Slaavittaren päivä Helsingissä

Joskus yksittäisten elementtien kantavan teeman keksii vasta jälkikäteen. Vietettyäni päivän Helsingissä huomasin, että lähes kaikki kokemukseni, ostokseni tai vierailukohteeni liittyivät jollain tavalla Venäjään. Tämän kruunasi se hämmentävä seikka, että lähes jokaisessa myymälässä minua palvelemaan lähetettiin tai minua lähestyi venäläinen myyjä, venäjäksi. Noh, tämäpä nyt ei ole suoranainen ihme Georgia-kokemukseni jälkeen, vaikka tuolloin slaavitar-pokaalin vei ansaitusti ystäväni. Ehkä me olemme vähän kuin eri puolilta ex-Neuvostoliitoa, vaikkei meissä tietääkseni virtaa neuvostoveri tsaariaatelisverestä puhumattakaan.






Tsaarinaikaista loistoa oli sentään tarjolla yllin kyllin Helsingissä ja erityisesti Sinebrychoffin taidemuseossa. Yläkerran "koti" on ilmainen vierailukohde. Kirjoitan sanan koti lainausmerkeillä, sillä harvalla meistä on kotona tarjolla tällaiset interiöörit. Venäjältä Suomeen kauppiaiksi ja panimopampuiksi saapuneet Sinebrychoffit olivat kuitenkin huomattavasti rikkaammat kuin Bulevardin talon ympärillä asuva köyhälistö sen rakennusaikaan. Ties kuinka paljon ovat "Koffit" tuoneet varallisuutta Suomeen vuosikymmenten varrella. Ainakin kaikkien tunteman panimon ja olutmerkin.




Nyt eletään alueen ihmisten keskivarallisuudenkin suhteen täysin toista aikaa. Kuitenkin Sinebrychoffin palatsin puistossa kulkee tavallisia koiranulkoiluttajia ja eräs turkulainen Fidan muovikassilla, joka uskaltautui maittavalle lounaalle museon vieressä sijaitsevaan Southpark-ravintolaan. Onneksi menin syömään ennen astumista museoon, sillä sen olivat täyttäneet hitausennätyksen tekevät mummot ja mammat, joista joka kolmannella oli puoli purkillista Opiumia "yöpaitanaan".




Kun olin istahtanut viehättävään erkkeriin lukemaan kirjaa Sinebrychoffien vaiheista Helsingissä, sain tuota pikaa seurakseni nivelvaivaisen mummelin, joka kysyi minulta muista "Koffien" rakennuttamista taloista alueella (onko sellaisia?) sekä muista aiheista, joista juuri museoon astuneena en ehkä voisi tietää. Mietin, näytinkö liikaa museotyöntekijältä vai vain klassisesti kuuntelijalta. Nousin lopulta ylös empiretuolilta ja jatkoin matkaa läpi upeiden salien kuvitellen asuvani palatsissa.







Yllätyin, että museossa oli yhä näytillä keskiaikaisen taiturin Cranachin teokset. Tiedän kokemuksesta, että aidon näköisen sametin maalaaminen on samaan aikaan superhaastavaa ja yksinkertaista. Kaikki on kiinni sävyistä ja niiden suhteesta valoon - kuten nyt kaikessa maalamisessa (Nobelin palkinnon arvoinen analyysi). Minulle tuli hirvittävä tarve maalata samettinen vaate vaikkapa ikoniaiheeseen nähtyäni Cranachin naisen muotokuvan.




Alakerrassa oli tarjolla tsaariperheen ainoan suomalaisen "hovitaiteilijan" Edelfeltin teoksia Romanovien lapsista. Hienoja, toiminnallisia muotokuvia katsellessa ei käynyt kateeksi entisajan ylimystön lasten elämä. Toisaalta, jos lapsi on aina totutettu pikkuaikuiseksi pukeutumiseen ja hyviin käytöstapoihin (etenkin koskien tyttöjä), ehkei toisenlaista lapsuutta ole osannut edes kaivata. Lapselle luontaista taitaa silti olla mutavellissä uiminen ja joko marmorikuulien tai ranskalaisten tunkeminen sieraimiin. Jälkimmäinen oli toki allekirjoittaneen ajanvieteversio lapsuudessa, vaikka kieltämättä tämä tuli mieleeni myös aikuisena Southparkin ranskalaislisukkeita syödessä. Jos olisin nyt tehnyt saman, olisikohan minut heitetty ulos ravintolasta? Ehkä täytyy kokeilla seuraavalla kerralla!


