Luukku 7: Linnanjuhlien analyysi

Onkohan valtakunnassa tänään muuta uutisaihetta kuin linnanjuhlien tapahtumat ja pukeutuminen? Käsittelenpä siis itsekin tätä aihetta seitsemännessä luukussani, sillä uskon olevani alan asiantuntija vajaan kuuden tunnin tv-maratonin jälkeen.

Aloitetanpa tärkeimmästä: kaiken muun voi aina tarvittaessa jättää katsomatta, paitsi veteraanien kättelyjonon sekä heidän kahvitilaisuutensa. Joka vuosi alan itkeä viimeistään kolmannen veteraanin horjuvan, rollaattoriin tukeutuvan askeleen kohdalla. Tai ainakin ihan viimeistään kahvitilaisuuden tarinoita kuunnellessa. Nyt kyynelkanavat avasivat totaalisesti Cantores Minores -poikakuoron esittämä Sibeliuksen Finlandia yhdistettynä veteraanin tyhjyyteen eli ehkä menneeseen sota-aikaan tuijottavaan katseeseen. Tuntuu kauhealta, että muutaman vuoden kuluttua on enää hyvin vähän veteraaneja jäljellä kutsuttavaksi linnaan. Veteraaneja on muutenkin kutsuttu linnaan vasta hetken aikaa, mikä jaksaa joka kerta ihmetyttää. Mannerheim-ristin ritarit saivat ensimmäisen kerran kutsun vasta Mauno Koiviston toimesta vuonna 1987. Martti Ahtisaari teki veteraanien kutsumisesta jokavuotisen tavan, mutta vasta Sauli Niinistön aikana on selvästi annettu mediatilaa veteraanien kertomuksille ja sijalle linnan arvovieraina.

Linnanjuhlien pukuloisto oli tänä vuonna kuulemma värikäs, ja kyllähän se totta taitaa olla. Katso täältä Ylen kooste puvuista. Olin jo unohtanut kymmenen vuoden takaiset juhlat, joissa suosikkivärit vaikuttivat olevan musta, tummansininen ja muut tummat värit. Käytän itse niin värikkäitä vaatteita, etten osannut edes kiinnittää erikseen huomiota linnanjuhlien asujen värikkyyteen, paitsi afrikkalaisten diplomaattien sekä saamelaisten kohdalla.

Eeva-Liisa Rasmus-Moilasen silkistä tehty saamelaisasu oli upea - henkilökohtainen suosikkini. Kuva peräisin Lapin Kansasta. Katso tv-kuvaa tästä.

Saamelaiset ovatkin aina kunnostautuneet linnanjuhlissa värikkäillä, hienoilla ja erittäin kalliilla kansallispuvuillaan. Tänäkin vuona rankkaan kyllä saamelaispuvut asujen top kolmoseen. Vaikka minussa ripaus saamelaisverta onkin, laittaisin silti itse ylleni ehkä kuitenkin klassisen juhlapuvun, jos näin niin kuin hypoteettisesti saisin kutsun linnaan (koska en haluaisi hikoilla ainakaan villa-asussa). Pohdin tätä kutsuprobleemaa juuri töissä kollegan kanssa tajuamatta, että eräs herra kuuli keskustelun. Hän antoi kuitenkin siunauksensa kutsutarpeelleni ja uskoi, että tulen vielä pääsemään linnanjuhliin. Kutsua odotellessa!

Jitka Novackovan häikäisevä asu - kuva peräisin täältä.

Ehkä kaunein ei-saamelaispuku omaan makuuni oli yleisön suosikki, vuoden 2011 Miss Tshekin Jitka Novackovan upeakankainen, klassinen juhlapuku. Pidin myös Elina Kanervan, Jenni Haukion ja Kike Elomaan puvuista siksi, että ne sopivat täydellisesti kantajilleen. Jollain nopeasti kuvasta hävinneellä naisella oli samettipintainen, smaragdinvihreä kapealinjainen puku, jota ehdin myös ihastella. Mikään puku ei kuitenkaan tänä vuonna sykähdyttänyt yhtä paljon kuin tshekittären slaavilaisunelma ja Rasmus-Moilasen saamelaisunelma, vaikka monella oli erittäin tyylikkäitä asuvalintoja.

Sieltä tullaan. Kummasti presidenttipari kutistui kättelyjonon tässä nappaamassani kuvakulmassa. Ehkä fiilikset olivat tässä kohtaa jo aika lailla tämän suuntaiset!? Olisi kiva kuunnella Saulin ja Jennin keskinäistä juhla-analysointia kärpäsenä katossa.

