Esmeraldan eetos

On aika itsestäänselvän kirjoitusaiheen, vaikka Suomen itsenäisyys on kaukana itsestäänselvästä. Se on iskostettu kollektiiviseen tajuntaamme sinivalkoisella eetoksella ja hyvä niin - on hyvä, ettemme elä enää 1970-luvun ilmapiirissä, jolloin veteraanien uhrauksia vähäteltiin tyyliin "mitäs menitte sinne". Eipä paljon kyselty. Ei kyselty yhdeltätoista minun ja mieheni yhteenlasketulta sukulaiseltamme, jotka taistelivat rintamalla. He olisivat varmasti mieluummin hoitaneet metsää, uittaneet tukkia, soittaneet pianoa hotellin aulabaarissa tai jatkaneet torppansa rakentamista nykyisin menetetyllä maalla, jos olisivat itse saaneet valita. Yksi heistä olisi varmasti halunnut ollut läsnä lomilla taiotun tyttärensä syntymässä sen sijaan, että saapuu paikalle vainajana arkun uumenissa. Näiden tositarinoiden täyttämä maa on Suomi, jossa taistellaan nyt näkymätöntä vihollista, koronapandemiaa vastaan.  Suomalaista sinnikkyyttä Turun jokirannassa. Paljain jaloin läpi hangen kohti toivot...

Onkohan valtakunnassa tänään muuta uutisaihetta kuin linnanjuhlien tapahtumat ja pukeutuminen? Käsittelenpä siis itsekin tätä aihetta seitsemännessä luukussani, sillä uskon olevani alan asiantuntija vajaan kuuden tunnin tv-maratonin jälkeen. Aloitetanpa tärkeimmästä: kaiken muun voi aina tarvittaessa jättää katsomatta, paitsi veteraanien kättelyjonon sekä heidän kahvitilaisuutensa. Joka vuosi alan itkeä viimeistään kolmannen veteraanin horjuvan, rollaattoriin tukeutuvan askeleen kohdalla. Tai ainakin ihan viimeistään kahvitilaisuuden tarinoita kuunnellessa. Nyt kyynelkanavat avasivat totaalisesti Cantores Minores -poikakuoron esittämä Sibeliuksen Finlandia yhdistettynä veteraanin tyhjyyteen eli ehkä menneeseen sota-aikaan tuijottavaan katseeseen. Tuntuu kauhealta, että muutaman vuoden kuluttua on enää hyvin vähän veteraaneja jäljellä kutsuttavaksi linnaan. Veteraaneja on muutenkin kutsuttu linnaan vasta hetken aikaa, mikä jaksaa joka kerta ihmetyttää. Mannerheim-ristin ritarit s...