Työnhaun taivas

Jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen kokemus työnhausta. Vaikka olisit syntynyt keskelle perheyritystä, ei ainakaan meidän luokalla TET-harjoittelupaikkaa saanut etsiä turvaetäisyydeltä omien sukulaisten hoivista. Tarkoituksenahan on edelleen oppia itsenäisen työnhaun ja työssä pärjäämisen ensiaskeleet. Parhaassa tapauksessa luoda jopa pysyvämpi suhde kyseiseen työpaikkaan. 

Työmarkkinat ovat aika erilaiset tällä vuosituhannella kuin tuona ysärivuonna, jolloin hinnoittelin naulaimia ja kärräsin esimiehen tissikuvioisia kahvikuppeja toimistosta tiskialtaaseen. Sain jokaisen kesätyöpaikan ja ensimmäiset varsinaiset työpaikkani joko marssimalla "johdon puheille" tai soittamalla kera rehellisen kysymyksen: Onko teillä tarvetta hyvälle työntekijälle? Vain kahdesta liikeestä sain kuulla epäasiallisen vastauksen. Toista liikettä ei ole enää olemassa, toisen omistaja taas on tätä nykyä vartijoiden, liikkeenharjoittajien ja tavallisten kansalaisten hyvin tuntema murheenkryyni. Muista paikoista sain ainakin kutsun haastatteluun tai tervetulotoivotuksen töihin muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen. 

Onko sama mahdollista nykyään? Olen seurannut vuosia rekrytointien etenemisiä, lueskellut ihmisten LinkedIn-profiileja ja kunnellut epätodellisia nousukiitotarinoita. Yhtä kauan olen miettinyt oman CV:ni päivittämistä. Enää ei riitä pelkkä vapaamuotoinen hakemus tai itsensä ilmiantaminen. Ainoastaan sinut ja työpanoksesi hyvin tuntevissa piireissä voi edetä matalamman aidan kautta, kun olet kuitenkin itse ollut mukana rakentamassa tuota aitaa. 

Olen hakenut paria itseäni todella paljon kiinnostavaa työpaikkaa, ja tapani mukaan taiteillut hakemukseni hieman ennen hakuajan umpeutumista. Siinä vaiheessa ei ehdi enää hioa CV:tä tai etsiä fiksuinta kuvaa itsestä kaikkien pelleilykuvien tiedostomerestä. Kummallakaan kerralla en ole päässyt haastatteluun. Toisesta paikasta sain kuukauden päästä "kiitos, mutta ei kiitos"- viestin, toisesta sitä ei ole tullut vieläkään. Oletan siis, että minun on turha odotella kutsua muualle kuin nykyisen työni pariin. Kumpikin työ olisi ollut sellainen, että opiskelemani ala sekä harrastuneisuuteni olisi tukenut täysin työnkuvaa. Panostan myös vapaamuotoiseen hakemukseen eli motivaatiokirjeeseen todennäkäisesti keskivertoa enemmän. Tiedän sanoa tämän vain siksi, että olen lukenut sadoittain ruokottoman huonoja hakemuksia, joissa jokainen yhdyssana on vielä kaiken lisäksi kirjoitettu erikseen ja joissa lauseiden väleissä ei ole ainuttakaan pistettä tai pilkkua. 

Aiemman työnhakukokemukseni oltua hyvin helppo ja palkitseva, nämä kaksi pienenpientä pettymystä ovatkin ajan myötä kasvaneet suuremmiksi. En jaksaisi enää oman perustyöni lisäksi nähdä loppuunpolttavaa vaivaa ja näpytellä hakemuksia, hioa profiileja, tehdä itsestäni jotenkin parempi ihminen paperilla kuin olen. Ehkä pohjalla kytee liiaksi ajatukseni: onko tämä todella kaiken arvoista?

