Stalkkerin elämää - keskikesää keski-iässä

Olen tehnyt ennätyksen kirjoissa, jotka olen lukenut puoleenväliin. Sen yli olen jatkanut kirjaa, joka vetää tällä hetkellä eniten.

Yllättäen minulla on ollut kesäkuu täynnä töitä, enkä ole jaksanut lukea kuin hetken iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Jos silloinkaan. Silti, yhä luen enemmän kuin moneen vuoteen aiemmin. Toivon, että tämä tahti säilyy. Jossain välissä pitäisi silti pystyä keskittymään romaanikäsikirjoitukseen. Silloin lukeminen jää automaattisesti vähemmälle. Jälleen yritän lähettää parhaillaan 426-sivuisen viritelmän kesän lopulla turmion tielle. Sitä odotellessa, esitetäänpä nyt parit miltei luetut kirjat. Jospa joku näistä innostuisi myös, ehkä on jo innostunut. 



Valitsin Olli Jalosen Stalker-vuodet kirjaston uutuustornista lukuun kiinnostuksesta aihepiiriin ja ajankuvaan. En ole pettynyt. Ihmisten ja työnantajien stalkkeriointi ja raportointi salaiselle toimeksiantajalle käsittelee vielä 1970-luvulla vallinneita suhteita Neuvostoliiton kanssa. Keitä kohtaan piti olla mielin kielin, keihin saattoi luottaa. Vai saattoiko lopulta kehenkään?

Jalonen kuvaa todella autenttisesti ja vahvalla tunnelatauksella paikkaan kuulumisen tarvetta ja ulkopuolelle jäämisen tuskaa. Se on yhteistä nuorille jokaisessa ajassa paikasta riippumatta. Tässä kehys oli lyömätön pari kylmän sodan aikaisessa suomettuneessa maassa, jossa kuitenkin elettiin vahvassa uskossa tulevaan. Mietin, voivatko nykyiset nuoret kokea enää mitään samaa. Tarve kuulua sisäpiiriin on silti aina läsnä.

Nautin kovasti ajankuvasta, josta halusin tietoisesti lukea jonkin teoksen. On helpointa kirjoittaa tietystä ajasta, kun on itse elänyt sen keskellä. Toisaalta ihminen myös sokeutuu ympäröivälle todellisuudelle. Muistot taas nostalgisoivat. Ihmiset muistavat sen, minkä haluavat muistaa. Siksi fiktio on oiva keino käsitellä menneisyyttä, aikakauden luonnetta subjektiivisena tarinana. Kuitenkin koko tarina voisi olla objektiivisesti totta.

Jalonen on loistava kirjoittaja, mutta yli en päässyt nykyisin yleisestä tavasta jättää pilkkuja käyttämättä. Minulle kyse ei ole tyylivalinnasta vaan huonosta kieliopin tajusta. Pääsin silti tämän yli, kirjan sisällön jäädessä kummittelemaan pitkäksi aikaa. Lukusuositus myös oppaaksi 1970-luvun "paremman väen" yhteiskuntaan. Tuskin petyn tähän loppuakaan kohden, jonka ajattelin tänään lukaista. Täytyy perehtyä myös muuhun Jalosen tuotantoon. 




Seuraavaksi pieni "välikalja". Suomessa ei liene kovinkaan monta kirjastoa, jonka siivessä on pubi. Koko Turun Nummen betonibrutalismin helmi puretaan homeen takia, joten tuli kiire nauttia huurteiset kirjastoteissun yhteydessä. Kyllä terdellä pidempi tovi kuluihin. Kantikset kutsuivat "lukeneet pimut" tervetulleiksi uudelleen terassille korjaamaan vinoutunutta sukupuolijakaumaa. 

Onneksi vielä ehtii koko kesän uusintaoluselle, vaikka maisemasta tulee mieleen Bulgarian asfalttinen rantaraitti ilman palmuja. Valkoviinissäkin leijaili hippuja, jotka kielivät laatuminipullojen vuosien jääkaappisäilytyksestä. Baarimikko sentään vastasi kysymykseeni, mitä viinejä teillä on: punaista ja valkoista

Terassilla voi stalkkeroida ohikulkijoita ja inspiroitua monin tavoin. Eipä olisi uskonut kuulevansa tositarinoita Suomen rikoshistoriasta. Totuus on aina tarua ihmeellisempää. On myönnettävä, että mietin myös, miten iso siivu Jalosen teoksesta on totta. 




Kalkkunaiset jalat eivät saa väriä, mutta 1700-luvulla rusketus ei ollut muotia. Se oli rahvaan ominaisuus. Niklas Natt och Dagin upea Bellman Noir -trilogia on minulla nyt aatelissinettiä vaille luettu - tosin vielä puolet kolmannesta osasta puuttuu. Kokemus on vielä, voiko tätä nyt edes sanoa, torso. Viitaten brutaalin, mutta kauniin ja humaanin sarjan ensimmäiseen osaan. Pelkäsin lukea tätä sarjaa, sillä en kestä mässäilyä väkivallalla. Sitä tässä ei kuitenkaan tavallaan ole. Eihän toisen osan orjakauppakaan ollut mitään muuta kuin totta. Ihmisen on kestettävä totuus.

