Mustien joutsenten vuosi on monille koko elämä

Syksyiset lukemani kirjat edustavat jälleen suosituinta jaostoa. Tämä ei ole vitsi, oikeasti Paavo Lipposen muistelmateostakin sai jonottaa. Jotkut ahmivat dekkareita ja kauhua, minä luen poliittisia setien teoksia maailman kaatuessa niskaan. Olen aina lukenut. Muistan pappani lukeneen Kekkosen päiväkirjoja ja hänen kanssa ruodittiin muutenkin aina politiikkaa. Minua kiinnosti jo varhain päätöksenteko kulissien takana.

Paavoa olen vasta selaillut ja lukenut sieltä täältä, mutta näitä kahta muuta voin suositella. 

Näistä kolmesta kirjasta olen loppuun asti lukenut vasta kaksi. Haluaisin ruotia syvällisemmin erittäin tärkeää kirjaa He selvisivät sodasta, joka piirtää esiin, millaisissa oloissa valtava määrä sotaveteraaneja "vapautui" työmarkkinoille. Monella oli ainoana työkokemuksenaan pikakiväärillä ammunta ja sotatraumat. Suosittelen ehdottomasti kirjaa luettavaksi parina Ville Kiviniemen Murtuneet mielet -teoksen kanssa. Jokaisen kannattaa nämä lukea, niin ymmärrätte syvemmin koko sodan jälkeistä Suomea. 

Samasta syystä ennen Lipposen muistelmiin tarttumista katsoin kirjastossa, onko täällä hyllyssä Esko Ahon Mustien joutsenten vuosi 1991, joka olisi järkevä lukea ennen Paavon valtakautta. Näytin taannoin pätkiä erinomaisesta Hullu vuosi 1991 -nimisen dokumentista yhteiskuntaopin vaiko historian tunnilla, jossa käsiteltiin lamaa ja Neuvostoliiton hajoamista. Ehkä yhtä kiinnosti itseni lisäksi, vaikka olennaiset asiat, kuten Gorbatshovin maksaläiskä, toki kiinnostaa joitakin. Dokumentissa asioista luontevasti kertova Esko Aho on luonnollisesti puhujana, olihan hän valtavan mullistuksen vuoden nuori pääministeri. Entinen Keskipohjanmaan kesätoimittaja pötki pitkälle suoraan kriisin pesäkkeeseen. Teoksessa Aho tuokin esiin, että 36 vuoden ikänsä ansiosta hän jotenkin selvisi vuodesta, koska pärjäsi vielä lyhyillä yöunilla. Hänellä oli ja on edelleen toimittajien keskuudessakin harvinainen taito: kymmensormijärjestelmä konekirjoituksessa.  

Minulle sopii paremmin yöunikirjaksi tällainen kuin romantiikka, heh. Muistaakseni vuonna 1993 oli kuitenkin piikki syntyvyydessä, samoin kuin ensimmäisinä koronavuosina. Nyt ajat ovat niin ankeat, että juuri "kukaan" ei harkitse lasten saamista. Tänään oli Turun Sanomissa kristillisiä arvoja peräänkuuluttava mielipidekirjoitus. Tulevaisuususko on paljon olennaisempi asia. Ilmeisesti sitä 1990-luvun lamassa oli sitten kuitenkin enemmän kuin nyt.  

Kirjassa Aho toteaa, kuinka venäläisten mielikuva Neuvostoliiton hajoamisesta muistuttaa suomalaisten käsitystä lamasta: kaikki tapahtui yllättäen ja etupäässä ulkoisten voimien vaikutuksesta. Totuushan ei tietenkään ole tämä, vaan kummallekin romahdukselle oli pitkäkestoiset sisä- ja ulkopoliittiset syynsä. Olen nähnyt jonkun dokumentin, jossa neuvostojohtajat dokaavat tai ainakin vaikuttavat olevan kännissä sääskien keskellä Kostamossa juuri ennen h-hetkeä. En muistanut, että Esko Aho oli siellä varsinainen pääpuhuja, vaikka venäläiset olivat itse ehdottaneet tapaamista idänkaupan pelastamiseksi. Uppoavaa laivaa on vaikea pelastaa, kuten tiesimme vain kolme vuotta myöhemmin. 

Kun taivaalla näkyy musta joutsen, sen sanotaan tietävän jotain odottamatonta mullistusta. Sekä dokumentissa ja kirjassa tuodaan tämä esille, sääliksi käy toki mustia joutsenia tällaisesta leimaamisesta. Ihminen on kuitenkin aina etsinyt eläinmaailmasta symboleja. Vuodesta 1981 Suomen kansallislintuna komeillut joutsen saa kokonaisen kappaleen Ahon kirjassa, jossa hän kiinnostavasti tuo esiin myös muita maailman "musta joutsen" -ilmiöitä. Aho osaa kirjoittaa vetävästi ja napakasti. Hän on siis hyvä kirjoittaja, jolta lukee siksi mielellään enemmänkin. 