Kiitos, upea Sinebrychoffien koti ja kuulas, aurinkoinen Bulevardi. Helsingin hyvästelin vasta illalla. 


Seuraavaa kertaa ei ainakaan tule tietyissä Helsingin antiikkiliikkeissä, joissa olen saanut ikävä kyllä aika ynseää palvelua. Alle 40-vuotias Fida-muovikassillinen naisasiakas voi olla todella rikas slaavilaissijoittaja, vaikka hän onkin todellisuudessa köyhempi turkulainen. Antiikki ei ole bättre folkia, painakaa se nyt hyvät antiikkikauppiaat mieleenne. Menin antiikkiliikkeisiin katsomaan, mitä maksaa venäläinen empire ja onko sitä edes tarjolla. Sitä sai pilkkahintaan vielä muutama vuosi sitten. Olihan sitä jonkin verran saatavilla, mutta hinnat olivat aika keisarilliset näin turkulaisen kirpputorilöytäjän näkökulmasta. 

Käydessäni taas eräässä taidegalleriassa sain yhtä lailla lakonisen kuivaa palvelua niin kauan, kunnes kauppias huomasi minun tietävän jotain taiteesta. Ja vaikken tietäisikään, ostopäätökseen riittänee valtaosalla se, että teos näyttää ostajan mielestä hyvältä. Taidesijoittajat ovat sitten asia erikseen. Siihen minulla on vielä pitkä matka, mutta mikäli rikastun "superrahastoillani", lupaan alkaa taidekeräilijäksi. Sitten minäkin voin testamentata kokoelmani vaikka Ateneumille, jonne siirryin ja siirryn hetken kuluttua.

Kävellessäni pitkin Bulevardia bongasin liikkeen nimeltä Ruslania. Nimestä voi päätellä sen myyvän kaikkea venäläistä. Nyt tuo kaikki oli alennettu puoleen hintaan, sillä liike muuttaa. Astuin sisään ja kuulin balalaikan kutsun, joka paljastui venäjänkieliseksi puheensorinaksi. Harashoo vaan kaikille, jatkakaa.

Huomasin liikkeen peräseinällä ikonipintaisia teoksia kyrillisin kirjaimin. Menin katsomaan, olisiko täällä kenties nyös ikonitarvikkeita myynnissä. Ei ollut, mutta varmaankin kaikkea muuta. Minua suorastaan harmitti, etten osaa venäjää, sillä hyllyt notkuivat mielenkiintoisista kirjoista ja sarjakuvista. Löysin lopulta suomenkielisiä, Venäjä-aiheisia teoksia. Mikä kultasampo! Ostin Ruslaniasta kolme aiemmin himoitsemaani kirjaa yhteensä kolmellakympillä!


Palkittu teos Arsenin neljä elämää sai Fida-kassiin seurakseen Jevgenin uudemman romaanin Lentäjän. "Arsenia" verrataan sisäkannessa Umberto Econ Ruusun nimeen. Toivottavasti tämä on Jevgenille kunnia eikä harmitus siitä, että taas keksitään rinnastettavuus johonkin aiempaan. En kyllä itse näin luku-urakkani alussa löydä suuria yhtäläisyyksiä Ruusun nimeen. Jevgenillä on oma tyylinsä ja nautin suunnattomasti lukemastani jo aihepiirin vuoksi (en tarkoita nyt ruttoa!).


