Kirjamessuilua uudessa lokaatiossa Logomossa - parasta antia olivat köyhät parrasvaloissa

Tänäkin vuonna lokakuun alun suunnaksi valikoitui Turun kirjamessut, mutta nyt ei lähdetty Artukaisiin vaan Logomoon. Menemättä ratapihan käsittämättömiin muutoshankkeisiin, jossa funkkisasema on jäänyt virattomaksi ja kaupunkilaisten verorahoja käytetty 25 miljoonan kuiluun, on todettava, että kirjan ystäviä se veti. 

Varmasti ulkopaikkakuntalaisille kirjamessujen siirto Logomoon oli kaikin tavoin järkevää. Junalla ja julkisilla pääsee suoraan viereen, ja Logomon akustiikka mahdollisti sen, etteivät korvat soi loppuiltaa hallien kakofoniasta. Muutenkin uutta sijaintia on kehuttu tunnelmallisemmaksi, joskin myös sokkeloisemmaksi. Itse ainakin huomasin tänä vuonna sen, etten nähnyt juuri ketään tuttua. En tiedä, olivatko kaikki sitten kuuntelemassa esityksiä siinä isossa salissa, joka minulta jäi väliin. 

En varsinaisesti edes tajunnut, että myös ylhäällä on luentosaleja. Jumitin vain tässä yhdessä, jossa aiheiden kiinnostavuus veti puoleensa.  

Näistä kuvista tulikin ihan pimeitä, kun luuri tarkensi näyttöön. Ilmeisesti "kaikki" olivat samaan aikaan katsomassa Krista Kososta ja Satu Rämöä. Luulen, että Aseman lavaa seurasi moni, joka kirjoittaa työkseen tai työskentelee muuten alalla. 

Ainoat esitykset, jotka kuuntelin, löytyvät kuvista. Ilari Aallon arkeologin uraa olisin mieluusti kuunnellut toisella lavalla lisää, mutta halusin ehdottomasti kuulla samaan aikaan esitetyn Turun journalistiliiton Köyhyys ja narratiivinen journalismi -keskustelun. Tästä aiheesta on puhuttu aivan liian vähän, ja muistaakseni Uuden Jutun Vaula Helin (joka kirjoitti jalkautuvan jutun Suviseuroista lestadiolaistaustaisena toimittajana) totesikin, että keskiluokkaisesta kuplasta ponnistavat toimittajat haastattelevat mieluummin asiantuntijaa kuin köyhää. Se siis koetaan helpompana, ei niin kiusallisena. 

Olen huomannut tämän huolestuttavan ilmiön jo pitkään, ja menetän nykyisin hermot mediatalojen juttujen Facebook-introistakin, joista huokuu somettavien toimittajien keskiluokkaisuus. Esimerkiksi unelmajournalismissa oletetaan epäsuorasti, että kaikilla on mahdollisuus tavoitella elämänmuutoksia ja unelmia samoista lähtökohdista käsin. Eikä ajatella, että unelmointi on etuoikeus, joka kuuluu hyväosaiseen elämänpiiriin. Usein toki haastateltavatkaan eivät tätä tajua, vaan puhuvat omista etuoikeuksistaan kuin ne olisivat kaikille itsestäänselvyyksiä. 

 

Asiantuntijoiden jäljiltä korjattavaa on aina enemmän. Niin on toisaalta usein myös silloin, jos henkilö saa vihdoin äänensä kuuluviin ja on ensimmäistä kertaa tekemisissä median kanssa. Tällöin henkilö voi muina toimittajina raapustaa koko jutun uudelleen kuvitellen, että hänellä on siihen oikeus. Minusta silti on aina helpointa lähestyä ihmistä, edusti hän mitä tahoa tai viiteryhmää hyvänsä. Näitä asioita olisi todella tärkeä opettaa journalistien koulutuksessa, kuten myös sitä, ettei oleteta työn olevan vain työsuhteista. Moni ei ole silti tehnyt päivääkään töitä freelancerina tai työskennellyt muilla aloilla pidempään. Kummatkin karaisevat mukavasti elämään, josta toimittajalla on syytä olla laaja käsitys. 

