Parhaat luetut kirjat 2022

Nyt täytyy käyttää tätä blogialustaa Otavan lukupäiväkirjana. Sellaisen otin omakseni edellisvuonna kirjamessuilla, enkä muistanut käyttää. En siis kirjaa ylös lukemiani mihinkään, ellen sitten kirjoita niistä jotain tänne tai Instagramiin. En jaksaisi kirjoittaa kaikesta lukemastani jotain. Mielestäni on oltava tila myös sille, että tuntemukset ovat vain oman itsen ja kirjan välisiä. Siihen tuo armoitettu lukupäiväkirja olisi ollut varsin hyvä kapistus. Nyt olisi korkea aika löytää se. 


Vihje kahden parhaan kirjan sisällöstä. Kuka arvaa mitkä ja miten ne liittyvät tähän kuvaan?
(Kerron lopussa.) 


Ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja on Esa Pesosen runoteos Tänä yönä olen yksin (omakustanne, 2022). Suosittelen sitä jokaiselle, joka kaipaa ajatuksia eriarvoisuudesta, köyhyydestä, rakkaudesta, yksinäisyydestä Helsingissä tai missä hyvänsä. Ajattomanakin teos on aikansa kuva, viimeistelemättömänä hiomaton timantti. Pidän useammin sellaisista (joilla on vahva sanoma) liian tekotaiteellisten sanakikkailujen sijaan. Tosin kaikki sanakikkailu ei tarkoita tekotaiteellisuutta, tietenkään. Kirjastoista saa Esan teoksen ja esimerkiksi Suomalaisen ja BoD:in verkkokaupoista. Kirjoitan aiheesta myös siksi, että soisin omakustanteiden näkyvän paljon enemmän blogeissa ja somessa. 

Lisäksi olen kohta lukenut Joel Haahtelan Jerusalemiin sijoittuvan Jaakobin portaat sekä yllättäen Jens Lapiduksen Paratiisikaupungin. Täytyy sanoa, että ehkä Jensin kerronnan jälkeen Haahtelan tuntuu vähän unettavalta, mutta sehän voi olla  hyväkin asia. Jerusalem luo unenomaisen mystiset puitteet tarinalle, jonka huipennusta odotan jo ilmestyväksi. Tähän mennessä kiinnostavinta antia on ollut Jerusalemin paras kugelkoju ja toki ne Jaakobin portaat. Kyllä Haahtela osaa kirjoittaa, mutta jotenkin tulee liikaa vibat Maaret Kalliosta ja Hanna Brotheruksesta Jerusalemissa Toiviomatkalla, hehheh. Anteeksi. Syyllistyn myös helmasyntiini, kirjan arviointiin ennen sen loppuratkaisua. Mutta kyllähän me koko ajan luomme käsitystä kirjasta tarinan edessä. Ja lopetamme lukemisen, ellei tarina etene. Julmaa. Kirjailijuus on usein ilmaista viihdettä tietämättä siitä, nauraako tai itkeekö kukaan. Ja sitten pitää jännityksellä lukea blogeja ja somea, mainitseeko edes kukaan. 


Miten mojova olisi ollut Tukholman Stadsmissionin pokkarihylly! Olisi pitänyt tyhjentää tätä ihan jo kielikylpynä!

Mutta tämänhän piti koskea viime vuoden luettuja kirjoja! Teen nyt top 10-listan (jäihän minulla se aiempikin koko elämän vaikuttavimpien kirjojen luettelo kesken. Löydät niitä juttuja blogistani kirjallisuus -hakusanalla).