Venäjän tuoreen "suurkirjailijalupauksen" Jevgeni Vodoladzkinin teokset ja Arvo Tuomisen kirjoittama Putinin henkilökuva, jota Turun kirjamessuilla jo hiplailin, päätyivät Fida-kassiini lampunvarjostimien ja superlöytöni Riihimäen musta-kultaisten Lukki-lautasten sekaan. Fidassa käyntikin muuten tukee Venäjä-teemaa, sillä ostin sieltä vahvasti slaavilaishenkisen kirjaillun vintagepaidan.




Ruslanian myyjättären luultua minua(kin) venäläiseksi jatkoin matkaa kohti Louis Vuittonia, jonne en ollut aikeissakaan astua sisään. Halusin vain nähdä, kuinka paljon sisällä on aasialaisia ja monellako heistä on yllään kasvomaski. Herranjestas, ulkopuolella oli oikein jono! Vuittonin minihameinen "sisäänheittäjä" säännösteli turistivirtaa liikkeeseen, vai olikohan hänellä jokin koronantunnistin käytössään? Sen voin kuitenkin sanoa, että tiskillä paistava, sinänsä älykäs käsidesipullo ei sopinut yhteen näyteikkunoiden laukkujen kanssa.

Arabian myymälän ja Minna Parikan liikkeen vilkaisun jälkeen suuntasin "jollekin ostoskadulle". Itse asiassa nyt kävi klassisesti - olin vain aikeissa kulkea  liikkeiden ohi, kun yhdessä näyteikkunassa odotti aivan "minun näköiseni" mekko. Astuttuani sisään sovitin mekkoa jälleen venäläistaustaisen myyjän palvellessa minua antaumuksella. Mitä ylisanoja eli toivottavasti totuudenpoikasia sainkaan kuulla! Kuulemma tuo mekko ei ollut näyttänyt kenenkään päällä niin täydelliseltä kuin minun. Kiitos, juuri tätä tarvitsin. Kehun hinta oli lähes 170 euroa! Sanonta "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa" lohduttaa minua.

En pidä itseäni minään ihmeellisenä pukeutujana, johtuen ehkä siitä, etten yleensä koskaan osta kalliita vaatteita tai seuraa muotia. Tyylini ei ole ihan "perussuomalainen", jos nyt sellaista on. Jostain syystä sain kuulla neljältä ihmiseltä kehuja vaatteistani eli omistani, en vain sovittamistani. Näistä neljästä myyjästä kolme oli venäläisiä. Kysymys kuuluukin: näytänkö niin venäläistyyliseltä vai onko venäläisillä vain ilmiömäinen taito kehua ja ylistää? Samaan aikaan esimerkiksi monet venäläiset soiton ja taiteen opettajat ovat äärettömän vaativia ja edellyttävät oppilailtaan tiukkaa kurinalaisuutta. Olen näissä yhteyksissä ymmärtänyt ja kokenutkin, että venäläinen ei kehu ilman aihetta - ehei, vaan suorastaan lyttää, jollei suoritus ole lähes täydellinen. Otan saamani kehut vastaan keväisenä piristysruiskeena, spasiba.

Miksi lähdin Helsinkiin altistamaan itseni koronalle? Isoin alkuperäissyy löytyy tällä kertaa Ateneumin kolmannesta kerroksesta. Venäläisen avantgarde-taiteilijan Natalia Goncharovan (1881-1962) upean monisävyinen taidenäyttely kiinnosti kovasti jo etukäteen - ja mikä elämys se olikaan! Upeaa värien ja symbolien käyttöä, upeaa heittäytymistä tyylilajista toiseen! Olisin voinut ostaa omakseni melkein minkä tahansa Natalian työn, mutta Fida-kassista ei löytynyt riittävästi ruplia (kukkarostakin kaivoin vain viisi Georgian laria).



Natalia Goncharova ammentaa töissään paljon venäläisestä ikoninmaalausperinteestä, mutta hänen tyyliään ei voi lokeroida.



