarotpöydän, se vaatii tietyn mielentilan ja rauhan ajatella. Nyt olen käyttänyt kaiken vähäisen rauhan ajan kirjoittamiseen. Itselleni poiketen nostin nyt tätä kirjoitusta varten neljä korttia, katsoakseni mennyttä vuotta 2021 yhdellä kortill...

Usein sanotaan, että juuri ennen valon näkymistä tunnelin päässä on kaikkein vaikeinta. Joskus jopa silloin, kun se valo selkeästi on jo havaittavissa. Ajatus siitä, että piina voisi oikeasti loppua, on jo ajatuksena niin suuri muutos, että psyyke valmistautuu koitokseen erinäisin tavoin. Kamala vertauskuva on se, että monissa itsemurhatapauksien taustalla tilanne on voinut olla jo ulkopuolisin silmin nähtynä voitollinen. Mutta epätoivoinen ihminen ei jaksa enää taistella tietä kohti lopullista helpotusta. Eihän sellaista edes ole. Helpotuksen lopullisuutta.  Teini-ikäisenä menetin ystävän, joka sai syövän uudelleen tasan viiden vuoden riskiuusiutumisajan jälkeen. Kaikki eteni niin nopeasti, että rehtorin suruilmoitus kaikui kolkkona kouluradioissa kuin jokin täysin irrationaalinen ja irrallinen käsittämättömyys. Kouluaikanani kuulin kolme eri ilmoitusta. Mietin usein heitä kaikkia, joita ilmoitus koski. Mitä ja missä he olisivat nyt, jos olisivat saaneet elää?  Minusta ei tar...

Aina se tulee siinä kohtaa kun ei haluaisi. Epäloogisesti, töksähtäen, dramaturgisesti epäonnistuneesti. Harvemmin onnellisena. Silti sanotaan, että kun kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia, loppu on onnistunut. Elämän loppuessa ei vain itse kuule kumpiakaan, kysymyksiä eikä vastauksia. Punainen lanka on katkennut. Beatlesit tekivät uransa ehtoopuolella kappaleen The End, tietäessään että kaikki päättyisi. Sen aistii lopun sävelistä, musiikkivideon katseista, tyhjistä takeista. Kaikkensa antaneena, muttei kuitenkaan kaikkea saaneena, tuo maailmaa muuttanut bändi ymmärsi, että kaikella on aikansa. Ihmisen aika on lyhyt. Hyttysen elämään verrattuna pitkä, mutta lyhyempi kuin universumin. Ihminen on aina halunnut olla maailmanomistaja. Sitä varten pitäisi elää ikuisesti - tai ainakin yli hiilineutraaliustavoitteiden toteutumisen. Hidas loppu voi tehdä kuolemastakin evolutiivisesti muokkautuvan kokemuksen. Mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Me muuntaudumme kohti vääjäämättöntä, ellemme hä...

Valvoin koko yön kuunnellen vienoa konserttoa pääni sisä- ja ulkopuolella. Tiesin jo nukkumaan mennessä, etten saisi unta. Toisen sammuminen viereen kuin saunalyhty (onneksi, ei sekään itsestäänselvyys) vain korostaa omaa ylivirittynyttä tilaa.  Miksi menin kirjoittamaan niin? Miksen muka saanut sitäkään luettua loppuun? Miten vapaat voivat olla jo ohi, ennen kuin olet ymmärtänyt niiden alkaneenkaan? Miksi juuri minulle tuli rokotteesta kuume? Johtuukohan unettomuuteni rokotteesta? Entä jos tämä tila jääkin päälle, apua! No, ei jäänyt. Aamulla heräsin täysin normaalivointisena, ahdistuneena ajan vähyydestä. Kuolinilmoitusten lukeminen lehdestä aamiaispöydässä oikein alleviivasi olemisen sietämätöntä keveyttä. Se on miltei haihtuvaa. Hyttysenpieruja ajassa, nuo ihmiselon päivät. Joistain jää jokin haju tulevaan hetkeen leijumaan, valtaosasta ei yhtään mitään. Eihän meistä jää enää edes luita, sillä valtaosa vainajista polttohaudataan. Onko tämä merkittävä ongelma tulevaisuuden arkeo...

  Mietin mitä sinulle kuuluisi nyt jos olisit yhä täällä Olisit hengissä pysynyt Olisitko vierelläni jakamassa teininä tumpattua sätkää vaiko muistoja siitä kun muut pelasivat vain lätkää Olit joulukuun lapsi niin kuin minäkin mutta kerran tarhassa mies Kenties joskus isäkin Tuon illan pakkasöisen muistan tuoreena vieläkin Se oli ensimmäinen ja viimeinen hetki uuden alkamisen Olin ystävä ja nainen Kun saavut perheinesi luokseni kaksoisolentosi kuorissa minä mietin miten vähän aikaa sitten olimme uteliaita nuoria Odotimme mitä elämä tuo tullessaan mutta se veikin sinut lopullisen laivan satamaan Mietin sitä kun astut ilmalaivaan Bond-elokuvassa Olet ollut niin kauan vainaa Lepäät koivun alla suuren rakkaan toisella puolen kuin toinen toisissanne toista tarinaa luoden Ehkä kohtaan vielä sinut kun viimeinen pakkasyö saapuu ja peittelee halla minut suruttomuuden mustaan kaapuun Kuulen äänettömän kutsun tunnen näkymättömän höyryn Luen huuliltasi to...

On aika itsestäänselvän kirjoitusaiheen, vaikka Suomen itsenäisyys on kaukana itsestäänselvästä. Se on iskostettu kollektiiviseen tajuntaamme sinivalkoisella eetoksella ja hyvä niin - on hyvä, ettemme elä enää 1970-luvun ilmapiirissä, jolloin veteraanien uhrauksia vähäteltiin tyyliin "mitäs menitte sinne". Eipä paljon kyselty. Ei kyselty yhdeltätoista minun ja mieheni yhteenlasketulta sukulaiseltamme, jotka taistelivat rintamalla. He olisivat varmasti mieluummin hoitaneet metsää, uittaneet tukkia, soittaneet pianoa hotellin aulabaarissa tai jatkaneet torppansa rakentamista nykyisin menetetyllä maalla, jos olisivat itse saaneet valita. Yksi heistä olisi varmasti halunnut ollut läsnä lomilla taiotun tyttärensä syntymässä sen sijaan, että saapuu paikalle vainajana arkun uumenissa. Näiden tositarinoiden täyttämä maa on Suomi, jossa taistellaan nyt näkymätöntä vihollista, koronapandemiaa vastaan.  Suomalaista sinnikkyyttä Turun jokirannassa. Paljain jaloin läpi hangen kohti toivot...