No, köyhät eivät ole lehtien tilaajia ja maksumuurien vapauttajia. En silti myöskään usko, että he ovat ensisijaisesti heitä, jotka huutelevat p*skasta maksumuurista Facebookiin. Köyhät ovat useammin hiljaa. Valtaa käyttävät he, joilla on siihen mahdollisuus ja jotka eivät ole vielä alistuneet verbaalisesti toimettomiksi. Itse pidän siis itseäni siinä mielessä hyväosaisena, että jaksan vielä rakentavasti öyhöttää epäkohdista. 

Oma viiteryhmäni on hyvin pitkään ollut varmaankin keskustelussa mainittu "kunnollinen köyhä", koska etenkin freenä tulotaso on nyky-Suomessa aina surkea. Olen tehnyt töitä varmaan 40 tuntia viikossa ja aina kaikkeni sen eteen, että pärjään taloudellisesti. Olen juuri tämä kaalia hyväksikäyttävä marjastaja. Taustani on varmaan aika toinen kuin suurimmalla osalla opettajista ja toimittajista. Olen ollut urani aikana paljon tekemisissä maksusitoumusasiakkaiden, päihderiippuvaisten ja eri tavoin yhteiskunnasta syrjäytyneiden kanssa. Siksi tuntuikin jopa irvokkaalta kuunnella keskustelua lähestymisen haasteista, joka itselleni on vain luontevaa. 

Ehkä siksi myös näen "boksin ulkopuolelta" selkeämmin hyytävät keskiluokkaisuuden ongelmat sekä opetusalalla että journalismissa. Mielenkiintoista keskustelua olisi voinut kuunnella tunteja, nyt homma jäi toki aikarajallisista syistä kesken. Asta Lepälle hatunnosto siitä, että hän on kirjoittanut paljon vähäosaisista tuoden heidän eli meidän ääntä myös rakenteiden tasolla kuuluviin. Hän toi myös esille, kuinka lukijat haluavat onnellisen lopun. Köyhillä ja sairailla sellaista harvemmin on. On vain vastoinkäymisiä toistensa perään. Lopulta alat olla niin turta, ettei mikään tunnu enää miltään. Haluaa silti, ettei itse aiheuta painolastia muille. On helpompi antaa muille tilaa. 

Tämä sama keskustelu pitäisi käydä myös sairaiden ja omaishoitajien kohdalla (usein voi vetää yhtäläisyysmerkin köyhän välille). Olen ollut heitä koskevassa mediatilaisuudessa ainoana median edustajana. Se hetki jäi kyllä ikuisesti mieleen. Ilmeisesti lukijoiden oletetaan kiinnostuvan enemmän kombuchan ja kahviloiden testauksesta. Itse olen hyvin pettynyt journalismin nykytilaan, mutta valittamalla asiat eivät muutu. Koska olen itse osa tätä rulettia, saanen tähän oikeuden. 

Ei kannata kuitenkaan olettaa, etteivät köyhät lukisi printtimediaa. On ilmaisjaeltavia kaupunkilehtiä, lisäksi erittäin moni lukee lehdet kirjastossa. Rahaa tämä ei toki toimituksille tuo. Mutta miltä tuntuu lukea kirjastossa koko ajan joidenkin muiden elämästä? Tätä olen aina pohtinut, vaikka olen kirjoittanut myös keskiluokkaista saagaa. Yritän niihin keksiä aina sellaisen kärjen tai kainalon, joka kiinnostaa laajempaa lukijakuntaa. En kuitenkaan tiedä, haluanko profiloitua minkään aihepiirin tekijäksi. Minusta on erittäin tärkeää, että niin sanotut yleistoimittajat alkavat nähdä asioita enenevässä määrin vähäosaistenkin valossa. Silloin kannattaa hakeutua tilanteisiin, jossa heitä kohtaa myös vapaa-ajalla, jollei itse kuulu tähän "viiteryhmään". Olisi myös hyvin tärkeä olla itse esimerkkinä sille, että on avoin kaikille, myös kollegoille ja satunnaisille kaduntallaajille. Ystävällisyys ei ole keneltäkään pois, vaikka tiedotteita lätkäistäisiin tiskiin 500 päivässä. 