Tuntemalla historian pääsee sen äärelle. Nämä kirjat, 1793, 1794 ja 1795 ovat historioitsijan märkä painajainen. Lähdetyön määrässä voidaan puhua myös päiväunesta. Ja kokonaisuudessa, joka on lukuelämys. 

Kun Orpon hallitus ilmoitti hallitusohjelmansa, keskityinkin Nikun lukemiseen. Ehkä kirjan rankemmat sisällöt toimivat hyvin turruttavana vastaparina uutisille. 

Tämä kolmas osa, en sano mitään ennen loppua. Ehkä olen lukenut tätä liian väsyneenä, mutta ensimmäisten kahden osan saadessa minulta viisi tähteä, mietin ansaitseeko kolmas yhtä monta. Sen näen lopussa. Olenko vain tottunut jo vaatimaan tiettyä tasoa Niklas Natt och Dagilta, jonka tulevaa tuotantoa odotan kuin kuuta nousevaa?




Juhannusruusut aukesivat 17. kesäkuuta, täsmälleen vuoden tarkkuudella viime vuodesta. Tuholaiset ovat taas tehneet tehtävänsä, enkä ole jaksanut välittää. He jättävät kuitenkin ruusut rauhaan. Päähäni sinkoutui poliittisia vertauskuvia, mutta jätetään ne nyt sikseen.

Muiden kirjojen kuvia en jaksa nyt etsiä, mutta kesään suosittelen... No, lukemani kirjani eivät ole kovin kesäisiä. Ehkä dekkaririntamalla Arttu Tuomisen Delta-sarjaa ja tietysti ikuista Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Hylkäämisen päivät oli miltei yhtä järisyttävä. Mutta haluaako joku lukea erokriiseilyä kesällä? 

Keski-iän kriisistä kyllä luin. Turun yliopiston kulttuurihistorian keski-ikäistyneen oppiaineen tietokirja Keski-ikä on toisaalta ihan viihdyttävä, vaikka vaihdevuosien oireet ovat viihteestä kaukana. Toivon, että omat muistikatkokseni ja unettomat yöt ovat jotain muuta. 




Vaihdevuosien historiaa on todella vähn tutkittu, ehkä myös andropaussia, jonka olemassaolosta kiistellään yhä. On erilaisia tarinoita vaihdevuosien vaikutuksesta elämään, johon sekoittuvat lääkeyhtiöiden lobbaukset ja *voimauttavat* vitsailut. Nuoruutta on tutkittu paljon, mutta tämä ajanjakso, joka on historian saatossa saanut epätoivoisimmat itsemurhan partaalle, on ohitettu tabuna.

Tiimalasi on osuva valinta kanteen monin tavoin. Länsimainen lineaarinen käsitys elämän ja ajan alusta ja lopusta. Ikuiseen nuoruuteen etenkin ennen liitetty tiimalasivartalon metsästys. Hiekanjyvät, jotka rahisevat silmissä saaden ne vuotamaan kuin vanhoilla ukoilla. Saharaankin voisi jatkaa, mutta kuka sinne haluaa? 

Ehkä vähän hajanainen teos on silti lukemisen arvoinen. Samalla se lohduttaa ja imaisee vähäisetkin mehut elämästä, jota ei ole enää yhtä paljon edessä. Vaikka tilastollisesti olisikin. Minun pitäisi niiden mukaan elää vielä yhtä kauan kuin olen elänyt. Toivon, että jälkimmäinen puolisko on parempi, mutta pahaa pelkään. Rapistuminen on tragedia, koska se väsyttää ja lamaa. Aivotoiminta jalostuu silti sitä kohti, että alkaa miettiä joko valtakunnanpolitiikkaa tai muistelmakirjailijuutta. Jokin kädenjälki on ihmisen aina jätettävä. Siinä on jotain tavattoman liikuttavaa ja surkuhupaisaa. Katsoessani Petteri Orpon esiintymisiä huomaan hänen seisovan nyt elämänsä huipulla. Kunnon keski-ikäinen, siis. 

Toivotan rentouttavaa juhannusta hallitusohjelman ja laatukirjallisuuden parissa! 








Kommentit

  1. Olli Jalosen kirjoista olen pitänyt ja nyt, kun luin selostuksesi Stalker-vuosista alkoi kirja kiinnostaa. Tuo kansikuva on luotaantyöntävä, mutta onhan kirjan aihemaailma vastenmielinen myös. Keski-ikä on puolestaan liian läsnä jo nyt, eli taidan ryhtyä Keski-ikä-kirjan lukemiseen vasta eläkepäivillä (tuleeko sellaisia edes?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä todella hyvä teos, yksi vuoden parhaimpia lukemiani. Samaistun enemmän kuin olisin voinut uskoakaan. Eniten teos on kuitenkin läpileikkaus murrokseen suomalaisessa yhteiskunnassa, siten tämä varmasti sopii kaikille lähihistoriasta ja ihmissuhteista kiinnostuneille. Minulle tuo karmiva kansi jotenkin kolahti.
      Mytta juu, ei toista keski-ikäkirjaa hetkeen, joskaan ei senioriopuksiajaan. En usko eläkepäiviin ennen kuin näen ne todellisina edessäni :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!