Tottakai kännykästäni loppui akku juuri Ateneumissa, joten kuvia minuun eniten vaikuttaneista teoksista ei ole nyt käden ulottuvilla! Kirjoitan siis tähän minuun eniten vaikuttaneen, Pariisissa loppuelämänsä asuneen Natalian mietteen vuodelta 1913: Länsi on näyttänyt minulle yhden asian: kaikki, mikä siinä on olennaista, tulee idästä. 

Alempana Ateneumista löytyy myös kerrassaan hieno näyttely Edistys ja epäusko (Suomen taiteen tarina), josta yhdet lempiteokseni Vilho Lammen Nocturne (1930) ja turkulaisen Edvin Lydénin Ukonilma (1926) löytyvät vierekkäin.


Edvin Lydénin Ukonilmassa (1926) on nähtävissä sama tyyli kuin esimerkiksi Arabian Greta-Lisa Jäderholm-Snellmanin koristeissa. Art decossa on jotain todella vetoavaa.

Lammen Nocturne esittää liminkalaista peltomaisemaa. Tästä Kansallisgallerian kuvasta puuttuu kehykset ja juuri se tietty sävy, jonka voi nähdä vain omin silmin paikan päällä Ateneumissa.


Myös taiteilijoiden omakuvakokoelmasta löytyi vaikuttavia teoksia. Etenkin Ilmari Aalto, Tyko Sallinen ja Eero Järnefelt ovat luoneet todella upeat omakuvat. Naistaiteilijat olivat pyrkineet enemmän realismiin, johtuen toki kultakauden tyylillisestä ajanjaksosta. Aloin kuitenkin villisti miettiä, onko miesten ollut aikanaan helpompi irrotella eri tyyleillä, kun taas naisia on arvioitu enemmän sen mukaan, miten valokuvantarkasti he onnistuvat työssään? Näin ei ehkä ole, mutta näen nykyajassa saman ilmiön eri kontekstissa. Mies saa taiteellisen vapauden (myös työelämässä) naisen täytyessä edelleen todistaa itselleen olevansa vähintään heikosti palkattu, uupuva perfektionisti.


Omakuva
Ilmari Aallon omakuva. Kansallisgalleria.


Ostin vielä Ateneumin museokaupasta Raatajat rahanalaiset -palapelin, jonka tuhat palaa voin liittää yhteen "sitten joskus". Koska minulla on työhön henkilökohtainen suhde, uskon, että motivaationi palapelin kasaamisenkin suhteen pysyy hanskassa kuin keppi kaskenpolttajan kädessä.


Museokauppa: Kaski-palapeli
kuva: Ateneum


En edes uskalla laskea, paljonko onnistuin törsäämään Helsingin kauppoihin. Varmaan suhteissa tuloihini vähintään saman verran kuin rouva Sinebrychoff kaviaariin ja samppanjaan. Ainakin keksin viimeisimmälle kirjoituspalkkiolleni sijoituskohteen - itseni. Mikä olisikaan oligarkkisempaa? Venäläisnainen ei pyytele anteeksi olemassaoloaan vaan kuluttaa ylpeydellä kauneuteen ja korkoihin.




Ostin totta mooses myös ennätyksellisen korkeakorkoiset kengät, sillä a) ne pysyivät kapeassa jalassani, mikä on suoranainen jumalanäidin ihme, b) ne olivat -50% alessa (mutta silti oligarkitarhenkeen hinta oli alin kolminumeroinen) ja c) näin suomalaisen töykeän myyjän harmituksen siitä, että hän ei ehkä olisi pysynyt niillä pystyssä (suomalaiset naiset ovat paljon useammin kateellisia kuin venäläiset, jotka ihailevat toisiaan). Tai sitten hän oli muuten vain väärässä ammatissa - ymmärrän tämänkin täysin. Oikeasti kenkienostosyy oli d) en tarvitse uusia korkokenkiä mutta haluan palkita itseni estetiikalla ja mieheni Louboutin-, shoppailu-, ja dollarisade- GIF:eillä.