TOP-lista parhaat kirjat 2022 




1. Niklas Natt och Dag: 1793 

Tästä olen elämöinyt riittämiin sekä blogissa että instassa. Katkaisi pitkän masennusputken, että enkö nyt oikeasti löydä enää ikinä mitään tajunnanräjäyttäjää. Kirja on raaka, mutta uskomaton historiallinen lähdetyö, mieletön tarina ja silloin vielä esikoiskirjailijan tajuton kyky tuottaa tällaista tekstiä, joka koskettaa. En kaipaa hyvältä kirjalta mitään muuta. Sen huomaa lopputuloksesta, jos kirjailija kirjoittaa teosta kymmenen vuotta. Muistammehan, että Niku on oikeasti aatelinen, Ruotsin vanhin yhä voimassa oleva suku (köyhä kyllä vissiin). Upea kirjailijanimi totisesti jo luonnostaan. Johnny Kniga n sivuilta löytyy lisää tietoa. Kannattaa myös lukea 




2. Niklas Natt och Dag: 1794

Tämä voisi olla myös ykkösenä, mutta nyt tiesin jo mitä odottaa, odotukset olivat korkealla. Humaani teos, kuten ensimmäinenkin. En voi mainita paikkoja sen enempää paljastamatta juonta, mutta tässäkin käydään Ruotsin lisäksi ulkomailla, Barthelemyin orjasaarella. Gustavia oli oikeasti olemassa. Tämä teos jättää leijumaan kysymyksen, mikä oli pohjoismaalaisten osuus orjakaupassa ja kolonialismissa. Tämähän on itseäni myös tuolla tieteen puolella kiinnostanut, mutten jatkanut väitöskirjaan (olisi varmaan pitänyt, mutten jaksanut). 

Oikeastaan en voi laittaa näitä kahta paremmuusjärjestykseen. Mutta sitten seuraavaan!




3. Meri Valkama: Sinun, Margot

Pitkästä, pitkästä aikaa suomalainen teos, josta innostuin todella. Siksi kolmossija, vaikka oikeastihan eivät nämä kirjat kilpaile keskenään, jokainen on uniikki teos. Siksi pidän kaikenlaisia kisoja vähän tyhminä. Saati että yksi valitsee parhaat kirjat. 

Meri Valkama on niin ikään kirjoittanut tätä kymmenen vuotta. DDR puree minuun aina ja tässä oli myös tosi toimiva tarina. Luin kirjan hetkessä. Mielestäni kirjoitin tästä blogiin?




4. Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Napoli-sarjan sain vihdoin päätökseen teltassa Vepsässä kello kolme aamuyöllä, pelätessäni toisintoa Bodomista. Ehkä se vaikutti vähän lukukokemukseen tai sitten ei, mutta mietin oliko tämä vai kolmas osa täydellisen viiden tähden sarjan heikoin lenkki. Jos olisi pakko valita. Loppuratkaisu jäi vähän mietityttämään, oliko se paras mahdollinen tähän sarjaan, josta olen blogissakin pitkät analyysit kirjoittanut (katso kirjailijan nimellä hakusanoista). Siltikin teos pääsee sijalle neljä, koska Ferrante on kerronnan, atmosfäärin ja tarinan taikaa. 


Tämä on julkaistu ja suomennettu 1970-luvulla, vaikka tästä WSOY 2022 saa vähän eri käsityksen. Kansikuva on Pablo Picassoa. No, en mene tähän syvemmin, kerron myöhemmin ajatuksiani tästä.  

5. Milan Kundera: Elämä on toisaalla

Sijalle viisi hipoo kirja, josta minulla on tuolla analyysiaihio valmiina, mutten ole saanut aikaiseksi julkaista. Myönnän kyllä, että sijoitukseen vaikuttaa jo kirjailijan nimi. Tiedän, että pidän näistä aina enemmän tai vähemmän ja nautin joka kerta älykkäästä lukemastani. Minua ei haittaa naisten vilkkuvat nännit, jos sanoma muuten on kunnossa. Suosittelen etenkin kaikille pojille, joilla on äiti, ja kaikille äideille, joilla on poika. Lisäksi ihmisille, jotka ovat olleet nuoria. 


Joku sai Artulta nimmarin! 


