Je suis Sirkka

 Je suis Sirkka. En nyt ehkä ihan, mutta uskon, että jokaisessa meissä on pala Sirkkaa. Toivottavasti vai valitettavasti?

Sirkka rakastaa järjestystä. Hän kammoaa ihmisiä, jotka tekevät itsestään groteskeilla tavoilla näkyviä. Vaikkapa tungeskelu paikalleen jähmettyneenä tattina eineshyllyn edessä piittaamatta muista on anteeksiantamatonta. Samoin ruoan mässyttäminen, liian kovaääninen puhe tai ylipäätään mikään, joka kuuluu, näkyy, haisee tai häiritsee. 

Sirkan ihmisvihaan samaistun täysin. Mutta siinä ei ole mitään hienoa, ettei osaa herrasmieheltä ottaa ovenavausta tahi takkia vastaan. Se on kovin monelle suomalaisnaiselle vaikeaa, aivan kuten kehujen liittäminen omaan näkymättömään ja todennäköisesti joskus mitätöityyn itseen. 

Sirkka on Sirkka, koska hän on suomalalainen. Läpi teoksen pohdin, onko Sirkkoja yhtä virkaintoisina muualla kuin Suomessa. Ehkä Saksassa, jossa ollaan pihejä ja pedantteja?

Tämän ilmiön tavoittamisesta, sirkuudesta, toimittaja Anni Saastamoiselle täydet pisteet ja papukaijamerkki. Sirkan tarinassa on koskettavuutta, huumoriakin, eikä ärsytyksen tunteiltakaan voi välttyä. 

Oikeastaan jokaisen meistä tulisi tuntea Sirkka. Näin voimme ymmärtää toisiamme taas hitusen paremmin. Ymmärrän, että Saastamoinen on vanginnut arkkityypin, joka vastaa minulle hetkeä myöhemmin kirjastossa puhelimeen. Tosin kirjastovirkailijan työstä haaveillut Sirkka luopui unelmastaan, koska hän ei kestä ihmisiä. Hän valitsi kirjanpidon ja kukkien kastelun salakapinallisesti olutta aamutakissa juoden. Sirkka valitsee pienpakatun yksineläjän leipäpussin, pinaattilettuja ja jonottaa kiltisti kassalla vuoroaan, kuten kuuluukin. Ei hyödytä valittaa kassalla jonon hitaudesta tai määkiä soittamaan toinen myyjä. Todennäköisesti heillä on muuta tekemistä kuin palvella ihmisperseitä (oma lisäykseni hahahah - mikäli muita myyjiä ylipäätään on vuorossa). 

Omaa vuoroa Sirkalle ei valitettavasti ole miehelään tullut yrityksistä huolimatta. Lukiessa oikein surettaa, miten hyviä mahdollisuuksia hän antaa mennä sivu suun. Rakkaus on aina mahdollisuus, ei este tai hidaste. Mutta silloin pitää toki osata valita jyvä akanoiden viljasiilosta. On kuitenkin viehättävää, että kömpelö rakkaudentynkä hiipii osaksi tarinaa, joka on Kosmokselta tähän asti parasta luettavaa. Olin jo luovuttaa kyseisen milleniaalikustantamon suhteen, koska niin moni lukemani teos on tuntunut tekotaiteelliselta tai ei juuri minua puhuttelevalta. Sirkka on harmaanakin poikkeus massassa!

Mielikuvissani Sirkka ei ole todellakaan lisääntymisikäinen, toisin kuin hänen ainoa ystävänsä Natalia. Mielessäni Sirkka on reilusti keski-ikäinen rouvashenkilö, joka kiinnittää muistutslapun rappukäytävään harva se viikko osoituksena elämän intresseistään, joihin kuuluu oikeaoppinen kierrätys ja lajittelu OHJEIDEN MUKAAN. Sirkkaa toki ärsyttää rouvaksi nimittäminenkin apropoo - minua muuten raksamies juuri nimitti rouvaksi. Minua se ei kyllä häirinnyt, joten en ole aivan Sirkka. 

Ensin jäin Sirkkaa lukiessa kaipaamaan dialogia, kunnes ymmärsin, että Sirkka ei harrasta sellaisia. Korkeintaan kehottaa kollegaansa syömään nakkeja äänettömämmin. Kokonaisuus oli taiten ja elävästi kirjoitettu terapiaromaani - uskon nimittäin, että jokainen toimittaja ja asiakaspalvelija tarvitsee vihanhallintaterapiaa Sirkan muodossa (kirjoitan tätä juuri kettuuntuneena yhteistyöhön, jossa minä hoidan asiat kuten kuuluu ja toinen osapuoli ei). Toisaalta myös Sirkka voi kuulua ihmisperseiden jaostoon, juuri heihin, jotka takertuvat sinuun rappukäytävässä jostain täysin käsittämättömästä asiasta ja kääntelevät sinua pihdeissään. Mutta syynsä Sirkalla siihen on, aivan kuin muillakin on jokin tarkoitus olemassaololleen. 

Lopulta Sirkka on kuitenkin romaanin mukaisesti Sirkka, sekä kunninosoitus ihmisten lajikirjolle. Meitä mahtuu moneen junaan, eivätkä kaikki voi suinkaan suistua raiteiltaan. Parempi on oppia sietämään köhisevää vierustoveria vaunussa, pierivää Seppoa lihapullajonossa ja liian kovaa kaakattavaa bisnesladya, jolla on liikaa parfyymia. Usein liikaa-ihmiset ovat kaikin tavoin liikaa, kun taas toiset kaikin tavoin liian vähän, vaikka voisivat olla enemmän. 

Sirkkamaisinta minussa on ehdottomasti seuraava: 

Kampaamoiden nimetkin ahdistavat Sirkkaa. "Parturi-kampaamo Raili" on ollut jämäkkä ja luotettava ja ennalta-arvattava. Nimi kertoo, mitä paikassa tehdään ja kuka siellä paikassa niitä asioita tekee. Kerrostalojen kivijalat ja ostoskeskukset ovat väärällään kampaamoja ja kauneushoitoloita, joiden nimissä ei ole järkeä. Sirkkaa kiusaa yritysten nykyinen nimeämiskulttuuri, kun paikkojen nimistä ei saa minkäänlaista vinkkiä siitä, mitä paikoissa tehdään. --- Nykyisin liikkeen nimi tai näyteikkuna eivät kerro kuluttajalle mitään."

Suorastaan rakastan bongata Turussa vielä vanhoja parturi-kampaamo-kylttejä mustalla perusfontilla, aivan kuten lähikirjastossani lukee isolla vain KIRJASTO. Kohta sekin puretaan. Pahinta murheenkryyniä edustavat ravintolat, joilla on pakkomielle olla olemassa nelikirjaimisina. Siis keksikää jotain muuta! Aune, Mami, Nooa, Karu, Demo, Muru, mitä vielä?

Huomaan raivopisteeni jo kiehuvan, parempi siis painaa "julkaise". 

Oletko jo lukenut Sirkan? Montako prosenttia sinusta on Sirkkaa?