Lukijan aikakausi

Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen. Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista.

Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan, johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita, jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta muustakin kuin kirjoista. Jos kirja on avattu elämä, myös kirjailijan pitäisi nykyajassa olla sitä.

Kritiikki voi olla raakaa, eikä Sutinen miellä sellaiseksi lukijoiden kirjoittamia mielipiteitä. Niissä ei haluta ymmärtää kirjailijaa vaan itseä. Rakentavan kritiikin kirjoittaminen onkin taitolaji, joka itseänikin joskus houkuttaa. Siinä pätevät tietyt lainalaisuudet, se ei siis ole vapaata aivopierahtelua, jossa ei tunnisteta teoksen ansioita kontekstissaan. Sille on myös syynsä, miksi ammattimaisia kriitiikkejä kirjoitetaan tai julkaistaan yhä vähemmän. Suurin osa lukijoista haluaa mielipiteen: onko teos toisen mielestä hyvä vai huono? Niitä Instagram-tilejä tuskin kovin pitkään seurataan, joissa ei kerrota syitä mielipiteelle. Tietysti fiiliskin voi olla syy.

Sutinen ei liittynyt Instagramiin kustantajan ehdotuksesta huolimatta. Hän erosi myös kirjailijoiden Facebook-ryhmästä keskittyen nyt vain olennaiseen, kirjoittamiseen. Mietin silti, miksi asiassa pitää olla niin ehdoton. On lukuisia olemassaolon ja vaikuttamisen tasoja, joista ihmiskohtaaminen on yksi. Silloin pitäisi ainakin kutsuja kinkereihin ja yleisötapahtumiin ropista, jos haluaa tästä pitää kiinni vailla sosiaalista mediaa.

Mietin Suomen ”dekkarikuningatar” Satu Rämöä, joka on aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa, ja kiertää kirjojensa suosion takia paljon kirjafestivaaleilla. Vaikka erittelin aiemmin syitä, miksi etenkin Hildur jätti toivomisen varaa, huomaan suhtautuvani nykyisin hieman toisin kirjailijan tuotantoon. Odotan jo kolmatta osaa Jakobia voidakseni sinetöidä lopputuleman. Mistä muutos?

Jotkut teokset vaativat aikaa, eikä dekkareita b-luokan kirjallisuutena pitävä varmasti voi ymmärtää, miten muka Hildur voi vaatia sitä. Usein mielipiteet norsunluutorneista lausutaan edes lukematta näitä ”alempiarvoisten” lukijoiden bestsellerhittejä. Mietin, olenko itsekin alempiarvoinen tuntiessani, että Rämön persoona teki kohdatessa vaikutuksen. Se lämpö, joka hänestä huokui, aito kiinnostus lukijoita kohtaan, saa tuntemaan halua perehtyä uusiinkin kirjoihin. Kun taas kirjailijat, joista on paistanut kyynisyys, vastenmielisyys olla kohdattavissa, jopa ihmisviha, eivät suoranaisesti kutsu luokseen edes kirjallisessa muodossa. Siitähän kirjallisuudessakin on usein kysymys, ihmissuhteista.

Kaikkia tapoja tarvitaan. On hienoa, että on norsunluutornissa istuvia kirjailijoita. Mitä olisi Suomi ilman Jörn Donneria, joka kuitenkin aktiivisesti laukoi mielipiteitään muiden yläpuolella? Hänellä oli suhde lukijoihin myös kirjallisuuden ulkopuolella, koska hän oli värikäs mediapersoona, viimeisiä suomalaisia auteur-taiteilijoita. Nyt suomalaiset kuitenkin ovat tarvinneet Satu Rämön, joka on saanut uudet ihmiset lukemaan, innostumaan kirjallisuudesta.

Lukijan aikakausi on tehokas itsereflektion paikka kirjailijalle. Kai minun pitää yksi Sutiseni lukea, jotta ymmärrän, mistä olen jäänyt paitsi.

Hetkeni norsunluutornissa, kirjoittamassa muiden yläpuolella.