6. Arttu Tuominen: Häväistyt

Rankan aiheen (groomingin ja pedofilian) romaani (dekkari), Delta-sarjan neljäs itsenäisestikin luettava osa (huomaatteko heti kunderamaiset sulkeet). Pidin tästä todella, koska aiheesta on tärkeä puhua ja teoksen imu ja rakenne toimii hyvin. Vaikka arvasin tässäkin nopeasti syyllisen yhdestä ainoasta vihjeestä, se ei estänyt lukemasta tätä ahmien. Myös Vaietussa tiesin syyllisen heti, sekin oli kyllä hyvä muttei yltänyt ihan tämän tasolle. Ehkä juuri siksi, kun siinä tarinassa ei ollut minulle mitään uutta. Jos ei tietäisi siitä asiasta mitään, olisi varmasti paljon toimivampi. 


Turun kirjamessuilla kuuntelin myös esitystä tästä teoksesta. 


7. Anu Kantola & työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi

Tieto-Finlandia-ehdokas, jonka toivon jokaisen lukevan. Minun on varmaan pakko kirjoittaa tästä aihepiiristä vielä erillinen teksti, sillä pidän kuplautumista ja eriarvoistumista niin suurena ongelmana. Digitalisaation kehitys jakaa meidät niin ikään voittajiin ja häviäjiin. Some ja etätyöt mahdollistavat myös sen, ettemme ole välttämättä tekemisissä kuin sen oman kuplan kanssa. Emme ymmärrä enää muita, emme osaa samaistua riittävästi toisten asemaan. Tärkeä teos myös suomalaisesta työelämästä ja sen murroksesta.


8. Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Vihdoin luin tämän teoksen, joka on miltei toisinto omasta lapsuusatmosfääristäni. Vaikka itse muutin pois lähiöstä 6-vuotiaana ja meillä oli muutenkin ihan hyvämaineinen Arava-talo, tämän teoksen tunnelma ja tapahtumat ovat niitä, joissa olen itse elänyt. Silti yllätyin, miten paljon tässä on samoja asioita kuin kirjoittamissani omissa teksteissä. Ehkä hyvä siis vältellä edelleen näitä Turku-kirjoja tovi. Koneen pelko on kyllä pakko lukea, se myös ottaa ilmeisesti kantaa tuohon aiemmin mainitsemaani digitalisaation luomaan ongelmaan, jota ei ajatella vielä tarpeeksi. 


9. Camilla Bäckström-Lerneby: Perhe - mafiosoja vai ruotsalaislähiöiden ongelmanratkaisijoita

Taidokasta tutkivaa journalismia populaariksi teokseksi kirjoitettuna. Paikka on Göteborgin Angered, ei mikään mukava pikku lähiö enää nykyisin. Tämä teos on uhkakuva, joka voi toteutua pahimmassa tapauksessa Suomessakin. Jo nyt jengiytyminen on yhä nouseva ongelma, eikä se koske vain maahanmuuttajavaltaisia lähiöitä. 


10. Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Voiko kukaan sanoa ei turkulaiselle historialliselle romantiikalle? Minä ainakaan en! Teoksen levollinen tunnelma ja tarkasti hyödynnetty lähdetyö arkeologisine osaamisineen luovat hienot puitteet kadonneelle Turulle, jossa romantiikka ja ihmissuhteet kukkivat. Pidin kovasti! Ostin juuri tälle Prisman alesta jatko-osan Puuvillatehtaan perijä, jossa ilahduttaa erityisesti kannen kirkko!


Halistenkoski ja sitä ympäröivät maat kuuluvat muun muassa Antellin tarinaan. Sekä seuraavaan tietokirjahelmeen. Minulla ei ole tuoreempaa kuvaa Halistenkoskesta, vaikka juuri muutama päivä sitten kävin ihailemassa sen valtavaa pauhua sulamisvesien jäljiltä. Taustalla näkyy Komoisten tila. 


