Ei koskaan tärkein kenellekään - Alli Wiherheimon "uranaisen" sydän kaipasi toteutumatonta rakkautta

Niin katoaa maine ja mammona, jää jäljelle rakkaus. Sitä Alli Wiherheimo ei päässyt koskaan palavasta kaipuustaan huolimatta kokemaan. 

Luin juuri Kotilieden päätoimittajan, aikansa tunnetuimman ladyn Alli Wiherheimon (1895-1978) päiväkirjamerkintöihin perustuvan elämäkertateoksen. En tehnyt sitä kyynelittä. Nykyisin todella harva kirja saa minut itkemään, mutta aiheen ollessa täyttymätön rakkaus, yksinäisyys, ikuinen täyttymyksen sivustaseuraaminen, en voi olla eläytymättä. Saman tunteen aiheutti minussa ikisuosikkini, Juhani Ahon Yksin. 

Nuori Alli Wiherheimo nelikymppisenä, jolloin hän oli jo joutunut luopumaan perhehaaveestaan. Kuva SKS.

On järkyttävää, miten yleistä on kohtalo, jossa rakkautta toivova ei saa sitä koskaan kokea. Ehkä juuri katsomani dokumentti incel-miehistä vain korosti lukukokemusta ajassa, jolloin nainen oli täysi ja kunnollinen vain aviovaimona ja äitinä. Silloinkin jokainen on varmasti joka ajassa toivonut hyväksyvää rakkautta ja sitä, että saa rakastaa. Alli Wiherheimo kaipasi palavasti perhettä, edes suudelmaa, muttei saanut sitä koskaan kokea. 

Unohdin kuvata kirjan, eikä tätä löydy juuri mistään. Jo vuonna 2004 julkaistu teos jää unholaan, kuten Allin elämä. Täältä voi kuunnella mielenkiintoisen podcastin Yleltä. 

Siksi onkin erikoista, että sinänsä ansiokkaan kirjan takakannessa lukee, ettei uranaisen elämässä ollut tilaa avioliitolle. Miten erikoinen tulkinta, kun päiväkirjaotannat kielivät täysin muusta. Alli jos kuka olisi varmasti osannut yhdistää äitiyden ja toimittajuuden aikana, jolloin uran ja avioliiton yhdistäminen oli harvinaista, ellei mahdotonta. 

Siinäkin mielessä Alli eli monin tavoin edellä aikaansa, vaikka identifioikin itsensä elämänsä loppupuolella kuulumaan ennemmin 1800-luvulle kuin lyhyiden minihameiden aikaan, jossa hän ei tunnista edes nuorten keskustelunaiheita. Alli oli suomalaisen kulttuuriin viimeisiä kuin englantilaisesta puutarhasta ilmestyneitä sivistysihmisiä, jolle käytöstavat olivat tärkeitä. Olisiko Matti Klinge ollut hänelle ihannepuoliso? Vähän liian nuori, kuitenkin. 

Allista huokuu jo nuoruuden luokkakuvasta sellainen viisaus, etten ihmettele, että Mika Waltari kirjoitti paljon myöhemmin kirjeen, jossa haaveili poskisuudelmasta. Se jäikin ainoaksi romanttiseksi osoitukseksi naiselle, jonka vähäiset mieskontaktit keskustelun puitteissa kuuluivat ulkomaille tai naimisissa jo oleviin. Kielitaitoisen Allin olisi ilman muuta pitänyt saada kokea intohimoinen rakkaus porvarillisen engelsmannin kanssa salaisessa puutarhassa. Siihen aikaan naisen ei ollut sopiva tehdä aloitetta, eikä tällainen olisi tullut Allille kuulonkaan. Mutta tässä on hyvä muistutus nykyaikaan. Jos joku tuntuu kiinnostavalta, kannattaa ehkä ennemmin riskeerata kuin olla hiljaa. 

