Onko pakko syödä? - Turun case kouluruokalan "häpeäkuja"

KuntaRekry kaatuu kesken hakemuksen alituiseen kuvan osoittaman peukun tavalla, ilmeisesti kunnallispolitiikan jatkeena. Päätän luovuttaa alapeukusta inspiroituneena ja käsitellä polttavinta paikalliskohua, Ilpoisten koulun ruokalan häpeälinjaa. Varmasti somessa tätä jo ruoditaan, mutta olen tästä onneksi autuaan tietämätön. En halua tietää, miten syvälle peukalo on tungettu ja mihin. Varmaa kuitenkin on, että koulun ruokalasta se on nyt poistettu. 


KuntaRekry toimii kuin junan vessa. Ilahduin ajankohtaisesta symbolista. 


Mistä on kysymys? Turun Ilpoisten koulussa tehtiin ruokahävikin minimointiin ja ruokala-asioinnin jouhevuuteen liittyvä kokeilu. Laitetaan erilliset baanat astiapalautukseen heille, joilla on jotain pois kipattavaa ja heille, joiden lautanen on "nuoltu tyhjäksi". Ensimmäisen baanan yllä on alapeukku, jälkimmäisen ylöspäin osoittava peukku. Papukaijamerkkiä tai merkintää tulevasta taivaspaikasta ei kuitenkaan mainita. 

Jo muinaiset roomalaiset -aloitus on tungettava kaikkialle, mihin suinkin voi. Caius Julius Cesarin aikaan alapeukku Colosseumin gladiaattorimatsin jälkeen tarkoitti kuolemaa. Henkinen sellainen voi tapahtua myös koulussa, jossa oppilas joutuu pakon edessä alistumaan mitä erilaisimpiin nykyisin väkivallaksi miellettäviin asioihin. Sellainen voi olla vaikkapa keittäjän kyttäys takana, että on varmasti syönyt kaiken. Minun on vaikea uskoa, että tällaisia essumekkomatroonia on enää arsenaalissa, mutta kyllä minäkin pidätin kokkareista muusioksennusta tarjottimen yllä. Ei saanut syödä liian vähän, muttei liikaakaan. Pääasia, että kaikki kuitenkin syötiin, joka kerta painoa tai syömistä kommentoiden. On suoranainen ihme, että rakastan yhä ruokaa varsin terveellä tavalla. 

Näin onnekkaasti ei ole käynyt monellekaan oppilaalle. Siksi ulkopuolinen koulussa vieraillut henkilö järkyttyi näkemästään alapeukusta. Se tuottaa pahimmassa tapauksessa häpeää oppilaalle, paineen kaiken syömisestä, vaikka olisi vain vahingossa ottanut vähän liikaa. Häpeäkuja-sanaa alettiin oitis käyttää somessa ja aiheesta tehtiin iso paikallislehtijuttu. Nyt Turun Sanomilla on käynnissä myös kysely kouluruokamuistoista. (Aloin jo vastata siihen, mutta tänään ei näemmä kannattaisi täyttää mitään lomaketietoja mihinkään. Vastaus tyssäsi siihen, etten halua antaa nimeäni edes vain toimituksen tietoon. Kun sitten palasin taakse kopioidakseni vastaukseni tähän, kaikki hävisi. Muahahahahah.)

Tiivistetysti oma muinainen kouluruokani maistui leikatulta lamamaksamakkaralta, parhaimmillaan nihkeältä perunalta, pahimmillaan siltä pidätetyltä muusioksennukselta. Sipatti oli ehkä kuvottavin erityinen kastike, joka koostui kokkareisesta valkoelementistä (Maizenaako?) ja kinkkusattumista. Kissansilmälasipäinen matamikeittäjä vahti seoksen uppoamista pieneen ihmiseen, joka juuri ja juuri mahtui styrox-kypärään. 

Kotona olin tottunut parhaisiin raaka-aineisiin silloinkin, kun jouduttiin kitkuttamaan. Ei meillä ollut sika-nautaa, ennemmin vähän pienempi määrä paistijauhelihaa. Ruoan laatu nouseekin puheenaiheeksi artikkeleissa, jotka ovat maksumuurin takana. Jos ruoka on yksinkertaisesti täysin laitostunutta kuraa, ei varmaan ole ihme, etteivät kaikki pysty sitä syömään antaumuksella loppuun. Ainakin oma kouluruokani oli täysin toista maata kuin myöhemmin opettajana saadut gourmet-elämykset pienessä maaseutumaisessa koulussa. Se oli vielä viimeisiä vuosia säästynyt  laitoskeittiöytymiseltä, siellä oli vielä oma keittäjä omassa pikku keittiössään. Toinen hyvä ruokapaikka on sellainen amisruokala, joissa kokiksi opiskelevat oppilaat tekevät ruoat. Kaikki muu - noh, parempaakin olen syönyt. 