Nyt, kun mieheni on hankkinut vihdoin älypuhelimen, gifit ovat helpoin ja hauskin tapa kommunikoida. Onneksi en saa koskaan moitteita shoppailusta, sillä olemme molemmat samanlaisia shop-a-holiceja kerran vuodessa. Mieheni myös ihailee Freddie Mercurya (kyllä, hän on homo, mieheni hetero), joka kulutti tunnetusti omaisuuden venäläishenkiseen pröystäilyantiikkiin, vaatteisiin ja Moët Chandonin samppanjaan. Ja kuinka sattuikin, Freddien lempivodka oli venäläinen Stolichnaya. Tämä lähtee nyt ihan lapasesta eli sivuraiteille, mutta ei ole oikeasti tilannetta, jossa mieheni ei keksisi siihen liittyvää Freddie-anekdoottia. Esimerkiksi häämatkallamme Budapestissa ohitimme hotellin, jossa Freddie asui. Aloin jo epäillä, oliko mieheni tietoisesti halunnut kuljettaa meidät Freddien yhteen lempikaupunkiin, kunnes muistin, että varasin alustavasti eli vahingossa lopullisesti ilman peruutusehtoja meille hotelliyöt Budapestiin mieheni tietämättä. Omatoimisuus kunniaan heti liiton alussa! Ehkä kirjoittelenkin Budapestista ja Wienistä joskus erillisen postauksen, kun tätä juttua näköjään riittää.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Olemme nyt siis jälleen Helsingissä, poistumassa Ateneumista. Fida-kassin löydettyä tiensä arvokkaampien luksuspaperilaukkujen sisään (koska ne olivat isommat, vain siksi!), suuntasin Helsingin viimassa jäähtyneen "ranskalaiskärsäni" kohti Valtion Rautateitä.

Shoppailugloriaani ei sopisi junan vessan ureankäry eikä liioin vierustoverin odöörit. Onneksi kukaan ei mahtuisi laukkujeni viereen istumaan - tätä povasin jo aseman patonkikahvilan kapealla käytävällä. Onnistuin hilaamaan itseni ja laukkuni "patonkilaiturille" eli junaradan puoleiseen ikkunapaikkarivistöön. Ikkunaan heijastui katse, joka pakotti minut lopulta kääntymään ja katsomaan, onko minua tuijottavalla naisella juuri minulle asiaa. Hän hymyili ja lausui venäjäksi jotain, joka sai minut tässä kohtaa iltaa jo melkein nauramaan.

Luulin jo, että päivän Venäjä-teema päättyisi tähän, mutta ei. Soitettuani miehelleni hän muisti, että eilistä tekemääni borsch-keittoa riittää vielä iltapalaksi, kun saavun kotiin. Pitäisikö minun sittenkin tehdä syväluotaava DNA-testi?






Kommentit

  1. Tykkään myös venäläisestä kulttuurista. Olen ajatellut, että alkaisin opiskella venäjää, jossain työväenopistossa tai Avoimessa yliopistossa. Katsotaan tuleeko siitä koskaan mitään :D Vaikken ole koskaan käynyt Venäjällä, Helsinki tuntuu minusta jotenkin enemmän venäläiseltä kaupungilta kuin esim. Turku, mutta se selittynee kaupunkien historialla, eikä siinä ole mitään pahaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjän opiskelu kannattaa varmasti - etenkin kun sinulla on siihen motivaatio! Minäkin pohdin koulussa aikanaan valintaa venäjän ja ranskan välillä. Valitsin jälkimmäisen. Olisi pitänyt valita molemmat, vaikkei minulla ole mikään kielipää. Ei ole vielä liian myöhäistä :)

      Totta, Helsinki on vähän kuin Pietari ja Turku ainakin kassien puolesta rinnastunut Pariisiin :D

      Venäläisessä mahtipontisuudessa on jotain niin ei-suomalaista, että se viehättää jo senkin takia. Mutta perinteisessä keittiössä ollaan silti maitohapatuksen alkujuurilla. En ehkä voisi elää ilman Euro-Eastin suolakurkkuja :D

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!