Olen Allista ennenkin kirjoittanut. Hän on anonyymi rouva Morsiamen kirjan takana. Hän ei olisi voinut "vanhapiikana" kirjoittaa opasteosta morsiamille vuonna 1938, kun ei itse ollut kokenut edes suudelmaa. Mutta miten väärässä maailma olikaan. Eihän kyky romanttiseen saati eroottiseen rakkauteen ole siitä kiinni, saatko toteuttaa sitä vai et. Toteutumattomana se on vain valtava tragedia ja vääryys, jos ja kun asiaa kuitenkin kaipaa. 

Alli Wiherheimo vuonna 1975, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Kuva peräisin täältä. 

Voin vain kuvitella tuskan Allin sisällä, joka muille näyttäytyi vain arvostettavana, ehkä hennon etäisenäkin koko kansan "äitiytenä" Kotiliedessä. Alli oli lehden perustajahahmo, päätoimittajana vuosina 1922-1963 eli yhtä kuin koko lehti. Sinne eivät avustajatkaan saaneet mennä Marimekon puuvilla-asuissa, vaan kaikilla piti olla huolitellut kostyymit. Toimittajat olivat naisia, jotka kertoivat suomalaisille naislukijoille ihanteellisesta elämästä sekä ratkaisuja erinäisiin kotirouvien pulmiin. Edelleen huomaan, että esimerkiksi Kotivinkki on suunnattu vahvasti perhekuplaan, ja itse tunnen lukijana olevani täysin ulkopuolinen. Kotiliettä en ole juurikaan lukenut paria näytenumeroa enempää. Yhdessä niissä taisikin olla juttu Alli Wiherheimosta, jonka siinä kohtaa tajusin olevan omistamani Morsiamen kirjan kirjoittaja. 

Minulle teos Alli Wiherheimo - uranaisen sydän toi paljon uutta tietoa Allista, jota on syytetty saksalaisen kulttuurin ihailusta kansallissosialismin aikaan. Hän itse peilasi ajatuksiaan varsin eri tavoin 1970-luvulla. Moni oli aikanaan liputtanut Saksaa, ja on minunkin joku tuntematon kaukainen sukulainen valokuvan perusteella jumpannut Hitlerin katseen alla Berliinin olympialaisissa, josta voi lukea vaikka Olavi Paavolaisen muisteloa. Saksa-juttujen sijaan minua kiinnosti enemmän Allin yhteys Turkuun.  

Esimerkiksi se, että hän oli toimituksen kanssa Turun 700-vuotisjuhlissa vuonna 1929, oli hauska sattuma - olinhan juuri lukenut näistä Turun messuista toisesta lähteestä juotuani vuonna 1929 perustetun samppanjatalon samppanjaa. Alli rakastui Turkuun. "Ikään kuin olisi jokin suomalaisen sivistyksen koti-ikävä saanut siellä tyydytyksensä", hän kirjoitti päiväkirjaansa. Ajat olivat todella toiset, ja vanha Turkukin yhä sellaisenaan palon jälkeisessä muodossa jäljellä. Samalla retkellä Kotilieden toimitus tutustui Littoisten verkatehtaaseen ja Kestilän pukimoon, jonka puisia henkareita minullakin roikkuu eteisessä. Kuten arviolta viiden muun turkulaisen tehtaan. Monelle on aivan uutta tietoa, mikä vaatealan mekka Turku oli aikanaan. Oikeastaan vielä 1970-80-luvulle saakka. Sekös varmasti muotia seuraavaa Allia miellytti. 

Vaikka Alli saavutti laajan arvostuksen yhteiskunnallisena keskustelijana, ja hänet kutsuttiin ulkomaillekin vaikutusvaltaisiin piireihin vieraaksi, se ei kuitenkaan koskaan täyttänyt tyhjiötä Allin elämässä, jota sisarusten lapset yrittivät paikata. 

"Omenapuun kukkiessa elämä tuntui olevan täynnä rakkauden onnea, kaikilla muilla." Romanttisen rakkauden haave ei väistynyt edes vanhuuden katkerassa yksinäisyydessä. Sen Alli myönsi, että pahin pelko oli käynyt toteen. Hän ei saanut elää todeksi haavettaan "perustaa älykkään miehen kanssa koulutettu, kulttuurinen suomalainen perhe." Alli koki, että uskonnollinen kerjäläisyyskin on vain ilmaus ruumiin ja sielun tyydyttymättömälle rakkaudenkaipuulle. 