Mitenkään väheksymättä häpeän vaikutusta syömishäiriön puhkeamiseen ja vanhempien huoleen lastensa paineista, kysyn silti, ovatko ihmiset herkempiä kuin ennen? Miten yksi peukku voi olla niin paha asia Colosseumin ulkopuolella? Onhan myös niin, että nykyisin ihmiset eivät kestä mitään, mikä voitaisiin tulkita kritiikiksi omaa käytöstä kohtaan. Fakta kuitenkin on, että hävikin määrä on hirvittävä. Erityisen paljon ruokaa lentää roskiin teineiltä, jotka ovat lahjakkaasti viljelleet koko pöydän täyteen yhden hengen minimargariinirasioita. Näihin on varmasti siirrytty juuri hävikkisäästön ja siivottomuuden takia, vaikka ekologinen jalanjälki on pakkausmateriaalin takia suurempi. Eri kouluissa on käytössä eri käytännöt, mutta tietty teiniys vallitsevana olomuotona on sitä samaa kuin jo antiikin aikoina, jolloin nuoriso oli ensimmäisen kerran pilalla. 

Olisiko Aristoteles tai Platon kannattanut alapeukkua? Vaikea sanoa. Ehkä kuitenkin istumista alas filosofian äärelle. Neuvotellaan kuinka toimitaan. Fyysisesti aikana, jolloin sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty. Jollei kukaan ulkopuolinen olisi bongannut alapeukkua jonossa, olisiko se saanut olla rauhassa? Ainakin ilman somea todennäköisemmin. 

Samaan aikaan mietin, jos itse olisin päässyt kippaamaan muusin roskikseen vain alapeukun valvonnassa keittäjän sijaan. Ehkä oma itsetuntoni olisi sallinut roskiin heittämisen hyvällä omatunnolla, "pitäkää tunkkinne" -asenteella, mutta todella iso osa oppilaista ei pysty asiayhteyden irrottamista tunteistaan. Ruoka ja syöminen ovat muutenkin yhteydessä tunteisiin, siitä myös termi tunnesyöminen. On pieni vaiva jättää peukuttamatta juuta tai eitä. Isompi lasku tulee pahoinvoivista nuorista ja heidän vanhemmistaan. Tämä yhteiskunta ei kaipaa enää yhtään lisää häpeää, syömishäiriöitä ja negatiivisia tunteita. Eikä varsinkaan kiukkuisia oppilaiden vanhempia. 

Herättikö häpeäkuja tai kouluruoka sinussa tunteita? Millaisia ja miksi?

Hesarista löytyy maksumuuriton juttu: Ja kuva häpeäkujasta

Kommentit

  1. Ohho, yhä vielä tämmöistä. Ei lapsi voi sille mitään, jos ei pysty syömään kaikkia ruokia. Olen sitä mieltä, että monella lapsella on syömiseen liittyviä asperger-kirjon piirteitä, jotka nähdään väärin, jonkinlaisena tottelemattomuutena tai todisteena siitä, että perheessä ei ole tarjottu monipuolista ruokaa.
    Itsekin olen kokenut tämän sekä omalla kohdallani että keskimmäisen pojan kanssa. Hän söi hyvin yksipuolisesti, yökkäsi kun houkuteltiin maistamaan porkkanalaatikkoa tuttavaperheessä kyläillessämme, halusi aamuisin vain yhtä tiettyä muroa ja söi jonkin aikaa pelkkää näkkäriä, kun mikään muu ei maistunut. Otin yhteyttä jokaiseen pojan opettajaan selittäen tilanteen, ja silti sattui, että joku sijainen istutti häntä ruokalassa lautasen ääressä koko ruokatunnin. Silloin lapsen lautaselle vielä laitettiin annos, nykyään saa kait useimmiten itse ottaaa ruokaa, mutta eihän sitä silti tiedä, mitä pystyy syömään ja mitä ei.
    Nykyään poika aikamiehenä laittaa gourmet-aterioita. Itse olen ollut koko elämäni kranttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio tuo asperger! Niin monista asioista voi kranttuus johtua, ja tosiaan joistain hyvinkin nirsoista tulee aikuisina kaikkiruokaisia gourmet-harrastajia.

