Havaintoja koulusta

Olen tässä viimeiset pari vuotta enemmän tai vähemmän opettanut. Edellisestä kerrasta on aikaa reilusti yli 15 vuotta, ellei lasketa tietynlaista aikuiskoulutusta mukaan. Koulumaailma, työn vaatimukset digitalisaatioineen ja oikeastaan kaikki ovat muuttuneet tässä ajassa rankasti. Eivätkä vähiten oppilaiden erityiset tarpeet. Nuoriso on kuitenkin aina yhtä pilalla, muistaa jokainen sukupolvi Aristoteleen ja Platonin ajoista lähtien mainita. 

Nuoret ovat kuitenkin ainoa syy, miksi jaksan tätä tehdä. Rahan ja kiinnostavien aiheiden lisäksi. Kaikki muu on sellaista, jonka karsisin mielelläni pois. Myönnän, etten jaksa kehittää juuri lainkaan opetustani. Vedän tunnit hyvin improvisoiden, toki tietty ranka ja teemat ovat suunniteltuina. Sen olen huomannut, että mitä enemmän suunnittelee ja valmistaa etukäteen, sitä epätodennäköisemmin se toteutuu. Alkaa vain sapettaa, että on nähnyt turhaan vaivaa. Päästän siis itseni helpolla. Joskin maailmanaika on nyt myös "otollinen" - saan helposti tunneille aiheita media-aineistosta. Se taitaa olla tietyn uutisoinnin ainut hyvä puoli. 

Perinteinen luokkahuone Japanissa. Ei eroa kovin paljon suomalaisesta männäkoulusta. Nykyisin ollaan jo palaamassa tähän, kun on yllättäen tajuttu, ettei luokattomat koulut lasiseinillä tue oppimista. Itse en henkilökohtaisesti kestä myöskään kolmion mallisia pulpetteja, jotka on Trivial Pursuit -kakun mukaisesti ryhmätyöhön otollisia. En kestä, jos oppilaat eivät katso minua opettaessa, vaan ovat selin tai puoliksi jotenkin. Lukiossa homma kyllä toimii, ja tietenkin niissä kuuluisissa ryhmätöissä. 

Heräsin varhain aamulla, enkä jaksa heti alkaa tehdä töitä. Tällä viikolla en opeta, paitsi yhtenä päivänä, joten teen kaikki muut työt. Jakauma on ehkä nyt 50%, 45%, 5%. Todella moni ihmettelee, miten jaksan tai haluan tehdä kolmea eri työtä. Ihannetilanteessa ne kaikki ovat täydellisessä balanssissa, mutta tällainen tilanne toki on harvoin. Kysymys on myöskin pakosta. Millä maksat tuhansien eurojen ylimääräiset remppakulut, jos taloudellinen puskurisi on jo osin käytetty? Kolmas syy on vaihtelu. En todellakaan jaksaisi tehdä opettajan työtä pelkästään. Yllättävän moni olettaa, että virkaopettajuus on se elämän ylin kruunu, soihtu jota seurata siinä kohtaa, kun on jo perhe saatu 25-vuotiaana. Ehkä kuntavaaliehdokkuus tuo joillekin draamaa vielä myöhempinä vuosina. 

Rankka yleistys, mutta tutkitusti opettajat ovat aika turvallisuushakuisia ja haluttomia vaihtamaan alaa muun kuin burnarin takia. Tietenkin se on hienoa, että ihminen arvostaa vakautta ja tiettyä polkua, etenkin koulumaailmassa, jossa kaikki muu sätkii lambadaa, huutaa korvaasi, täyttää viestikenttäsi ja anoo ylimääräistä Teams-palaveria. Ja juuri kun olet lähdössä kotiin, tulee vielä oppilaan vanhemmalta Wilma-viesti, jossa kyseenalaistetaan jokin asia. Itse en ole saanut tällaista kuin kaksi kertaa, ja molemmat olivat alakoulussa. Toisessa ukaasina oli asian vuotaminen Iltalehteen. Nauroin itsekseni, että pitäisikö kirjoittaa itse itsestäni uutinen, jolloin voisin myös tienata asialla. 

