Osana työyhteisöä vai ei? Ja mihin kaikkeen se vaikuttaa

Siinäpä pohtimani pulma. Ehkei ongelmasta kuitenkaan ole kyse, pikemminkin haasteesta, joka toisinaan on valinta.

Työskenneltyäni pienen ikuisuuden *timanttisessa tiimissä* ja tultuani jo allergiseksi jargonille, olen nauttinut suunnattomasti työnteosta yksin. Se vapauttaa minussa energiaa, joka tietysti jossain kohtaa näivettyy aivosumuksi. Työssä tarvittava pitkäjänteisyys on toista kuin kirjan kirjoittamisessa. Ongelmana tietysti on jatkuva sillisalaatin virta, joka pitää pilkkoa ja jalostaa. Tarjoilla herkkullisena ateriana.

Työpäivän välissä menin uimaan (eli syömään lounasta ja pullaa) . En voisi tehdä näin missään näin sanotusti perustyöntekijänä. 

Hallitusta suomitaan milloin mistäkin, mutta yhtä hyvää asiaa se edistää. Se yrittää luoda (verotuksellista?) mallia, jossa ihminen voi olla yhtä aikaa palkansaaja ja yrittäjä. Tällainen yhdistelmä on esimerkiksi työvoimatoimistolle täyttä hepreaa, etenkin jos palettiin sekoitetaan vielä veroton apuraha.

Nyt olenkin onnellinen, kun olen nostanut viimeisen erän, joten minun ei tarvitse olla TE-toimiston kanssa enää missään tekemisissä. Köyhimpinä kuukausina mieluummin kitkutan kuin astun jalallani siihen selvitysrumbaan. Tietysti liikkumavaraa ei hirveästi ole yli 300 euron puutilaukseen, joka toki on vain hyttysen pierahdus remonttilaskuihin verrattuna.

Ostin Tukholmasta uimapuvun puoleen hintaan. Olenko eturypytyksellä virallisesti keski-ikäinen? 

Jollet muuten vielä ole kilpailuttanut lainaa tai marginaalia, se kannattaa tehdä nyt. Remontin takia oli pakko hakea lisää asuntolainaa. Olin varma, ettei sitä heru pientuloiselle nykyajan sekatyönaiselle. Mitä vielä. Sain marginaalia 0,2 alas verrattuna siihen aikaan, jolloin olin vielä mielikuvien kiiltokuvatyössä. Silloin ei tarvinnut toimittaa mitään muita tositteita kuin palkkanauha, nyt miltei geeniperimäraporttikin. Ainut ikävä miinus on, ettei luvattu laina ole vieläkään tilillä, vaikka neuvottelut käytiin jo heinäkuussa.

Näin autio ranta elokuun viimeisellä viikolla. Ilmeisesti kaikki ovat ostamassa asuntoja. 

Pitää tietysti ajatella, kyseisen pankin rekryilmoituksia seuratessa, että hyvä kun asuntokauppa elpyy. Äkillinen työvoimapula yllättää, kun ensin on tuutattu henkilötyöpäiväteho tappiin. Tai mistä minä tiedän, en ole asioinut pankin kanssa vuosiin. Nyt se harmittaa, koska olen todennäköisesti maksanut ainakin sen 0,2 prosenttia liikaa korkoa. Samallavaihdoin euriborin kolmeen kuukauteen. Toivoa sopii, että korkotaso ja sähkölaskut laskevat.

Tie, jota pitkin kävelin "salaiseen puutarhaan" mummuni kanssa. Silloin oli vielä punaiset ruloaidat. 

En luonnollisesti jaksa eritellä, mitä etuja työsuhteesta on verrattuna yrittäjyyteen, mutta yksi ainakin on työterveyspalvelu. Koska aloitan kohta taas hetkellisesti palkansaajana, kiidän oitis verikokeisiin ja kaikkeen, mitä työnantajan rahalla saa. Se oli kuitenkin yllätys, että pankin kanssa asiointi sujui ihan samoin kuin aiemmin, paitsi huomattavasti hitaammin. Minuun ei siis suhtauduttu eri tavoin, kun en hakuhetkellä ollut palkansaaja. Vuokra-asunnon löytämisessä virsi onkin vallan toinen. 

Tietysti piti käydä myös mäellä, josta pitää raapustaa erillinen juttu - Mikkolanmäestä tein jo. 

Palatakseni yksin työskentelyn auvoon, huomaan LinkedIniä yön pimeinä tunteja selatessani, etten juuri kaipaa työyhteisöä. Parhaimmillaan se toki on aarre, josta kumpuaa elämänmittaisia ystävyyksiä. Mutta yhtä usein se vie kaikella häsläämisellä ja säädöllä mehut ja energiat. Ihmiset ovat raskaita, mutta byrokratia vetää pisimmän korren. Saan syyhyn jo ajatuksesta, että edessä on Teams-palaveri. Sen sijaan hoidan nyt osittain etänä homman, lähetän sen ja lähden vaikka lenkille. Voin tehdä töitä vaikka illalla, jos haluan, ja nukkua päivät pitkään. Tällä yövalvomisella se alkaa kohta mennä niin.

Työpäivän loppuosan jälkeen ehtii vielä kävelylle keräämään kimpun. Minulla ei olisi mihinkään tällaiseen energiaa työsuhteessa, ainakaan jos peilinä on se vanha. 

Iso ongelma kuitenkin on se iankaikkinen raha. Toimiala ei ole kroisos, ei ole ollut enää 1970-luvun tai ainakaan laman jälkeen. Mutta 2020-luvulla on löydetty säästöliekin uudet mittasuhteet. Onko enää edes mitään korvennettavaa? Tällä tulotasolla ei ole pelivaraa mihinkään ylimääräiseen saati yllättävään.

Niinpä olen etsimättä maripenaalia ja muumimukia, laupeaa hymyä ja villittelyä perjantaisen Baileys-kakun äärellä. Alistun kohtalooni kasvattamalla jo ennakkoon sosiaalista kuormaani. Jostain syystä tälläkin alalla päädyn tehtäviin, joissa ollaan vähän erillään muista. Vedenkeitin ja nuudelipussi sentään ovat samat myös kodissa. Haluan käyttää taukoni palautumiseen, en muiden kanssa seurusteluun. Sosiaaliset ihmisrakastajat eivät tätä aina ymmärrä.

Kehityskulkuni alkaa vaikuttaa siltä, että edessä on enää erakkomökki. Toivon, että työelämän uudistukset löytävät sinne asti.