Lisäarpa (koska nämäkin on pakko mainita)


Turun museokeskus: Kylistä kasvoi Turku

Paikallishistoria kiehtoo aina vaan, myös se miten monen elämä linkittyy näihin tiloihin. Usein emme vain enää tiedä asiasta, perimätieto on katkennut. Turun museokeskuksella on pääsääntöisesti erittäin hyviä julkaisuja. 


Juha Rautaheimo: Hermo - murharyhmän mies 

Ihailtavan ja kokemusrikkaan rikostutkijan muistelo yli 40-vuotisesta urastaan. Suosittelen todella myös katsauksena suomalaiseen rikoshistoriaan! Eläköityneen sinivuokon ensikosketus dekkarigenreen oli myös hyvä cozy crimen edustaja, Rainio & Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene, jolle on tulossa kohta jatko-osa)


Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa 

Toinen positiivinen kokemus suomalaisesta dekkarikirjailijasta! Toki rakastin myös tätä aihevalintaa, ruotsinsuomalaisuutta ja pikkukaupungin hahmojen huvittavuuksia. Juuri hahmogallerian takia innostuin erityisesti tästä teoksesta. Milkan huumori puree, koen rivien välissä jonkinlaista hengenheimolaisuutta. Milkan kirjoitustyyli toimii itsessään myös, se on ytimekäs ja aito. En ihmettele, että tämä palkittiin Vuoden johtolankana. Nyt on tullut toinen osa Maa kauhein isien, joka pitäisikin lukea. 


Vähemmän hyviä kokemuksia & pari sanaa dekkarigenrestä

Vastapainoksi sitten kolme esimerkkiä viime aikoina lukemistani kirjoista, joista taas en innostunut: 

Yrsa Sigurdardottir: Perimä

Satu Rämö: Hildur

Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain

Ehkä nämä ovat olleet myös siksi pettymyksiä, että näitä on etenkin kirjasomen puolella paljon hehkutettu. Toisaalta olen oppinut ymmärtämään, että arviogloria ei aina korreloi omien makumieltymysteni kanssa. Ihmiset myös arvioivat kirjoja kauniimmin kuin ehkä oikeasti ajattelisivat, koska eivät halua loukata kirjailijaa. Siksikin mietin, kannattaako tähän nyt laittaa näitä jatkoksi, mutta laitan silti. Kaikki kolme ovat dekkareita. Mistä tämä kertoo? 

Edelleen vaikein genre kirjoittaa, mielestäni. Niin monta asiaa paletissa, jotka pitää aivan erityisellä tavalla ottaa huomioon. On ehkä helpompaa kirjoittaa vaikka osin omiin muistoihin liittyvää häivähdysmäistä kokemusromaania (jollainen esim. Perno Mega City on, sanon tämän väittämättä, että tuo teos olisi takataskusta heitetty, ei todellakaan) kuin juonivetoista tekstiä, jossa pitäisi tapahtua koko ajan uskottavasti, johdonmukaisesti, hauskasti, traagisesti, jännittävästi. Ja niin edelleen. Ja samalla sen aihevalinnan pitäisi olla riittävän kiehtova, muttei kuitenkaan liian trendikäs (jollaisia ilmeisesti Lappi ja Islanti ovat juuri nyt).

Eka mainitsemistani on makuuni liian raaka, liian kuvaileva (joku vastaa puhelimeen ja siitä luurista tulee mieleen kedonkukkanen vuonna se ja se ja sitten kerrotaan sata sivua muistoja ennen kuin päästään taas itse asiaan). Tämän tarinassa oli myös osittain samoja juttuja kuin seuraavassa:

Hildurin kerronta oli aika töks töks töks, mielestäni hypetykseenkin nähden tylsästi kirjoitettu kirja. Kaipaan lisää verbaalista ja älykästä kerrontaa myös dekkareihin. Mutta oli tässä tarinan imua silti, siinä Rämö on onnistunut. En tiedä olisiko ollut imua yhtä paljon ilman Islantia. Jäi myös harmittamaan, että alussa annettu täky kadonneista sisaruksista ei saanut vastausta. En pidä tällaisesta, että asioita jätetään roikkumaan kakkoskirjan myyntiä ajatellen. Ehkä se sisarusten kohtalo selviää vasta kolmannessa osassa?

