Esmeraldan eetos

Muistin juuri, että minun piti analyseerata Eeva Kolun menestyskirjaa Korkeintaan vähän väsynyt  -  eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä  erillisessä julkaisussa. Sivusin teoksen antia jo aiemmin häpeän näkökulmasta. Nyt mietin, onko minulla sittenkään enää mitään sanottavaa, jota en olisi jo tavalla tai toisella tuonut esiin.  Söin juuri milleniaaliaamiaisen, joka ei ole minulle tavallinen. Ruokavalioltaan enemmän milleniaali äitini osti minulle hapanjuurileivän artesaanileipomosta. Leivän päällä oli vain voita ja suolakurkkua, koska minulla ei todellakaan ole rahaa avokadoihin, joiden syömistä pidetään Kolun teoksessa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä (oma valintani olisi metwursti, jota kiidän palkkapäivänä hakemaan). Ensinnäkin, joka toinen avokado on aina mätä, joten ilmastosyntinen avokado on todellista rahanhukkaa. Toiseksi, minua ärsyttää avokadot juuri siksi, kun trendikaupunginosista somettavien milleniaalien ruokakuvat koostuvat vai...

Olen tässä viimeiset pari vuotta enemmän tai vähemmän opettanut. Edellisestä kerrasta on aikaa reilusti yli 15 vuotta, ellei lasketa tietynlaista aikuiskoulutusta mukaan. Koulumaailma, työn vaatimukset digitalisaatioineen ja oikeastaan kaikki ovat muuttuneet tässä ajassa rankasti. Eivätkä vähiten oppilaiden erityiset tarpeet. Nuoriso on kuitenkin aina yhtä pilalla, muistaa jokainen sukupolvi Aristoteleen ja Platonin ajoista lähtien mainita.  Nuoret ovat kuitenkin ainoa syy, miksi jaksan tätä tehdä. Rahan ja kiinnostavien aiheiden lisäksi. Kaikki muu on sellaista, jonka karsisin mielelläni pois. Myönnän, etten jaksa kehittää juuri lainkaan opetustani. Vedän tunnit hyvin improvisoiden, toki tietty ranka ja teemat ovat suunniteltuina. Sen olen huomannut, että mitä enemmän suunnittelee ja valmistaa etukäteen, sitä epätodennäköisemmin se toteutuu. Alkaa vain sapettaa, että on nähnyt turhaan vaivaa. Päästän siis itseni helpolla. Joskin maailmanaika on nyt myös "otollinen" - saan he...

Juuri mistään ei puhuta tällä hetkellä kuin häpeästä ja Trumpista. Ja hyvä niin. Nämä voi toki pistää samaan lauseeseen, mutta tässä ajatusvirrassa pohdin ylisukupolvista häpeää. Useimmiten, tai ainakin kautta historian se on suotu naissukupuolen taakaksi. Sen sijaan häpeän aiheuttaja, useimmiten valkoinen hyvätuloinen tai - taustainen heteromies pääsee pälkähästä. Tämä kärjistetysti ilmaistuna, mutta entisajan piiat tietävät varmasti, mitä tarkoitan. Anni Ahlströmille kävi huonosti. Kuva alle linkatulta Ylen sivulta, kuvaaja Laura Rahinatti. Migreenissä lojuessa olen kuunnellut kaksi podcastia, joista toinen on Ylen Anni Ahlströmin tragediasta. Anni murhattiin vuonna 1936 hänen toimiessa liikeapulaisena kaupassa, jossa hän myös asui. Jos tätä sinänsä kiinnostavaa podcastia pystyi kuuntelemaan ilman tunnelman pilaavia turhia tehosteita, kuten toimittajan myötähäpeää herättäviä kuiskauksia "missä olet Anni?", tarjosi kokemus aikahypyn juuri naisen asemaan. Ennen se oli paljon ...

Olisiko vihdoin aika pohtia jotain järkevää blogissa, kuten Emanuel Macronin täydellistä esiintymistä Trumpin vieraana? Olisin voinut kuunnella koko illan tiedotustilaisuuden ranskaa Macronin hymyä impaten. Olen jopa onnistunut liittämään kerran työhakemukseen Emanuel Macronin nimen, vaikken ole koskaan häntä tavannut. Hän ei kuitenkaan ihme kyllä ollut suosittelijani.  Etsi kuvasta yksi virhe.  Joissain valtiojohtajissa on karismaa, vaikka he olisivat epäsuosittuja. Tässä maailmanajassa on alettava jälleen etsiä politiikasta muita arvoja kuin asialinjaa, sitäkin kun saa hakea.  Suomalaisesta politiikasta harvemmin löytyy mieskarkkeja, jotka saavat avaamaan kanavan. En taida juuri nyt keksiä yhtäkään. Osaan silti kuvitella, että joku kuolaa Antti Häkkäsen bassoääntä. Yhtä kaikki puku miehen tekee, jollei armeija. Näin sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei Suomessa ole yleistä asevelvollisuutta. Ehkä sellainen vielä jonain päivänä tulee, kun meillä kuitenkin on tuota rajaa ...

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa?  Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin.  Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin...

Olen viime aikoina lukenut kahden toimittajan eri tavoin erinomaiset kirjat. Itse asiassa kolmaskin on parhaillaan menossa, sillä myös Eeva Kiviniemi on entinen toimittaja. Ilmeisen monella toimittajalla on haaveena tuutata joskus vapaata tekstiä kirjan muodossa, kunhan taloudellinen tekstin tuottaminen antaa aikomukselle myöden.   Helsingin Sanomien rikostoimittajan Mauri Sariolan (1924-1985) kohtalona oli kuolla sairaalabakteeriin varsin nuorena, vaikka tuohon aikaan keskimääräinen elinikä miehillä taisikin olla alle seitsemänkymmentä.  Mauri jakoi mielipiteitä jo aikana, josta hän kirjoittaa. Hän asui Kari Suomalaisen perheen kanssa samassa Sanoman talossa, ja Karihan oli meidän kaikkien toivottavasti yhä muistama loistava Hesarin pilapiirtäjä.  Sekä Karia ja että Mauria on syytetty rasismista tai ainakin oikeistolaisista mielipiteistä etenkin jälkikäteen. Toivon silti, ettei Sariolan kirjalliseen tuotantoon kajota, sillä jokaisen ihmisen tulee kyetä lukemaan 1960...