Nykyajassakin moni miettii ensin sinkuista, mikä heissä on vikana. Ei sille mitään voi, että itsekin Allin nuoruuskuvia katsoessa miettii, miksi ihmeessä noin nätti ja fiksu nainen ei kerää ympärilleen kosijoiden parvea. Ehkä syynä on juuri älykkyys. Moni mies saattoi tuohon aikaan etsiä vähän hupsua hepsankeikkaa, ei tasavertaista, jopa briljantisti älykkäämpää keskustelijaa. Tai jos tämä puoli viehätti, ei naisessa koettu olevan erotiikkaa. Miten kapea-alainen käsitys!

Kolmekymppisenä Alli kävi ennustajalla. Hänelle povattiin kahta-kolmea lasta ja vähän rakkautta. Vaikka eroottisia vireitä ei ennustaja saanutkaan, povaus loi Allille toivoa. Viimeistään gynekologinen leikkaus alta nelikymppisenä vei viimeisetkin Allin toivot perheestä, ellei epätoivo 31-vuotiaana vanhapiikana tehnyt sitä. Tämä ikä oli tuohon aikaan jo todella vanha olla yksineläjänainen (nyt Helsingin seudulla jopa nuori ensisynnyttäjä). Mutta Alli olikin perheensä huoltaja. Kun hänen isoveljensä oli kuollut jo nuorena, isän menetys teki Allista perheen elättäjän. Hänen oli pakko tehdä töitä, vaikka varmasti oikean ihmisen kohtaaminen olisi auttanut asian luovimisessa. 

Ennustus kävi sikäli toteen, että Alli puhutteli valtavia määriä suomalaisia lapsiperheitä, ja hänen sisarustensa lapsista tuli hänelle tärkeitä. Vähän rakkautta tarkoitti, että sitä oli todella vähän. Ainakaan se ei ollut laadultaan eroottista tai romanttista. Allin kamalin pelko vielä kuolinvuoteellaankin oli, ettei hän olisi koskaan tärkein kenellekään. Hän ei halunnutkaan enää sairaalaan sukulaisia kertomaan omasta elämästään sen sijaan, että he aidosti kysyisivät, miten Alli voi. 

Jo vuosikymmeniä aiemmin osattiin myös lehtipalautteissa sivaltamisen taito. Kotilieden lukija totesi Allin elämän menneen hukkaan, "kun ei perettä oo". Olen itse saanut miltei sanatarkasti vastaavanlaisen kommentin. On jotenkin käsittämätöntä, ettei ihmistä nähdä kokonaisuutena, johon vaikuttavat monet eri tekijät. Tietyillä elämänpoluilla ei ole koskaan mahdollisuutta perheen perustamiseen. Ei se ole välttämättä millään tavoin oma valinta. Silti ympäröivät ihmiset usein käyttäytyvät siten, kuin olisi. Etenkin Allin aikana tällaiset kysymykset olivat sikäli julkisia, että elämän oletettiin menevän itsestään selvästi kohti tiettyä huippua, joka kuitenkin todellisuudessa saattoi olla jotain samaa kuin Maria Jotunin Huojuvassa talossa. Kadehdittavaa kerrakseen. Alli ei olisi tyytynyt mihinkään puolivillaiseen tai mieheen, joka kohtelee häntä huonosti. Sen takia Suomessakin on näinkin paljon lapsia, että suuri osa antaa niiden tulla aivan väärien ihmisten kanssa. Ehkä siinä sanelee biologia, muttei kovinkaan usein järjellä ja sydämellä punnittu varmuus. Ero muutaman vuoden kuluttua on helppo toteuttaa paperilla ja vedota, että lasten elämä on parempaa, kun vanhemmat eivät riitele koko ajan. Niin. 