Viimeisestä olisin kovasti halunnut pitää, kiinnosti kaverusten katoaminen Kevon kansallispuistoon kuuluvuusalueen ulkopuolella (olen itsekin haaveillut vaelluksesta Kevolla). Mutta alussa oli ihan liikaa hahmoja ja nimiä, minua ei myöskään maagisen sadan sivun luovutuspisteen kohdalla kiinnostanut edelleenkään tarpeeksi, mikä tai kuka se tyttöjä seurannut punainen piste on. Dialogi tuntui liian päälleliimatulta eikä vienyt aina tarinaa eteenpäin. Tämä olisi hyötynyt lisäeditistä, mielestäni. Poro-hyttyskuvia ja havaintoja tylsistytti ehkä myös se, että luin tämän heti Kunderan jälkeen. Sen jälkeen ehkä mikä tahansa teos tuntuu vaisummalta kuin oikeasti on. 

Näissä kyse on kirjailijoista, jotka tuottavat uusia kirjoja tasaiseen tahtiin. On hienoa, että osaa kirjoittaa nopeasti toimivan paketin. Mutta kun tutkailen lukemaani (ihmeen monipuolista tänä vuonna ja selvästi enemmän suomalaista!?), olen tykännyt eniten niistä, joita on kirjoitettu kauan. Mistä tämä kertoo? Ehkä myös tykkään kirjoista, joissa on käytetty paljon lähteitä, niiden penkominen vie kauan aikaa. Mutta samalla teksti hioutuu. 

Vaikka sanoinkin pitäväni hiomattomista timanteista, ehkä sittenkin toisinaan on hyvä saada eteensä hartaasti hiottu timantti. Täydellinen lukuelämys, joka ei päästä lukijaansa liian helpolla, muttei myöskään ole liian vaikea tai epäaito karistaakseen lukijat pois. Siksi vuoden 2022 Esmeraldan kultaisimman pokaalin ansaitsee, tittidii! Niklas Natt och Dag, jonka trilogian viimeinen osa 1795 polttelee juuri hyppysissäni. 

Oletko itse lukenut näitä kirjoja? Mitä pidit? Mikä oli oma suosikkisi viime vuodelta?


Kuva-arvoituksen vastaus: kuvassa Tukholman Riddarhuset, joka on rakennettu 1600-luvulla hollantilaisen arkkitehdin piirustuksen mukaan (ensi kerralla pakko muistaa vierailutunti ja käydä sisällä). Sen mukaan myös muuan turkulainen filantrooppi Rettig halunnut rakennettavan Turun kaupunginkirjaston. Eli kuva liittyy Niklas Natt och Dagin romaanin miljööseen sekä Ann-Christin Antellin työpaikkaan. Mutta Puuvillatehdas-sarjan viimeisessä osassa ollaan myös kirjastossa sisällä!

Kommentit

  1. Saatoin ruksata useamman näistä - ja olen myös samaa mieltä niiden vaikuttavuudesta: Valkama, Ferrante, Vallinkoski, Tuominen, Kundera... Niklas Dag och Natt on jäänyt avaamatta. Näyttää siltä että se on vielä edessä, hyvä niin! Toivotan valoisia aikoja, hyvää luku- ja kirjoitusvuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja samoin sinulle Leena! Olen kyllö varauksella suositellut kaikille Niklas Natt och Dagia. Ymmärrän, että se rujous ei humaanista sanomasta huolimatta sovi kaikkien luettavaksi, rimaa hipoen joissain kohdin piti itsekin harkita paussia. Mutta sitten kuitenkin, kun on pakko saada tietää jatko. Ajattelinkin, että sinä olet varmaan näistä ison osan lukenut.