Arkadian ikonit Ben Zyskowitz ja Mauri Pekkarinen jonossa. Kättelyvuorossa Benin puoliso tyylikkään sinisessä asussa. Taitaa olla sama väri kuin itsenäisyyskynttilän alaosassa!

Kättelyjonon etu sekä ongelma on jonon etenemisen tahti. Juuri silloin, kun haluaisi painaa stoppia, jotta voisi ihastella jonkun pukua, kuva vaihtuu tai ihmiset juoksevat toistensa laahusten päälle kiireissään. Jos taas mitään kiinnostavaa ei tapahdu, jono matelee. Juuri silloin jollakulla on presidentille asiaa. Mietin aina, miltä tuntuu siltä heti jonojumittajan takana kättelyvuoroaan odottavalta. Kyteekö tyyneyden alla paniikki, hikoilevatko kädet tai pitäisikö päästä vessaan? Nauroimme taas kippurassa mieheni kanssa kaikkia pahimpia visioita, joita kättelyjonossa voisi sattua. Ehken kirjoita niitä tähän, voit kuvitella itse!

Jotenkin linnanjuhlat menivät osittain ohi, kun puhuimme samalla kaikesta muusta ja söimme herkkuja. Ehken siis voikaan pitää itseäni asiantuntijana. Minusta linnanjuhlien seuraamisessa on tärkeintä tunnelma. Ei sitä telkkaria ole pakko seurata silmä kovana, vaan ruutu toimii omana kotiorkesterina. Ilahduin, että Kaartin Combon solistina oli aina täysillä hommansa paneutuva Laura Voutilainen. Mieleenpainuvin esitys poikakuoron Finlandian lisäksi taas oli hieno Ida Elinan kantele-esitys, jossa oli suuren maailman meininkiä. Myös Club for Five on huikean taidokas - harmi vain, että esitys meni ensin pieleen teknisten ongelmien takia. Kannattaa kuunnella YouTubesta viisikkoklubin versio Dire Straitsin Brothers in Armsista. Käsittämätöntä! Mieheni jaksaa myös aina ihastella heidän taidokkuuttaan, sillä hänelläkin on kokemusta haastavasta a capella -laulusta. Se on paljon, paljon vaikeampaa kuin miltä se ehkä voi kuulostaa. Pienetkin epäpuhtaudet tai nuottivirheet voivat pilata harmonian. Club for Five olisi kyllä kiva nähdä livenä.

Juha Tapio taas on suosittu artisti, mutta eikö hän ole esiintynyt jo lukuisia kertoja linnanjuhlien jatkoilla? Ellinoora ehkä ei, mutta jossain kohtaa kesken hänen esityksensä suljimme telkkarin todeten, että ehkä tämä oli nyt tässä. Olisin kyllä halunnut kuunnella hänen kappaleitaan pirteämmässä olotilassa, mutta jotenkin jatkojen kappaleet eivät kuulostaneet enää "miltään" kantele-show'n ja linnassa nähtyjen esitysten jälkeen. Ehkä se johtui myös siitä, että tv-studiomme samppanja oli tässä kohtaa jo loppunut, kuten myös mätinapit ja katkarapumousse. Lisäksi meillä oli venäläishenkisiä suupaloja pikkelöidyillä punajuurilla, punasipulilla ja smetanalla. Yllättäen täysin sokeriton Ayalan Brut nature -samppanja kesti myös nämä makeanpuoleiset punajuuret loistavasti.

Haluaisin analysoida näitä linnanjuhlia paljon enemmän, mutta työvelvollisuudet kutsuvat jälleen. Pari pikaista huomiota vielä kättelyjonosta: tasavallan presidentti Sauli Niinistö jutteli selkeästi eniten urheilijoiden kanssa heti veteraanien jälkeen. Jotenkin tämä pisti erityisesti silmään tämä vuonna. Myös ansioitunut säveltäjä Kaj Chydenius vaihtoi Niinistön kanssa kuulumisia hieman pidempään. Nuori näyttelijätär Oona Airola kuvailikin myöhemmässä yhteishaastattelussa aivan loistavasti, miten Chydenius säveltää runon ymmärrettäväksi kuulijalle. Usein "suomalainen urheilumies" ei erityisemmin harrasta kulttuuria tai lue esimerkiksi runoutta, mutta Sauli Niinistön (ja Jenni Haukion) mielenkiinnonkohteet ovat ilahduttavan monipuoliset. Lisää kulttuuria ja sen arvostajia tähän maahan, kiitos!

Lisää linnanjuhlien analysointia missä tahansa mediassa sekä esimerkiksi Antroblogissa. Kiitos hei!