Räntti jatkuu. Minusta ei voi kirjoittaa myöskään syvällisesti maahanmuuttajista, jollei tunne yhtäkään. Muistan ikuisesti Varissuolla, jossa sijaitsee onneksi yhä edelleen opettajien koulutusahjo Norssi, kuinka eräät auskultantit jännittivät menoa Itäkeskuksen etnisiin liikkeisiin. Ihan oikeasti. Siinä on todella syy, miksi opettajia täytyy kouluttaa "pahamaineisessa lähiössä". Valitettavasti kuplan pitäminen ehjänä on sielläkin mahdollista, jos vain astuu äkkiä bussista ulos, kiitää kouluun ja palaa vanhempien maksamaan sijoitusyksiöön hyväosaisemmassa läntisessä Turussa - näin kärjistetysti ja yleistäen ilmaisten. 

Huomaan, etten jaksa kirjamessuja analysoida sen syävemmin, vaan minuun tuli samanlainen palopuhetarve kuin kirjallisuuden tutkijalle Maria Mäkelälle. Hän esiintyi kummassakin seuraamassani keskustelussa. Se on sanottava Logomosta plussana, että akustiikka toimi myös keskusteluissa paremmin kuin aiemmin. Hento ikäväni Artukaisten halliin selittyneekin sillä 1990-luvun alun yleismessuelämyksellä, jossa pääsin köyden varassa leijuvaan kuumailmapalloon. Se oli kuin vertauskuva maailmalle, jossa olin jumissa, vaikka asiat pitäisi nähdä laajemmin. 

Gummeruksen ja Vastapainon osastot ilahduttivat erityisesti. Tein monia tietokirjalöytöjä, joista lopulta ostin tämän. Minusta historian ymmärryksestä miltei tärkeintä on ymmärtää rakennemuutosta. Se taas vaatii laajan skaalan hallintaa yksityiskohtien kautta. 

No, menemättä suruun katkarapuleivän puutteesta päädyin ostamaan neljä kirjaa sekä haalean lohipiirakan, joka aiheutti loppuillaksi vatsanväänteitä. Logomon lounas olisi kuulemma ollut hyvä, mutta kahvilan tarjoilut olivat paljon huonommat kuin Artukaisissa. Jokaisessa kahvilassa oli ne samat tuotteet: pulla, croissant, juustosämpylä, lohipiirakka ja vadelmakakku. Varmaan jotain muutakin, mutta samaa. Itselleni messu- ja laivaelämys on aina ollut nousevan keskiluokkainen katkarapuleipä kuohuviinillä, joka oli Logomossa proseccoa. Valitsin siis bulkkiviinimäisen, mutta tunnistettavan sauvignon blancin, joka myötäili hennon kissanpissaisella nokkospuskallaan savulohta hienosti. Olen silti sitä mieltä, että tällaisissa tilaisuuksissa raha liikkuu. Tarjoilkaa nyt hyvänen aika kunnon juomia ja ruokia, keski-ikäisillä rouvilla on rahaa. Minullakin hetken työsuhteessa. 

Katkarapuleipä edustaa myös suuren maailman rantautumista Suomeen tai Itämerelle. Ruotsinristeilylle mentiin jopa vain buffetpöydän perässä, mutta myös paremman elämän perässä Ruotsiin. Tämä on osa merkittävää Suomen rakennemuutosta, joka tyhjensi maaseudun ja täytti kaupungit. Ostinkin välittömästi kirjan aiheeseen liittyen, etenkin kun sen kympillä sai. Antikvaarikäytävällä sama teos maksoi monta euroa enemmän, joten iloitsin voittoani. 