      Poista
  2. Olen lukenut joitain mainitsemistasi. Nyt alkoi todella kiinnostaa Niklas Natt och Dagin kirjat. Kesti tovin ennen kuin ymmärsin, että tuo hauska nimi on henkilön nimi eikä kirjan.

    Mikähän lienee oma vuoden paras lukemani kirja - vaikea sanoa? Nyt harmittaa, että en ehtinyt kirjoittaa Ann-Luise Bertellin trilogiasta, sen ensimmäinen osa Ikävän jälkeen on vangitseva. Mutta minä olenkin myöhässä vuoden vaihteen "tilintekojen" ja uuden suunnittelun kanssa, edelleen vain lisää joulurekvisiittaa kotiin tai vaihdan tekstiilejä yms.
    Sait minut innostumaan menneen vuoden tutkimisesta, siispä katselemaan omia luettuja. Minullakaan ne eivät ole kaikki blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä "tilinteot" ovat kyllä vähän huvittavia. Eihän niitä tarvitsisi olla, tai miksi tarvitsisi juuri vuoden vaihtuessa? No, helpompi ehkä silloin jäsentää ajatuksiaan. Numerot ohjailevat meitä, oli kyse sitten vuodesta, kellonajasta, päivämäärästä tai pankkitilin saldosta.

      Uskon, että voisit hyvinkin pitää Niklaksen kirjoista, jos kestät paikoin brutaaleja kuvauksia ja faktoja. Ehkei 1700-luvun loppu, jolloin giljotiinit viuhuivat ja hirttäjäiset kukoistiviat, ollut kovin kaunis muualla kuin kartanossa. No, näiden kirjojen perusteella ei sielläkään. Mutta hienosti keksityt tarinat ja miljöökuvaus on kuin astelisi oikeasti tuon ajan Tukholmassa.

      Ikävän jälkeen on hieno nimi, kiinnosti jo sen perusteella tämä sinun lukusuosituksesi

      Poista
    2. Nuo Niklas Natt och Dagin kirjat tuovat mielen Kristiina Vuoren 1600-luvun Turusta kertovan romaanin Samettiin kätketty. Siinä "kätilövaimo" joutuu tehtävään nimettyjen miesten kanssa etsimään lapsen synnyttänyttä ja salannutta naista alistamalla nuoria naisia nöyryyttäviin testeihin. Taas yksi Turku-kirja sinulle.

      Poista
    3. Kiitos vinkistä! Nyt muistankin tuon teoksen, se onkin pitänyt lukea. Nyt ostin juuri Jenna Kostetin Margaretan synti, joka sijoittuu samaan aikakauteen.

      Poista
  3. Tarja Härkösen suomentama Clarice Lispectorin Elämän henkäys. Syvällistä!
    På svenska: Hur mår fröken Furukura? Sayaka Murata, översättning Vibeke Emond. Kitkerää, mutta hauskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, kiitos! Kummatkin teokset ovat minulle aivan vieraita. Kirjoitan nämä itselleni ylös.

      Poista
  4. Kyllä, minustakin on hyvä, jos osa kokemuksista säilyy vain itsellä. Välillä (onneksi harvemmin), koen painetta siitä, että minun pitäisi kirjoittaa kaikista näyttelyistä joissa käyn.... Tällaista painetta koen joskus, kun minua pyydetään katsomaan näyttelyä ja on automaattinen oletus, että kirjoitan siitä myös blogiin. Mutta kirjoitan blogiin sellaisista jutuista, joista syntyy ajatusjatkumoja, joista kirjoittaa.

    Olen kaivannut lukemista, ja onneksi joulun aikaan ehdin uppoutua kirjojenkin pariin. Yleensä olen pitänyt Joel Haahtelasta, mutta täytyy myöntää, että tuo viimeisin ei vetäissyt mukaansa samalla tavalla kuin aiemmat.

    Noista listaamistasi kirjoista minulle taitaisi eniten kolahtaa tuo Puuvillatehtaan varjossa.