Samaistuin lukuisissa kohdissa Allin kertomaan, joten lukukokemus oli siksikin intensiivinen. Mietin, miten helposti näin tunnetut ihmiset unohdetaan. En usko, että monikaan tunnistaisi Allia enää kasvoista. Olisiko tilanne toinen, jos hänellä olisi jälkikasvua? He toisivat sukunsa matriarkkaa aina juhlavuosina esiin, olisi ehkä se oikea kulttuuriperhe, jossa kaikki ovat saavuttaneet jotain mahtavaa, kuten pedatun paikan jostain uudesta toimituksesta? Lehtityön arkea teoksessa esitellään aika vähän, se olisi minua kiinnostanut paljon laajemminkin. Mutta pidän erinomaisena, että fokus on nimenomaan Allin tunne-elämässä. Ehkä tämä kirja avaa jollain tavoin jonkun aikalaisen silmät eri tavalla. 

"Kaipaus on niin kipeä, että välillä tuntuu sydän tuskasta seisahtuvan."

Alli oli jo nuorena ihastunut tulevaan pappismieheen. Herra meni muutaman vuoden kuluessa naimisiin, joten Allin haaveet valuivat viimeistään siinä kohtaa viemäriin. Hän kohtasi miehen vielä kypsällä iällä kadulla, huomaten nuoruuden lemmen olevan yhä yhtä voimakas. 

Omistamani morsiamen kirjan kansilehti. Teos kuului uranaiselle, joka 1950-luvulla meni vääriin naimisiin, sai lapset väärän ihmisen kanssa ja onnettoman elämän. Luin hänenkin päiväkirjat, joissa hän kaipasi sota-ajan kihlattuaan läpi elämän. Hän oli sentään silloin saanut kokea, mitä on rakkaus.  

Kovasti Alli yritti miettiä syitä kohtalolleen, myös yksinolon hyviä ja huonoja puolia. Hänen hillittyyn olemukseensa nähden raju merkintä osoittaa, miten autenttisia lähteitä päiväkirjat ovat. "Ikävintä oli se paskamainen itsevaltius, joka odotti palvelusta joka sormellaan." Teoksen lopussa kirjailija Päivi Aikasalo tuokin esille analyysia nimenomaan päiväkirjoista lähteenä, joihin myös oma pro graduni osin nojautui. Päiväkirjoissa on otettava huomioon se, että niitä kirjoitetaan usein ikävissä tunnelmissa tai sitten voimakkaassa ihastuksessa. Harmaa neutraali massa jää usein merkintöjen ulkopuolelle. Itse en ainakaan muista kirjoittaneeni juuri mitään työasioista päiväkirjoihin, vaikka olen ollut kolmasosan elämästäni töissä. Lienee siis syytä aloittaa se viimeistään nyt, jos haluaa jotkut muistelmateokset joskus julkaista, hehheh. 

Mitä vielä kirjoittaisin? En tiedä paljon aliarvostetumpaa genreä kuin elämäkertateos, joka on minulle usein se kaikkein antoisin formaatti. Ihminen ja ihmisyys ovat loputtoman kiinnostavia, ja kun ihmiselämää näin ansiokkaasti tulkitaan, se jättää jäljen. Silti vain yksi lause takakannessa, "uranaisen elämään ei mahtunut avioliittoa" saa sappeni kiehumaan. 

Koettakaa nyt hyvät ihmiset tajuta se ihan tässäkin ajassa, että harvalle ura on se elämän ykköskruunu. Siihen on vain helppo panostaa silloin, jos ei ole kohdannut rakkautta, eikä elä perhe-elämää (vaikka haluaisi tai sitten ei). Se ei ole niin varsinkaan enää nykyajassa, että ihminen jotenkin valitsee uran tai perheen. Vaan elämämme menevät eri polkuja. 

Itse vaihtaisin koska tahansa tämän elämän siihen, että olisin saanut sellaisen rakkauden, jossa sitä voi myös elää täysipainoisesti ilman jatkuvaa surun ja menetyksen tunnetta. Olen silti äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut rakastaa ja olla rakastattu. Se on paljon enemmän kuin mitä Allilla on koskaan ollut. Tiedän, että hän olisi vaihtanut kaiken tähän omaan kärsimykseeni, jonka paras purkukeino on kirjoittaminen.