Koulusta on tullut sirkusta, ja minä tunnen näin nuorenakin itseni usein vanhaksi jääräksi. Minua ei kiinnosta yhtään roikkua millään opettajien Facebook-sivuilla, saati vastata WhatsApp-viesteihin kymmeneltä illalla. OAJ:n kolme viimeisintä jäsenlehteä olivat tähän aamuun asti lukemattomina pöydällä, koska minua ahdistaa ylipäätään avata tuo lehti. 

Tiedän myös, että olisi monia kirjoja, joita olisi hyvä lukea. Mutta haluan paeta vapaa-ajallani opettajuuttani kaikin mahdollisin tavoin. Joululomalla (jolloin tein silti osin toista työtä) luin kyllä Huokauksia luokasta, enkä jaksanut sitä yhtään. Nyt tavoitteena on lukea Kapina pulpetissa, mutta minulla ei ole kesälomaa, jota nakertaisin lukemalla koulusta. Olen silloin kuukausipalkalla taas toisessa työssä. Ehkä siis yritän kahlata tätä teosta läpi hyppytunneilla, jotka normaalisti käytän loppupäivän ja seuraavan päivän tuntien jonkinlaiseen suunnitteluun, tai vaikka esseiden tai kokeiden tarkistukseen. Pyrin, etten tee mitään enää kotona, koska täällä minua odottaa toinen työmaa. 

Minulla ei näköjään ole puhelimessani juuri mitään kouluun liittyvää aineistoa. Tämä liittyy sen verran, että viime vuonna lähdin perinteiselle rantalomalle suoraan lukuvuoden jälkeen. Vaikka tälläkin reissulla jouduin tekemään toista työtä parina päivänä, oli se etänä aika luksusta. Ymmärrän nyt, miksi geneeriset rantatuolit missä tahansa Välimeren kohteessa houkuttelevat uupunutta opettajakuntaa. Moni oli ruotsalainen keskusteluista päätellen, ja he lukivat Denise Rudbergin dekkareita. Minulla oli Kale Puonti, jonka ekan osan luin täällä. Äsken sain Milon luettua, joka oli vielä parempi kuin Manni. Suosittelen! Myös palautumista itselle parhaalla tavalla. Tajusin nyt, että lentoni viime keväänä nosti hiilijalanjälkeäni. Kun sitä oppilaiden kanssa laskettiin ja ihmeteltiin. 

Tekstini tuntuu varmasti vastavalmistuneen, opettajuudesta aina haaveilleen nuoren mielestä leipääntyneen inhorealistin masentavalta puheelta, joka ei taatusti kannusta oppilaita oppimaan, ainakaan innostumaan aiheista. Väitän kuitenkin toisin, vaikken alkua kielläkään. Olen aidosti kiinnostunut opettamistani aiheista, ja minulla on usein jotain omakohtaista kerrottavaa niihin liittyen. En ole lähtökohdista, joka olisi koostunut kympin oppilaista lintukodossa. Olen nähnyt aika pahoja asioita elämäni varrella, eri näkökulmista. Joskus punaisena lankana on jopa tietty henkilö, jonka elämänkulkua olen seurannut eri ammateissa. Olen saattanut käyttää nimettömänä tällaista myös esimerkkinä siitä, kuinka sosioekonominen tausta ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen. Me emme todellakaan ole samalla viivalla. 

Tämä on vielä 1970-luvulla ehkä toteutuneen tasapäistävän koulumaailman ihanteen haaste. Monet opettajat ovat lähtöisin taustoista, jotka ovat rehdisti sanottuna keskiluokkainen kupla. Pidän tätä huonona asiana etenkin nykyisten haasteiden kannalta. En tarkoita, että opettajien pitäisi olla sosiaalityöntekijöitä. Mutta todella hyvältä nuorisotyöntekijältä kannattaa lainata se, että on aidosti kiinnostunut oppilaistaan. Juttelee heidän kanssaan. Kysyy mitä kuuluu. Tämä myös häkellyttää minua toisin päin. Oppilaat ovat nykyisin todella aktiivisia ja keskustelevia tunneilla ja niiden ulkopuolella. He kysyvät minulta asioita ja "fanittavat" minua tavoin, jollainen ei vielä yli 15 vuotta sitten ollut tavallista. Silloin oli ehkä vielä rippeitä jäljellä vanhan maailman opettajuudesta, jossa opettajalla oli enemmän auktoriteettia myös nuorten silmissä, eikä vain opettajan itsensä mielestä. 