    Ja sanottakoon, että minusta on raikasta, kun joku sanoo, ettei pidä jostain hypetetystä kirjasta/teoksesta. Eihän kaikki voi pitää kaikesta, mutta tärkeintä on se, että eriävät mielipiteet saa sanoa ääneen ja sen osaa perustella. Välillä tuntuu, että esimerkiksi taidenäyttelyissä on yksilöitä, jotka "tykkäävät näyttelystä" vain siksi, että "siitä kuuluu tykätä". Se yleinen ilmapiiri toki vaikuttaa minuunkin, sitä en voi kieltää, mutta haluan koko ajan enemmän perustella itselleni sitä pidänkö vaiko en. Sekä kirjoissa että taiteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän paljon muiden ihmisten /yleisen konsensuksen mielipiteet vaikuttavat, mitä kirjoista ja taiteesta ajatelleen. Andy Warholin vetämä viiva maksaa enemmän kuin minun 😂 (puhun yhä taiteesta😂). Vaikka ne viivat olisivat idebttiset, olen varma, että Andyn viivaa ylistettäisiin ja minun viivasta kysyttäisiin, mitä oikein ajattelit. (vastaisin:viivaa😂). No kuitenkin, ihmisten käytös luo paineita, vaikka kaikki perustuisi hyväntahtoisuudelle. Siksi olen huojentunut, miten vähän minulle tulee mitän yhteistyöehdotuksia. Sinulla on blogissa hyvä linja ja kaikki juttusi on kirjoitettu siltä pohjalta, että haluat oikeasti juuri näistä aiheista kirjoittaa. Kaikesta ei tosiaan ole pakko.

      Pitääkin kokeilla jotain toista Haahtelaa vielä. Suosittelen kyllä lämpimästi Puuvillatehdas-sarjaa!

      Poista
    2. No nyt hymisen täällä itsekseni puoliääneen huumorillesi... ;D

      Itselleni vaikuttavin Joel Haahtelan kirjoista on ollut Mistä maailmat alkavat (2017), mutta tähän vaikutti varmasti suurimmalta osin se, että se käsittelee taidetta, taideopintoja ja taiteen tekemistä. Täysin keskiössä omien intohimojeni kanssa.
      Tykkäsin myös aiemmista henkisemmistä Haahtelan sarjan kirjoista (Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito), mutta jotenkin tässä viimeisessä osassa ei tullut samanlaista pysäyttävää tunnelmaa. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Tuntui, ettei kokonaisuudessa päästy oikein vauhtiin ennen kuin kirja jo loppui. Aiemmat olivat mielestäni eheämpiä tarinoita.

      Poista
  5. Mulle Niklas Natt och Dagin teokset oli ennen sun kirjoituksia täysin tuntemattomia. Nyt mietin, että pitää varmasti testata! (ainoa vain, että nuo kannet on omaan silmään ihan kauhean rumat, mutta tämä on toki pinnallinen näkemys, kun sisältö on vielä kysymysmerkki). Mulla Ferrantet on edelleen parin vuoden lukemisen jälkeen tosi korkealla. Sinun, Margotin ahmin, mutta en aivan top 3 ehkä kuitenkaan viime vuoden kirjoista sitä laittaisi. Oli kyllä vetävä teos ehdottomasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhaa, nyt on Nikun kirjoista tullut uudet painokset! Tuo eka osa on punamusta, ehkä miellyttää silmää enemmän! Kiinnitin itse huomiota tricoloriin ekan kolmen osan värityksessä, joka sopii sarjaan kuin nenä päähän. Jotenkin kyllä ihmettelen, miten vähän näitä on arvioitu. Ehkä luettu kuitenkin enemmän.
      En tiedä onko Margot itse kirjana ihan top 3,mutta kun en odottanut innostuvani, se vaikutti. Kirjoitin luettelon myös muistini mukaan. Sellaisia potinräjäyttäjiä kuin Niklas Natt och Dag ja Ferrante tulee harvakseltaan eteen, ei edes joka vuosi.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!