      Koulussa ilmeisesti korostettiin, ettei siellä ketään pakoteta syömään, vaan halutaan vain kiinnitettävän huomiota hävikkiin. Mutta nämä pakotustraumat istuvat tiukassa ja syömisestä tulee herkästi vinoutunutta, etenkin jos joku puuttuu mitenkään asiaan.

      Poista
  2. Tänä päivänä lapset saavat itse annostella ruokansa. Ketään ei pakoteta syömään, mutta toki kannustetaan maistamaan edes. Hävikki on se, mitä vastaan yritetään taistella . Osa lapsista lappaa ruokaa lautaselle ilman aikomustakaan syödä tai edes maistaa, sitten kaapivat kaiken roskiin. Kouluissa yritetään rakentaa lapsille tervettä ja järkevää ruokasuhdetta. Jotkut lapset syövät kotonakin vain pikaruokatyyppisiä aterioita, jolloin ei ole ihme, ettei kotiruokatyyppinen ateria houkuttele edes maistamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo olettamus, että lapsi ei syö, koska kotona ei ole opetettu syömään monipuolisesti, on kyllä useimmiten väärä. Samassa perheessä toinen syö, toinen ei. Minäkin nirsosti syövän lapsen äitinä olisin halunnut minut huonoksi arvottavien ja tuomitsevien silmien alla selittää, että tämän lapsen isoveljen mieliruoka on poronkäristys ja pikkuveljen wieninleike, ei nakit ja muusi kuten useimmilla ikätovereilla, ja kotona laitetaan kunnon ateria salaatteineen joka ilta.

      Joka tapauksessa tuollaisilla häpeäkujilla ei asiaa paranneta. Omalla lapsellani oli yksi opettaja, jolla oli seinällä lista niistä, jotka söivät hyvin (eli kaiken mitä annettiin) ja niistä jotka eivät. Sitä lapset tuijottivat omilta paikoiltaan ja me vanhemmat vanhempainillassa. Lista vaikutti myös käyttäytymisnumeroon.Tässä syömisestä tehtiin liian iso numero ja lapsen ongelmaa vain pahennettiin.
      Opettajantyössäni yläkoulussa on joka ikisessä kouluruokalassa ollut keittäjä seuraamassa, että oppilaat ottavat sen mitä aikovat syödä, eikä koskaan mitään ylimääräistä. Linjaston alussa on myös ollut ohje, miten paljon mitäkin on lupa ottaa. En ymmärrä, miten siinä voisi lappaa liikaa.
      Eskarilainen lapsenlapseni syö usein päiväkodissa pelkää näkkäriä, mutta kotona sitten hyvin. Kotiruoka on paremmin maustettua ja maistuu. Asiasta ei ole tehty mitään numeroa.
      Laitosruuat ovat huonosti maustettuja, se on tunnettu tosiasia. Siksi tämä ruoka ei maistu myöskään vanhuksille hoivakodeissa.

      Poista
    2. Hyviä huomioita! Itse olen myös omin silmin nähnyt, miten ruoka on joillekin teineille vain leikkikalu, mutta onneksi he kuuluvat vähemmistöön. Säännöstellyssä ruoan lappaamisrssa on hyvätkin puolensa, mutta onneksi tietynlaisesta kyttäyskulttuurista on päästy eroon.
      Koulu tarjoaa monille nuorille päivän ainoan lämpimän aterian. On surullista, etteivät resurssit aina riitä sen tekemisestä riittävän maukasta. Varmaan näissä on myös suuria laitoskohtaisia eroja.

      Poista
  3. Kouluruokaan on vaikka kuinka paljon muistoja ja harvemmat niistä kovinkaan upeita. Meillä ei onneksi ollut keittäjien osalta kyttäämistä, mutta kyllä hävikkiä kohtaan yritettiin jo lamankin aikana taistella. Mun mielestä yksinkertaisesti tieto siitä, kuinka paljon ruokaa on heitetty pois per päivä ja se näkyminen ruokalassa, on parempi tapa kuin peukutukset ylös tai alas. En tosin tiedä, toimiiko tuollainen lukujuttu ala- tai yläkoululaisten keskuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, te onnekkaat! Itse en muista, että olisi kovin paljon kiinnitetty huomiota hävikkiin. Mutta jotenkin tuntuu, että kpuluruokalat ovat nykyisin törkyisempiä kuin silloin. Tosin otantani on nyt ollut odommissa koukuissa. Mahtaako pieniä enää ollakaan. Tuo ehdottomasi idea on hyvä. Kilomäärät ja jaetaan se vielä per oppilas😃

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!