Sillä arvoista on kysymys. Yritysten strategiapuheissa nousevat esiin arvot, joita työntekijöiden tulisi elää todeksi. CV kertoo kirjoittajastaan työnhakuprosessissa lopulta vain sen, toteutuuko ihanne luterilaisesta työmoraalista hänen kohdallaan vai ei. Kunnianhimo, aikaansaavuus, eteneminen, pitkän tähtäimen urakehitys. LinkedIn on siitä hauska paikka, että englannin kieli saa tittelit ja työkokemukset kuulostamaan paljon hienommilta ja sisältörikkaammilta kuin ne todellisuudessa ovat. Minun työtittelini on sellainen, että useampi kuin muutama ulkopuolinen on luullut minun olevan suurikin johtajatar omalla alallani. Todellisuus on kuitenkin se, että toimintaamme ohjataan täysin strategiajumaluudesta käsin, ja meidät tietyt henkilöt on valjastettu noudattamaan suunnitelmaa, jota on vaikea sovittaa käytännön resursseihin ja tarpeisiin, omiensa tasavertaisessa joukossa. Koska annan ajatusteni virrata vapaasti tässä blogissa, toisin kuin töissä, voisin sanoa, että samaa toimintamallia ovat käyttäneet myös kuuluisat diktaattorit ja järjestelmät, joissa on pyritty vahvistamaan uutta ideologiaa niin sanottujen luottohenkilöiden avulla. Näille henkilöille on annettu enemmän valtuuksia, jotta viesti menisi perille. Miten kuvittelette, että keskitysleirit olisivat käytännössä toimineet ilman kapoja, juutalaisvangeista ylennettyjä valvojia, jotka huolehtivat kaikkein järkyttävimmistä työtehtävistä ja rankaisivat niskottelijoita, omiaan? Jottei kukaan loukkaantuisi vertauksesta, haluan tällä sanoa vain sen, että meissä vaikuttavat evolutiiviset mallit niin selviytymisen kuin työssä menestymisen taustalla, enemmän kuin ensikatsomalta osaisimme kuvitellakaan. 

Minusta ihmiset, joiden CV:t näyttävät hyvin yksipuolisilta tai päinvastoin pursuavat energiaa, tykitystä ja työpaikanvaihtoa, ovat kiinnostavia aivan muiden seikkojen kuin työnhaun näkökulmasta. Mitä nämä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan? Mitkä asiat ovat heille niitä tärkeimpiä? Miten hyviä nämä ihmiset ovat olleet toisilleen, entä itselleen? Olla hyvä itselle on usein jotain aivan muuta kuin olla hyvä työnantajalle. Työpaikoilla yritetään kovasti pehmentää työnteon ja yrityskulttuurin kovemmanpuoleisia arvoja muun muassa syömällä yhdessä aamupalaa, viettämällä tyky-päiviä, kuuntelemalla näennäisesti työntekijöitä johdon rantautuessa päiväksi tavallisen arjen äärelle. Näistä kokemuksista saatetaan kuvata video, jotta voidaan sitten yhdessä myöhemmin oppia eli hekotella, miten hauskalta näyttää, kun iso kiho likaa kädet siinä samassa työssä, jonka pitäisi antaa päivittäinen onnistumisen tunne tavalliselle duunarille. 

En tiedä, olenko itse kasvanut TET-viikon roisista pumpulista, vai onko työnantajan ja työntekijän välinen kuilu suurentunut. Tissimukeja ei katsottaisi enää hyvällä, muttei myöskään työnhakijaa, joka astuu sisään rehellisesti vailla kokemusta. TET-viikon aikana havainnoin, miten värikkäitä persoonia kyseiseen yritykseen mahtui, ja miten värikkäitä asiakkaita astui sisään ovesta. Kaikki olivat kuitenkin samalla viivalla, kaikki puhuivat samaa kieltä. Ketään ei väheksytty, eikä kukaan ollut toisen yläpuolella. En kokenut, että tissimukipomo olisi kyykyttänyt minua millään tavalla. Hän vain sattui pitämään kahvista tissimukista juotuna. Hän piti kyllä muistakin juomista, nyt ehkä pilven päällä. 

Nyt täytyy todistaa olevansa menestynyt, kokenut ja aina jossain määrin aikaansa edellä. Joudumme myös alleviivaamaan tätä toisillemme omassa työyhteisössämme, emme vain hakiessa töihin ulkopuolelle. Sitä mukaa, kun suuret 70-luvun sekaluokat unisex-värisellä koulupukeutumisella ovat vaihtuneet selkeisiin eliittikouluihin, lifestyleen ja lähiötodellisuuteen, myös työnhakuun on palannut luokkatodellisuus. En tarkoita työntekijän varovaisuutta lakki kourassa ison pampun edessä. Ehei, sellaista nöyryyttä ei enää tunneta millään alalla. On vain menestyjiä ja häviäjiä, huippuosaajia ja kehittyjiä. Sekä ihmisiä, jotka näkevät tämän polarisaation ja pyrkivät pysyttelemään täysjärkisinä sen keskellä tai ulkopuolella.