Kirpputorilla houkutteli tämä loosi. Ahon isä oli sotaveteraani kuten Mauno Koivistokin. Aho arvelee tulleensa hyvin Koiviston kanssa toimeen myös siksi. 1990-luvulla veteraaneja oli vielä paljon elossa. Ehkä niitä sota-ajan oloja vasten sai jonkinlaista resilienssiä myös poliittisessa päätöksenteossa. Kirjassa todella kiinnostavaa antia oli Urho Kekkosen vierailu Viroon vuonna 1964, johon Neuvostoliitto ei aiemmin suostunut. Sillä on yhä tärkeä merkitys Virolle kansakuntana. 

Tässä teoksessa, jonka erillinen osa on sitten vuosi 1992, hän esimerkiksi kertoo suhteidensa kehittymisestä presidentti Mauno Koivistoon (tuntuupa oudolta kirjoittaa muuta kuin Manu), joka yhteenkin hätäkokoukseen lähti polkemaan mökiltä pyörällään. Turvamiehet ottivat kyllä sitten Manun ja pyörän kyytiin. Manua olen kohdannut usein aikana, jolloin ei vielä puhuttu sanaa "livenä", mutta kuitenkin. Olen myös käynyt kahdenkeskisen lyhyen keskustelun Manun kanssa keskellä luontoa, jonne hän ilmestyi pyörämatkallaan Tellervo mukanaan - ilman turvamiehiä, tai sitten he vaanivat jossain puskassa. 

Tämä ei tietenkään tarkoita, että tuntisin Manun henkilökohtaisesti, mutta erityisesti nämä jutut, joissa Koiviston fraasit ovat mukana, ovat kirjan mahtavaa antia. Hän kehotti Ahoa nauhoittamaan keskustelut, jotta muistaisi ne myöhemmin. Tätä kirjaa kirjoittaessaan Aho ehkä pohti, olisiko pitänyt kuunnella Koivistoa. Mutta päiväkirjaa hän kirjoitti ja oma arkisto koko poliittiselta uralta on melkoinen. Sain taas yhden syyn perustella, miksi kaikki säilömäni voi joskus olla tarpeen, vaikken tiedolla "mitään" tekisikään. Kaikki mäkeen heitetty informaatio etenkin ajalta ennen digitulvaa on korvaamatonta. Yritän olla miettimättä kaikkia kirjeitä ja papereita, mitä omassakin suvussa on heitetty syystä tai toisesta jorpakkoon.  

Aho tuo erikseen esiin ne hetket, joista hänellä ei ole selvää muistikuvaa. Ne ovat juuri niitä, joista ei löydy mitään dokumentaatiota edes päiväkirjasta. 

Varsinaista lamaköyhyyden ja työttömyyden surusaagaa on kirjasta turha etsiä. On siellä yksi kuva joukkomielenosoituksesta Eduskuntatalon portailla. Yhdessä banderollissa lukee "Köyhät kyykkyyn! t. Esko A.". Juuri sen takia, jos on itse kokenut mitä laman kaamea työttömyys oli, tai elää juuri nyt vastaavassa pelossa, kannattaa lukea näitä poliittisia teoksia. Päätöksenteon ja niiden seurausten jokaiset puolet piirtyvät esiin, vaikkeivat niinkään taviskansalaisen näkökulmasta. Sen me tiedämme jo. 

Käytin nyt sanaa "me" viittaamaan kollektiivista traumaa. Se on selvä asia, että lama jakoi suomalaiset voittajiin ja häviäjiin. Tässä maassa on paljon lama-aikana rikastuneita, etenkin jos oli valmiiksi pääomaa investoida pakkomyytäviin osakkeisiin ja kiinteistöihin. Olen ollut hetken osa tällaista perhettä, jonka valtava omaisuus oli juuri 1990-luvun alun aikana hankittu. Vasta jälkikäteen ymmärrän, minkälaisen ristiriidan se aiheutti sisälleni. Mietin jo silloin 1980-luvun nousubuumin merenrantalukaalissa kävellessäni, mitä sille perheelle tapahtui, joka menetti tämän kaiken. 