Antikasta ostin Arno Kotron runoteoksen Sanovat sitä rakkaudeksi toisen osan Musta morsian, koska pidin ensimmäisestä. Vastapainoksi sitten vähän painavampaa draamaa kuin parisuhdeongelmat. Lodzin ghetosta Auschwitziin kulkeutunut nuoren tytön Rywka Lipszycin päiväkirja löytyi neuvostosotilaan jäämistöstä järkyttävänä ja inhimillisenä todistusaineistona ainutlaatuisten elämien tuhosta. Minun oli välittömästi ostettava se nähtyäni sisällön, vaikka olen tietoisesti vältellyt keskitysleirikirjallisuutta viime aikoina. 

Suhtaudun aiheeseen myös aika lailla Imre Kerteszin tavoin. Se on kuitenkin osa sukujen historiaa. Siitä pitää tietää kaikki, mitä tiedettävissä on, ja tutkia vielä enemmän. On hienoa, että Liettuaan on vihdoin saatu oma suomalaisen arkkitehdin suunnittelema museo juutalaiskylistä, jotka tuhottiin lähes täysin. Joskus puolittainen pakkoavioliittokin toiseen maahan voi olla pelastus, jos vaihtoehtona on kuolema. Moni ei tiedä mitään Liettuan juutalaisten historiasta. Tätä valottaa esimerkiksi Rene Nybergin teos Viimeinen juna Moskovaan. Liettuan juutalaisvainoihin osallistuivat myös "aivan tavalliset" liettualaiset. Yksikin ylpeänä esitteli hiljattain näytetyssä holokaustidokumentissa juutalaiselta hänen suuhunsa siirrettyä kultahammasta. Varmasti ollut hienoa kantaa elämää tällä tavoin mukanaan.

Elie Wieselin Sarastuksen, joka on polttavan ajankohtainen, olisinkin ostanut antikasta muutamalla eurolla kotiin aiempien Wieseleiden jatkoksi, mutta sivut olivat vääntyneet ja sisällä oli ruokaa. Näin sen jotenkin outona ilmentymänä Lodzin ghettokirjaa selattuani. Nyt ihmiset lukevat syömällä, kun aiemmin he söivät lukeakseen - ja elääkseen.

Unkarin juutalaisten sodanjälkeinen selviytyminen kiinnostaa kovasti, mutten 25 eurolla vielä ostanut tätä novellikokoelmaa. Yleisestikin sodanjälkeistä aikakautta pitäisi tutkia paljon enemmän myös Suomessa. 

Samalla osastolla kiinnosti myös itäisen Euroopan demokratiakehitykseen pureutuva kirja. Uskon, että nykyisellä tilanteella on osittain juurensa tässä. Asioiden kehitys piilee aina yksittäisten ihmisten elämässä. 

Paljon hyviä löytöjä olisi tehnyt, jos trendikkäästi uskaltaisi enemmän kuluttaa. Olisin ostanut esimerkiksi kirjan lukemisen muutoksista (Miksi lakkasimme lukemasta), jonka tutkijaa Riie Heikkilää haastateltiinkin juuri Suomen Kuvalehteen. Se oli hyvä ja kiinnostava juttu, kuten SK:n hyvin usein. Se alkaa kohta olla ainoa lehti, johon haluaa vapaaehtoisesti investoida rahaa. Niin ei ehkä pidä ihmetellä, mikseivät köyhät halua muihin lehtiin. He haluavat itseään puhuttelevaa sisältöä. 

Köyhänä ostinkin viidellä eurolla juomien molekyylejä ja tarinoita valottavan teoksen,  jonka sisällöstä voi olla myös ammatillista hyötyä. Olen silti makuasioissa usein sitä mieltä, että liiallinen arviointi tai ammattiosaaminen voi vesittää nautintoa. Joskus on parempi pistää analyysivaihde off-asentoon. Laatua pitää silti olla tarjolla, eikä peittää epäsuotuisia aromeja esimerkiksi jäännössokerilla. Näin kuitenkin tehdään, ja halvan pullon löytänyt kuluttaja hymyilee. Markkinavoimat ohjaavat paljon myös aistinvaraista arviointia. Enempää en varmaan voi tätä avata. 