Välillä joku uskaltaa kirjoittaa LinkedIniin, että täällähän vain innostutaan, sparrataan ja kirjoitetaan menestystarinoita. Kohta sadat tykkäykset ja kommentit puoltavat tätä havainnoijaa ja toteavat: Juuri näin, missä aito puhe? Joku kommentoi: "Tämä ei ole Facebook". Mutta eihän naamakirjakaan ole juuri muuta kuin parhaiden puolien esittelyä. Ne harvat, jotka vuodattavat Facebookiin lastensa sairaudet, omat vastoinkäymiset ja kaikki suodattamattomat ajatuksensa, leimautuvat helposti säälittäviksi reppanoiksi. "Eikö se nyt tajua, ettei kukaan jaksa lukea vuodatusta?" Ei. Hän ei tajua, että oman olon helpotus ja lasten identiteettisuojan hälveneminen on perusmenestyjän kauhistus. Kuitenkin oman kodin esittely kera onnellisten lasten on aivan toinen asia. Voimme hyväksyä tämän, sillä osoitamme tällä toiminnalla kuuluvamme menestyjiin, emme häviäjiin.

Käytyäni kirpputorilla siivoamassa myyntipaikkaa lähes päivittäin, olen kiinnittänyt erityisen paljon huomiota nyt tapetilla olleeseen lähiötodellisuuteen. Hesarissa kirjoitettiin leimaava artikkeli lähiöstä, jonka asukkaat vetivät mielestäni aivan oikeutetusti herneet nenäänsä. Kun katson kirpputorin valtaosin lähiöissä asuvia asiakkaita, mietin menestyjän näkökulmaa: Kaikki ovat työttömiä tai äitiyslomalla, kun ovat keskellä aamupäivää kirpputorilla. Tuollaisia vaatteita näin käytössä viimeksi 15 vuotta sitten. Mikseivät vanhemmat komenna lapsiaan, jotka hipelöivät kaikkea? Eivätkö he välitä? Jotenkin hävettää olla täällä sellaisten ihmisten keskellä, joita en muuten koskaan tapaisi. Taidanpa lähteä trendikahvilaan tekemään kirppislöytöpäivityksen, josta on siivottu todelliset ajatukset pois.
Häviäjän näkökulma: Olenpa tehnyt hyviä löytöjä koko perheelle. Olen myös saanut omalta myyntipöydältä viikon ruokarahat. Tämän kunniaksi voisin mennä kerrankin kahville kaupungille lasten kanssa. Vaikka voisin sen ajan käyttää työnhakuun, mielestäni on tärkeää, että ilmaantuneissa puitteissa voin myös nauttia elämästä. Kahvilla häviäjä kuitenkin huomaa leimaavista katseista, ettei hän taida kuulua joukkoon. Palattuaan bussilla lähiöönsä, hän iloitsee tutuista vastaantulijoista ja siitä, että toimittajan parjaama betonikylä on hänelle ja tuhansille muille rakas koti. 

Syyllistyin itsekin tällä ajatusleikillä kahtiajakoon. Kuka minä olen arvioimaan menestyjiä ja häviäijiä? Etenkin, kun meistä jokaisesta löytyy ainekset molempiin, koska olemme ihmisiä. Tämän takia kiinnittäisin työnantajanakin huomiota ihmiseen, ei paperiin tai tiedostoon. 

Oltuani pidemmän aikaa opetuspotilaana sairaalassa, kiinnitin huomiota muutamien lääkisopiskelijoiden täydelliseen kyvyttömyyteen olla töissä sosiaalisella alalla. Vaikka pitkä matikka ja kumppanit ovat älliä, lääkärin työssä tarvitaan yhtä paljon sosiaalista älliä. Oma kokemukseni parhaista työntekijöistä ja esimiehistä on se, että he ovat hyviä ihmisiä. Uskon, että he olisivat hyviä työssään ilman merkittävää CV:tä. 

Tässä taustoja työnhaun passiivisuuteeni. Ei ole arvojeni mukaista korostaa itseäni yli muiden tai vannoa paperilla, että olen oikeasti paras. Silti varmasti olen motivaatioltani parempi kuin puolivalmis paperini. Mutta evoluution ehdoilla eletään. Nopeat syövät hitaat, vahvat voittavat heikot. Sivustaseuraaja ja äänetön kritisoija taas pysyy paikoillaan. Ehkäpä sekin on tässä maailmassa saavutus.



Linkki aiemmin mainittuun lähiöartikkeliin, jonka menestyjä, eli lehden tilaaja voi lukea kokonaan:
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005860128.html

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hautausmaiden hiljainen lumo

Luurangot kaapista

Kulinaristin Gdansk

Ihmisen lyhyt historia lyhyesti