Tämä on ikuinen prosessi sisälläni, jota olen työstänyt kirjoittamalla aiheesta yli 20 vuotta hajanaisia ajatuksia, välillä myös jotain pidempää, josta en tiedä, tuleeko siitä koskaan mitään. Nythän lamasta kirjoittaminen on ollut etenkin kaunokirjallisuuden puolella trendi. En kuitenkaan tiedä, onko se minun tavoitteeni. Laman lapsena kuulkaas tavoitteita ei ole. Paitsi ehkä selviytyminen. Nyt onkin mannaa kirjoittaa kasvavista työttömyyslukemista peläten itse koko ajan, koska on pakko palata työsuhteesta yrittäjyyteen, joka toimiessaan olisi paras kaikista työmuodoista. Tällä kokemusperällä en yhtään enää ihmettele, miksi työsuhde vakituisessa muodossaan on suomalaisen yhteiskunnan ylin norsunluutorni. Koko yhteiskuntamme on rakentunut sen oletuksen varaan, että täystyöllisyys työsuhteessa vakituisena on elämänpolun kultaisin eldorado. Siihen väliin jää aika paljon muita tuottavuuden muotoja, jotka eivät pysy tuottavina ilman rakenteiden räjäyttämistä atomeiksi. 

Enkä tällä tarkoita nyt Venäjän droonihyökkäysuhkaa. Sanomattakin lienee selvää, että on vain ajan kysymys, koska droonit ilmestävät myös Suomen ilmakehään. Ne eivät ole mustia joutsenia. Niiden ei ainakaan pitäisi olla. Venäjä on aina Venäjä Iivana Julman ajoista lähtien. Valtakunnassa on aina tehty politiikkaa, josta tavallinen kansa on hyvin etäällä. Venäläiset eivät ole yhtä kuin Venäjä. 

Minulla oli 2000-luvun alussa aika samanlainen sohva. Muutossa myin sen 50 eurolla Hämeenlinnaan, eli tuskin on samasta yksilöstä kysymys. Sohvilla istuessani mietin aina, keitä niillä on aiemmin istunut. Nyt ainakin takuuvarmasti omallani on istunut Neuvostoliiton upseeristoa, sillä empiresohva on peräisin Porkkalasta ja sitä ennen Inkoon kartanosta Fagervikista. 

Suosittelen Esko Ahon kirjaa historiallisen kriisiajan ymmärtämistä varten. Monessa suhteessa elämme nyt samanlaisissa ajoissa, mutta kuitenkin erilaisissa. Työelämä on nykyisin täysin toinen, vaikka työttömyyslukemat ovat jo pahemmat kuin ysärilamassa. Ehkä juuri digikiima on yksi tekijä, miksi kriisi on osaltaan aiheutunut. Työuupumus on linkittynyt hyvin usein työn monikanavaisuuteen. Samaan aikaan on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet käyttämään sovelluksia diginatiivien tavoin. Tätä Noora Vallinkoski tuo erinomaisesti esiin teoksessaan Koneen pelko. Uudempi Miten meistä tuli ihmisiä on niin ikään hyvä, mutta odotin jälleen viiden tähden lukukokemusta. Ehkä siinä tuntui osa tekstistä vähän liiankin hiotulta ja tarkoitushakuiselta aiempiin verrattuna. 

Vain lukemalla ja seuraamalla aikaasi, sekä aikaa ennen sinua, voit parhaalla tavalla ymmärtää nykyhetkeä. Se, ettei öyhötä Facebookissa ja muualla somessa huutelemassa joko tai, edellyttää aina laajaa yleissivistystä. Itse en muista, että olisin koskaan haukkunut ketään poliitikkoa. Vaikken tietenkään ole kaikesta samaa mieltä, ei tulisi mieleenkään jakaa jotain haukkuvia Orpo- ja Purra-meemejä, vaikka arvostankin ranksalaista poliittista satiiria. Mielestäni Suomessa ollaan siirrytty siitä aika lailla juntimmalle tasolle. Sivistyneetkin tai sellaisina itseään pitävät ihmiset sortuvat ala-arvoiseen huuteluun konsuksen etsimisen sijaan. 

Mielenkiinnolla odotankin, nouseeko Keskustan kannatus tulevina vuosina, joka on aina ollut niin sanottu konsensuspuolue, vaikka toki myös entisenä Maalaisliittona maaseudun ihmisten edunvalvoja. Maaseudun Tulevaisuus on harvoja isoja sanomalehtiämme, joilla on yhä kytkös politiikkaan sikäli, että rahoittajana on MTK. Muistaakseni vain Hesari on luetumpi. Ihmiset ovat kuitenkin kyllästyneitä kahtiajakoon, vaikka tuntuu, että se elää juuri nyt huippukauttaan ennen romahdusta. On yhä tärkeämpää ymmärtää eri näkökulmat myös poliittisessa päätöksenteossa. Jos on vaihtoehtoina katastrofi tai katastrofi, miten miellytät kansaa?