Huomaan, että opettajuudesta kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin siitä lukeminen. Onhan se kamalaa, että lähtökohtainen ajatus on, että aihe väsyttää. Sitä haluaa paeta. Kun taas toisen työni kohdalla en huomaa tällaista laisinkaan, vaan ainoastaan töiden pakkautuminen on se asia, joka toisinaan stressaa. Liian alhainen tulotaso, joka pakottaa minut rinnalla opettamaan. Myönnän, että ilman tätä tuskin opettaisin kuin silloin tällöin. Tietyt lukiokurssit haluaisin kyllä kernaasti vetää. Mutta opettajan oma innostus ei aina ole hyvä asia. Tietyt oppilaat lähtevät siihen mukaan, osa ei. Osa kysyy, miksi tätä pitää opiskella. Viisautta ei saa kuin elämällä ja kokemalla. On harmillista, että näitä tiettyjä aiheita käsitellään vain yhden tai kaksi kertaa, peruskoulussa. Ne ovat monelta aikuiseltakin hakusessa, ehkä juuri siksi kun motivaatio on ollut koulun penkillä alhainen. 

Itse inhosin koulua. Olen siitä joskus tänne kirjoittanutkin. Toki mietin, kuinka iso tekijä oli juuri se ihmisjoukko, joiden keskellä kävin peruskouluni. Osa opettajista oli todella hyviä, osa lähempänä meemiä (sana jota silloin ei ollut keskittykään), osa yhtä leipääntynyt kuin minäkin. Kaikissa oli hyviä opettajia. Mutta se laitos, ankea aika (lama ja sitä seurannut yhteiskunta mikrotason vaikutuksineen), oppilaat jotka olivat jo ala-ikäisinä pahuuden riivaamia, opettajat jotka vertailivat ja pahimmillaan lyttäsivät... toivoin, että kaiut tästä olisivat jääneet historiaan. Osin ne ovatkin. Mutta edelleen minua ahdistaa mennä kouluun. 

En salaa tätä oppilailta. Jos he kysyvät minulta jotain taustastani tai ihmettelevät, kerron suoraan. Toivon, että se on jollekulle esimerkki, että hyväksi opettajaksi voi päätyä, vaikkei olisi ollut koulussa hyvä (minä olin, mutten nauttinut), tai vaikka tekisi jotain aivan muuta välissä. Se on suuri etu, sillä kaikkea voit käyttää hyväksi opetuksessasi. 

En vienyt näitä opehuoneeseen vaan oppilaille. Oma yksi lämpimin muistoni ala-asteen opettajastani on, että hän leipoi meille pullaa. Lama-ajan ankeudessa se oli lämmintä luksusta. Tähän liittyen erinomainen pontti Kuntalehdessä. Mikä vaikutus koulumaailmaan on sillä, että lamassa koulunsa käyneet ovat nyt oppilaiden vanhempia?

Nyt päästään toiseen asiaan, josta on vaikea puhua. Mutta olen törmännyt siihen niin usein, enkä ole ennenkään ajatuksistani blogissa vaiennut. Minusta todella monella opettajalla on järkyttävän huono yleissivistys. Varmaan sen oman opetettavan aineen asiat ovat hallussa, mutta kuinka sujuu tiedon soveltaminen vaikka yhteiskunnallisiin asioihin? Opetussuunnitelman mukaan jokaiselle opettajalle kuuluu yhteiskunnallinen kasvatus, mutta tutkitusti tämä jää pitkälti historian ja yhteiskuntaopin opettajien vastuulle. Kun mietin omia tuntejani, pystyn joka ikisestä aiheesta, myös matematiikasta ja ruotsista, vetämään narun yhteiskuntaan, uutisointiin, konkreettisiin esimerkkeihin, missä töissä ja ylipäätään työelämässä tarvitset juuri tätä sanastoa tai näitä laskuja. En toki tiedä, mitä muut opettajat tunneillaan opettavat, mutta olen liian monta kertaa kuullut oppilaiden suusta, etteivät toiset opettajat koskaan puhu näitä tai noita asioita. Kuinka esimerkiksi työelämässä suhtaudutaan vammaisiin (Suuri valhe vammaisuudesta juuri lukupinossa), tai kuinka afrikkalaistaustaisella nimellä sinut kutsutaan kymmenen kertaa epätodennäköisemmin haastatteluun samoilla papereilla kuin Matti Virtanen. 

