Elokuu kuvina ja elokuvina

Olen taas satojen räpsittyjen kuvien äärellä päivittelemässä, miten yhden hetken murto-osa voi vaatia kymmenen lähes samankaltaista otosta. Silti vain yksi kymmenestä on ehkä juuri sellainen, joka miellyttää.

 

Mietin tätä vasten viikon aiempaa kokemusta, Imogen Cunninghamin valokuvanäyttelyä Turun Taidemuseossa.

Millaisella hartaudella ja keskittymiskyvyllä oli otettava kuvia vielä pari vuosikymmentä sitten, puhumattakaan viime vuosisadan alussa, jolloin Cunningham aloitti valokuvataiteellisen kohtalontiensä kulkemisen.

Yksi asia on kuitenkin yhdistävä, tarvittava tekijä onnistuneen kuvan taustalla - riippumatta aikakaudesta tai siitä onko kuva räpsäisty vai harkiten visualisoitu. Valotus tai tunnelman kannalta optimaali luonnollisen valon määrä. Lisäksi hyvän kuvan on herätettävä tunne.

Valikoin tähän postaukseen sattumanvaraisia kuvia kesästä, jotka puhuttelevat minua juuri nyt, aamukahvin äärellä ennen töitä. Huomaan, että minua puhuttelee vapaus. 

En osannut valita, kumpi lammastroikkakuva olisi parempi. Nämä ruohonhotkijat asuvat Högsårassa, jossa he määkivät kirkkaassa falsetissa MÄÄ, MÄÄ ja tunkevat jopa kivuliaan näköisesti päitään rautalankaverkosta ulos. Uteliaisuus on parasta polttoainetta heti ruohon jälkeen. 

Högsåra sijaitsee Saaristomeren kansallispuiston reunalla, Hiittisten saaristossa Kemiönsaarella lossimatkan päässä. Monelle saaristomatkailijalle paikka on tuttu kakkukahvila Farmors cafén kautta. Juuri muita palveluja saarella ei sitten olekaan. Vain aavaa merta, kalliota, kuivunutta ruohoa ja metsää. Idyllisiä vanhoja maatiloja ja torppia, joissa yhdessä on asunut esiäitini noin 200 vuotta sitten. Tuo talo on yhä jäljellä.

Liekö veren perimää vai muuten vain vahvan luontosuhteeni aiheuttamaa, että voisin hyvin kuvitella asuvani saaristossa ainakin puolet vuodesta. Ehken kuitenkaan voi ennen kokemusta väittää, ettei minua haittaisi lainkaan vähäiset ihmiskontaktit (joista ne harvat saattavat olla hyvinkin iholle tulevia) ja palvelujen vähäisyys. Nautin todella paljon siitä, ettei ole virikkeitä. Tällöin ihminen keksii ne itse. 

Kuitenkin, kun katson ensimmäisiä kuvia Turun jokirannasta... kaipaisinko sitä, etten näkisi tuntemattomien kuntoilijoiden viilettävän teehetkeni ohi? Kaipaisinko kahvipöytien saaristossa navigoivien turistien eksyneitä ilmeitä, kun he eivät löydä ainuttakaan vapaata pysähtymiskeidasta? Kaipaisinko viereisistä pöydistä kantautuvia keskusteluja, jotka kuulen tai salakuuntelen? Anonymiteetti on mahdollista vielä Turun kokoisessa kaupungissa. 

Muttei enää kotipihalla. Siksi, huomattuani nauttivani kesäillasta yksin täydellisessä hiljaisuudessa, jota vain sitruunaperhosen siipienviske säesti, päätin tarttua sekä kirjaan, kännykkäkameraan että järjestelmäkameraan. Virikkeisiin. 

Ikuisesti keskeneräinen Homo Deus.

Lopulta kykimme pihalla mieheni kanssa molemmat peput pystyssä eri kamerat hyppysissä. Mielestäni luontokuvaus, jossa tarkoitus on vangita ainoastaan hetkeen elävä, liikkuva luontokappale, on niska-hartiaseudun ja kärsivällisyyshermoston kidutusta. Yritin ikuistaa pikkukärpästä, kimalaista ja sitruunaperhosta tuloksetta. Nyt näitä kukkakuvia on kymmeniä. Tämä vaaleanpunainen vanha lajike (kertokaa nimi, jos tiedätte) päätti pukkautua ylös juuri siitä kohtaa kukkapenkistä, jonka jätin luonnonkivireunan ulkopuolelle. Rakastan luonnon ylivertaisuutta - se ei kysele ihmiseltä, mitä sinä haluaisit. Ei edes Brasilian presidentiltä. 

Muuten elokuu on täyttynyt paluusta töihin (ei kuvia) sekä mieheni elokuvaprojektien arvioinnista, hienosäädöstä ja veivaamisesta. Olen tehnyt osaan musiikkia pianolla. On samaan aikaan mahtavaa kuulla oma sävellys elokuvassa, mutta yhtä aikaa kamalaa kuunnella tuota "aiheuttamaani" ääniraitaa. En ole ammattimusiikko, joten teknisesti soittoni ei ole lähelläkään täydellistä. Toivotaan, että tunnepuolella voi korjata tätä puutetta.

Eikö valokuvissakin lopulta tunne ole  tärkeintä, kuten taiteessa ylipäätään? Vaikka kuva olisi teknisesti vajavainen, jopa pilalle mennyt, se kertoo kesästä, joka jää yhtenä kellertävänsävyisenä muistona menneisyyteen, jota joskus kiikkustuolissa kaihoisasti muistelemme. 

Vinkki: Turun Elokuvapäivää vietetään lauantaina 7.9., jolloin koko kaupunki on täynnä sekä ilmaisia että maksullisia elokuvaesityksiä!