Tämän takia varmaan ostin Prisman alesta toisen Esko Ahon kirjan, eli tuoreimman: Hetki lyö - näköaloja kriisiaikojen päättämiseen. En kyllä ehdi lukea sitä ennen Paavo Lipposta, jonka laina-aika umpeutuu jo pian, mutta oletankin Ahon uusimmassa kirjassa käsittelevän pitkälti myös nykyhetkeä. Tapanani ei ole lukea takakansia, josta tämä varmaan selviäisi. 

Lamasta olen kirjoittanut tähän blogiin paljon ennenkin, löydät ne varmaan tunnisteella lama. Myös Estoniasta ja muista 1990-luvun tapahtumista. Usein ihmiset ihmettelevät, miten muistan ne ajat niin yksityiskohtaisesti. Miksi en muistaisi? Ne järisyttivät perusturvallisuuden tunnettani enemmän kuin mikään muu. Koko 1990-luku oli kuin päättymätön ankea filminauha, jossa vilisivät rikotut puhelinkopit, tissibaarit, leipäjonot ja järkyttävissä tuulitakeissa sateessa värjöttelevät ihmiset. Betonilähiöt, Etola, alikulkutunnelit, kirpputorit tyhjentyvien tavaratalojen parkkihalleissa, joissa ihmiset myivät omaisuuttaan. Niin mekin. Vasta MM-1995-jäkisvoitto oli selvä vedenjakaja, jolloin elämä alkoi helpottua. 

Joskus kenties vuonna 1998 tai 1999 yksi opettajistamme puhui Nokiasta, jota kuin ihmeen kaupalla ei myyty ruotsalaisille. Esko Aho kertoo tästäkin kirjassaan ja siitä, kuinka se olisi pysyvästi muuttanut Suomen suunnan. Opettaja kuului Nokia-miljonääreihin, mutta teki jostain käsittämättömästä syystä silti opettajan töitä. Varmaan hän oli ostanut osakkeet juuri vuonna 1991, josta Aho totesi joidenkin rohkeimpien tehneen silloin elämänsä Nokia-kaupat. 

On hyvä muistaa, että mustat joutsenet tietävät aina myös onnea joillekin, sillä katastrofeilla on aina voittajat ja häviäjät. Keitä he ovat tilanteessa, jota nyt elämme, sen vasta tulevaisuus meille kertoo. 

Torikahvilla ei ollut juuri muita odottaessani aikaa aikamoiseen työterveysetuun perusverenkuvaan, josta yrittäjänä et voi haaveillakaan. Tänään torilla olisi puolustusministeri Antti Häkkänen. Kahvi on ilmaista. En ole paikalla, koska silloin on halvin pörssisähkö ja välttelen ihmismassoja. Sinänsä kyllä kiinnostaisi. 

Onneksi meillä on kautta linjan erinomaisia poliittisia teoksia, joista viime vuoden parhaat lukemani ovat Vesa Vareksen Nuori Ben Zyskowicz - Suomettumisen vuodet sekä Kiehtova katala Venäjä, joka tosin on poliitikon sijaan toimittaja Arja Paanasen kirjoittama. Se tuo kuitenkin esiin paljon poliittista päätöksentekoa kulissien takaa. Siitäkin olen alkuvuodesta kirjoittanut blogiin.  

Nyt täytyy varmaan lähteä sienimetsään tutkimaan, onko tarjolla herkullisia Tsernobylin jäänteitä. Kriisiajoissa on aina tärkeä pitää kiinni sellaisista rutiineista, jotka tuottavat mielihyvää. Usein ulkoilu kannattaa, jos vain on niin perusterve, että pystyy ulkoilemaan. Kaikille se ei ole vaihtoehto, silloin ei auta yleispätevät mantrat. Mutta jollain tavoin ajan seuraaminen onnistuu yleensä mistä tilanteesta lähtöisin tahansa. Se on eri asia, haluaako näin tehdä, sillä etenkin tv-uutiset tuottavat terveydellistä painolastia monelle. Pidän silti tärkeänä, että jokaisella on perustietämys, mitä Suomessa ja tässä maailmassa tapahtuu. Sen mahdollistaja on Suomen Tietotoimisto STT, jonka funktio on merkittävä myös poikkeustilanteessa ja informaatiosodankäynnissä. Olisi sulaa hulluutta ajaa se tilanteeseen, jossa se ei enää voisi toimia nykyisellä tavalla tai lainkaan. Niinpä täytynee harkita Sanoman osakkeiden myymistä, jos tämä kauhuskenaario toteutuu. Niiden arvo nousi heti tämän uutisen jälkeen. Miettikää. Sijoittajat näkevät vain hyvänä asiana sen, että yhtiössä reagoidaan. Eivätkä mieti ollenkaan, mitä siitä seuraa, jos Sanoman mediatalo lakkaa ostamasta STT:n tietopalvelua. Tyhmyydestä on tässä maailmassa aina sakotettu enemmin tai myöhemmin.