Itse kuulen, mitä opettajainhuoneessa puhutaan. Yleensä aiheet koostuvat rasvasta ja sokerista. Siitä, onko kahvipöydällä pullaa ja karkkia vai ei. Opettajien kuormituksesta. Joskus vanhempien, jo koulusta päässeiden oppilaiden kuulumisista. Mutta ei siellä juuri koskaan mitään yhteiskunnallista puhuta. Mieleeni on ikuisesti jäänyt yhden opettajan hämmästely, miksi printtisanomalehteen tulee vanhoja uutisia. Siis jo päivän vanhoja. Voi pyhä yksinkertaisuus. 

Itsekin pakenen kännykän ääreen pläräämään uutisia ja somea, koska en jaksa tauoilla puhua. Sanomalehden olen jo lukenut kotona aamulla. Luokkahäly on migreeniin paha kuormitustekijä, ja sitä syntyy, vaikka näennäisesti kaikki olisivatkin hiljaa. Ylipäätään se, että omassa pääkopassa kaikuu ääni, vaikka pyrinkin sen delegoimaan oppilaiden suuhun. Tauoilla haluaa totisesti olla vain rauhassa. 

Silti joskus tulee keskusteltua aiheista, joissa huomaa, että kansankynttilöillämme on rutkasti virheellistä ja vanhentunutta tietoa tästä maailmasta, jonka asioita pitäisi oppilaille opettaa. Moni ei jaksa seurata uutisia tai perehtyä vaikkapa tutkimuskirjallisuuteen, olla kartalla. Itse uskon, että kovalla asianhallinnalla ja omalla kiinnostuksella voi ylläpitää tehokkaasti myös ryhmänhallintataitoja. Tähän asti vain yhden luokan kanssa on tullut niin isoja ongelmia, että on pitänyt turvautua "apuvoimiin".

Tällä ajatusvirralla en väitä, että muut opettajat tekisivät työnsä huonosti. Teenhän varmasti minäkin jonkun toisen opettajan mielestä, kun en jaksa kehittää opetusta enkä käytä exceliä. Tajuan kuitenkin, että improvisaatiokin on lennosta kehittämistä. 

Tein pidemmän pätkän luokassa, jossa oli vielä vanha kunnon karttakeppi ja maailman kartat. Liekehdin. Jokaisella tunnilla tuli esiin asia, johon oli kerrassaan pakko ottaa esiin maailman, Suomen tai Afrikan kartta. Moni oppilas ei enää tiedä, missä on Kenia. Ei tiedä moni aikuinenkaan. Jo pelkästään Kiinan talousmahtia voi havainnollistaa pelkän maailmankartan avulla, atlanttista orjakauppaa, Suomen alueellista eriytymistä, ja niin edelleen. En myöskään selviäisi ilman taulua, johon kirjoittaa. Screeniä voi käyttää siihen, mutta mieluummin käytän aina kynää tai liitua. Minun tunneillani käytetään kirjaa, vihkoa ja kirjoitetaan muistiinpanoja. Ehkä hyvällä tuurilla olen joskus elämöimässä digiosaamistani jonkun yksittäisen idean parissa, joka ei toimi teknisesti tunnilla. Oppilaat osaavat onneksi aina auttaa.  

Ehkä oman hiilijalanjäljen laskemista ei voi laskea tähän. Suurella osalla se oli 7000-15 000, kun se pitäisi tavoitteiden mukaisesti olla 2500. Tässäkin on monelle opettajalle työkalu, jota voi käyttää miltei millä tunnilla tahansa opsiin sisältyvän kestävän kehityksen tavoitteen mukaisesti. Siitä voi varmasti joka oppiaineessa keksiä myös yhteiskunnallista puhuttavaa. Nuoret voivat ihan oikeasti itsekin vaikuttaa asioihin, mutta peruskoulussa tätä pitää vielä tuoda tarjottimella eteen. 