Jos minusta tuntui täällä, että vaihdevuodet ovat alkaneet, miltä tuntuikaan heistä, joilla ne jylläävät täysillä? Onneksi ulos pääsi helposti haukkaamaan happea. Aamuruuhkan näin vain kuvista, tämä on otettu lauantai-iltapäivällä. 

Mietin suhdettani kirjamessuihin. Lähinnä käyn siellä keskustelujen ja antikvaariosaston takia, ehkä myös edullisten tietokirjalöytöjen. Jos olisin toisenlainen ihminen, tuntisin ehkä ulkopuolisuutta kirjasomen yhteisöllisten hehkutusten rinnalla etenkin, kun en itse havainnut tällaista lämpöä ja tunnelmaa missään. Mutta olenkin ihminen, joka on aina väärässä paikassa oikeaan aikaan. 

Suurinta yhteisöllisyyttä koinkin plärätessäni illalla sohvalla puhelinta ja lukiessa Maria Veitolan instajutun yksinäisyydestä. Pläräsin siitä kertovaa kirjaa myös Rosebudin osastolla, mutten kuitenkaan ostanut. Ongelma on valtava, kansakunnallinen hälytystila. Moni kokee suurinta yksinäisyyttä kuitenkin tapahtumissa, seurassa, parisuhteessa, tai muussa tilanteessa, jossa jonkun toisen näkökulmasta kaikki on hyvin. Yksin kotona ollessa olen itse osa suurta maailmaa, kirjallisuutta, ajatuksia, assosiaatioita. Kukaan muu ei määrittele mitään. Olenkin aina viihtynyt yksin, mutta läheisyyttä ja keskusteluja ihminen tarvitsee. Se on onneksi mahdollista tilanteessa, jossa elämä on kaikkea muuta kuin standardia. Elämä boksin ulkopuolella voi olla täyttä elämää, jopa täydempää kuin tapahtumien ja keskiluokkaisten ihanteiden keskiössä. Silti useammin saa osakseen joko kummastusta, hämmennystä tai sääliä. Yleisimmin ei yhtään mitään. Näkymättömyys on monessa asiassa pahinta. Se altistaa myös itsensä vapaaehtoiseen sijoittamiseen muiden ulkopuolelle. 

Nämä kummatkin ovat olleet lukulistalla pitkään, mutta kuulemma Siskinin Sota ja rauha on vielä parempi. Mietin myös, mitä järkäleitä ostan kotiin, ja mitä taas voin lainata kirjastosta. Nyt minulla on edelleen kesken Philip Rothin Mieheni oli kommunisti. Sain siitä aasinsillan lukea välissä Paavo Lipposen muistelmia, sillä lainausaika tikittää seuraavalle varaajalle. Täytyy sanoa, että Esko Aho on kertojana vetävämpi. Täältä olisikin löytynyt kirja 1992 aiemmin luetun perään, mutten sitten ostanut.  

Jään mielelläni odottamaan, mihin suuntaan Logomon kirjamessut kehittyvät. Uskon, että hyvä tulee, vaikka itse olenkin kuluttajana nirso ja vaativa. Vaikka tarjoilun taso jätti toivomisen varaa, oli kahvipisteitä monia ja vessajonot eivät olleet tukossa. Ihmiset näyttivät iloisilta. Se on aina ihanaa. Edelleen silti sanon, että parhaita kirja-alan tapahtumia on ollut vuodesta toiseen Naantalin kirjajuhlat, jossa yhdistyvät hieno miljöö, upeat keskustelut ja rauhallisuus. Nyt en enää muista, saiko sieltä samppanjaa, mutta ensi vuonna uskon näin.   

En ehtinyt akkreditoitua mediana Turun kirjamessuille, eikä pressikortilla pääse enää vilautuksella sisään. Niinpä minut pelasti oma alkuperäinen kotikirjastoni, Naantalin sivistyksen mekka, josta sain asiakaskutsun. Lämmin kiitos kirjastolle, josta lainasin ensimmäiset keskitysleirikirjat kymmenvuotiaana ja tutustuin ihmiskehoon hihittäen. Kovin pitkälle ei ole niistä ajoista päästy.

Myyrä-kortit tekivät kauppansa.