Oma hiilijalanjälkeni on noussut opettajuuden myötä miltei 4000:een, kun se ennen oli 2900. Syön niin paljon enemmän juustoja, leikkelettä, sitä kuuluisaa rasvaa ja sokeria, ja käytän uupuneena ja talviaikaan pyörän sijaan enemmän julkisia. Suomessa toki lämmitys kotitaloudessa aiheuttaa niin ison hiilijalanjäljen, että tuo 2500 tavoite on tosi haastava. Ei saisi myöskään lentää eikä juuri käyttää omaa autoa. Jälkimmäinen on maaseudulla miltei mahdoton ajatus. 

Jottei homma menisi politiikkaan, menen lopuksi juuri sen yhteen osa-alueeseen eli opetussuunnitelmaan. Todella moni on sitä mieltä, ettei tällä ole politiikan kanssa mitään tekemistä. Nimenomaan opetussuunnitelmahan on poliittinen asiakirja. Siihen heijastuu aina senhetkinen yhteiskunta, sen ihanteet ja tasapainon tavoittelu. Uusimmassa Opettaja-lehdessä Marjatan poika, kirjailija ja rehtori Mooses Mentula heittääkin hyvän kysymyksen, pitäisikö opetussuunnitelma päivittää kauttaaltaan tämän hetken tarpeisiin. 

"Jos rakentamamme koulutie on niin kuoppainen, että varttiosa oppilaista tarvitsee apupyöriä, niin kolme neljäsosaa joutuu sihkuttamaan tangon välistä aikuisten mankelilla. Syksyllä voimaan astuva oppimisen tuen uudistus vähentää apupyöriä ja vaihtaa isoja kulkupelejä junioripyöriin. Suunta on oikea, mutta vaatisiko riittävä muutos kokonaan uutta opetussunnitelmaa?

Lisäksi poistaisin itse kouluista nämä kuuluisat kännykät, ja monessa tämä jo toteutuukin. Etenkin alakouluissa tablettien käyttö opetuksessa on minusta rehdisti sanottuna järkyttävää ensimmäisillä luokka-asteilla. Ottaisin ne mukaan vasta viimeisellä vartilla. Itselläni on kokemusta kaikilla luokka-asteilla opettamisesta. Vain lukiossa tietokoneet ja tabletit eivät aiheuta tunneilla haasteita, vaan tukevat opetusta. Ala- ja yläkoulussa kun oppilas saa ruudun käyttöönsä, isolle osalle se on aivokarkkia, joka katkaisee keskittymisen loppupäivän aiheisiin. Tämän takia käytän korkeintaan viimeisellä tunnilla ruutua, joskin videoita voidaan yhdessä katsoa. 

En tiedä, haenko vielä joskus virkaa. Tämä on yleisin minulle esitetty kysymys opettajainhuoneessa. En tiedä miksi virkaopettajuus on se kaikkeuden päätepiste. Itse tykkäisin mahdollisuudesta opettaa tiettyjä kursseja, mutta usein tietenkin virkaopettajalle tulevat kaikki. Lähtökohtaisesti en ole kiinnostunut virasta myöskään siksi, että sitten en jaksaisi enää tehdä muita töitä. Enkä todellakaan kirjoittaa mitään omaa. Koulumaailman kuormitus on toisenlaista kuin taloudellinen tekstin tuottaminen tai fyysinen kuormanpurku. Olen yhä sitä mieltä, että paras työ kirjoittavalle ihmiselle on hautausmaa. Sillä vain ei elä yhdistettynä suoranaiseen eldoradoon kirjan kirjoittamiseen. 

Eilen avasin pitkästä aikaa käsikirjoitustiedoston. Elämässä parasta on se, kun ei tiedä mihin se vie. Ehkä tässä tiivistyy myös se, miksi virkaopettajan ura ei kiinnosta minua. Se tuntuu ennalta taputellulta polulta. Saatan kuitenkin olla väärässä ja kertoa 30 vuoden kuluttua Opettaja-lehteen, kuinka elämäni täyttymys on ollut kirous, jota kohti olen halunnut sittenkin masokistina kulkea. 

Hautausmaalla pitäisikin käydä oppilaiden kanssa. Varmaan siitäkin tulisi valitus, että se on liian tunnustuksellista. Omana kouluaikanani jokin kaupunkisuunnistuksen rasti sijaitsi hautausmaalla.