Jäähyväiset Postille

Olen jo tehnyt muistokirjoituksen lankapuhelimelle, enkä haluaisi joutua näppäilemään itkuvirttä myös postilaitoksellemme. Sellainen kuitenkin ilmestyi päähäni välittömästi suru-uutisen jälkeen: Turun viimeinen palveleva postikeskus lakkautetaan. Sama tragedia koskee monia muitakin Suomen kaupunkeja. Paikallissanomia mukaillen Turun postitalo kesti talvisodan pommitukset, muttei kirjejakelun näivettymistä ja tiedonkulun lähes kokonaisvaltaista digitalisaatiota. 


Vanhat kuvat Postimuseon nettisivuilta: postimuseo.fi.


Myönnänhän minä sen itsekin - jopa minä vannoutunut paperisanomalehden tilaaja käytän postin pakettiautomaattia. Tänä vuonna unohdin kirjoittaa joulukortitkin ja näin ollen tukea keltaisten pömpelien toimintaa. Kun näin tekee tai jättää tekemättä noin kolme miljoonaa suomalaista, alkaa olla turha pitää puuvenettä passissa laiturissa. Postihan kuljetettiin veneyhteydellä Ruotsiin 1600-luvulla ja piiiitkään sen jälkeen. Parempi irrottaa köysi ja jättää pursi oman onnensa nojaan. Jos pelkääjän penkin alla joku muutosvastarintainen nukkuu, nyt hän tyynesti hukkuu vellovaan digivaltamereen.

Eiiiiiii! Minä haluan taas Postiin, siihen alkuperäiseen funkkissaliin, joka vielä 1980-luvun lopulla toimi päälajittelukeskuksena! Jopa 2000-luvulle asti sieltä löytyi Postin konttori lajittelukeskuksen siirryttyä Artukaisiin, kunnes konttori muutti paikallisen lihatiskin (anteeksi diskoteekin) Marilynin toiselle puolelle. Nyt ei Marilyn riisu enää jumpperia eikä postitäti kuluta leimasinta, jolla hän painoi ensileimat ylpeän keräilijän kuoriin. 


Itse asiassa alkuperäisempi postitalo on tämä KOP-kolmion tieltä purettu renessanssi-Posti. Koska voin kirjoittaa sellaisen tekstin, jonka otsikko on R.I.P. Turun tauti? 


Tottahan toki harrastin legoleikkien ohella myös postimerkkien ja ensikuorten keräilyä, sillä isäni oli valtuuttanut minut siihen luovuttamalla oman 1960-luvun kokoelmansa minulle. Hän yhä toisinaan varmistelee, että se on tallessa. Kyllä on. Eikä kukaan ole halunnut ostaa myöskään niitä kaikkien tunnistamia kukkamerkkejä vuodelta 1994, joilla olen täydentänyt kokoelmaa. 

Postimerkkien keräilyä pidetään ehkä yhtenä maailman epäseksikkäimpänä harrastuksena. Vai pidänkö vain minä? Jos olisin teininä tutustunut KissFM-chatissa poikaan, joka keräilee postimerkkejä, olisin vaihtanut toiseen huoneeseen. Mitä eroa postimerkeillä on mistä tahansa muusta keräilykohteesta? Jos ihminen keräilee jotain, hän harvoin on läpeensä paha. Keräilevä sapiens on vain utelias, sillä nykyajassa keräily ei perustu hengissä pysymiseen. Jotkut toki ovat valmiita maksamaan omaisuuden jostain postimerkkikokoelman puuttuvasta palasesta. Tämä valinta saattaa johtaa nälkäkuolemaan, mutta intohimo edellä!

Tällainen pieni pohjustus sille, miksi Postin lakkautus menee tunteisiin! Minä vielä parhaani yritin ja kirjoitin vuosia kirjeitä siskolleni ulkomaille. Hänkin kirjoitti minulle. Jos olemme joskus kuuluisia, voimme myydä kirjeenvaihtomme kirjaksi. Tällöin pääsisitte lukemaan ääliöhuumoriamme oikein kuvilla varustettuna. Kirjeissä on kiva palata siihen tilaan ja tunnelmaan, joka vallitsi vielä silloin, kun siskoni leikkasi barbiltani hiukset vain siksi, että hän edusti kampaajabarbia. Näiden harjoitteiden avulla opimme myöhemmin keskustelemaan etenkin kirjerintamalla toisistamme provosoitumatta. 


Vakava kuski voisi perehtyä nykytyöelämän innostuseetokseen? Ehkä hän on kuitenkin ylpeä työstään ja siksi suhtautuu polkemiseen asiaankuuluvalla hartaudella!


Ajatelkaa, jos kaikki maailman vallanpitäjät neuvottelisivat kirjeitse. Trumpin kohdalla tuho olisi ollut vain hitaampaa, mutta silloinkin vähäisempää kuin Twitter-aikakaudella. Tosin kirjeen avaamiseen joutuu käyttämään vaivaa. Kirje ei aukea nappia painamalla. Sana on miekkaa väkevämpi ase, mutta kirjeen saa silti parhaiten auki paperiveitsellä. 

Ajatelkaa myös, jos joutuisimme yhä kuumeisina odottamaan hevosvankkuria, jonka postipussista löytyykin rakkaudenosoitus naapurille. Itse jäisit taas nuolemaan näppejäsi, kunnes rakkauden riuduttamana koetkin onnen täyttymyksen vasta seuraavana päivänä tai peräti seuraavana vuonna. Yhä kuvan tapaan polkevia kusteja odotettiin monissa Suomen kodeissa, eikä odottajat olleet vain eläkeläisiä, kuten ehkä nykyään. Ja minä, joka odotan aina kotona ollessani Suomen Kuvalehteä ja muita vakiotilauksia vakiojakelijaltamme. 

Arvostaisimmeko kaikkea seurusteluelämää enemmän, jos meillä olisi käytössämme vain kirjeyhteys snäppien, whastappien ja tekstarien sijaan (lähettääkö niitä enää muut kuin isäni ja ihanaa - mieheni!?)? Kuuntelisimmeko enemmän viipyileviä tunteitamme ja jäsentelisimme ajatuksiamme hartaudella, jos emme voisi impulsiivisesti tykätä, reagoida tai provosoitua? 

Yksi yhteinen kärsimys kirjepostin hevosvankkuriajassa ja digispämmin nykyajassa kuitenkin löytyy. Vastaamatta jättäminen kirpaisee yhä yhtä paljon. Nykyään kyllä ymmärrämme sen tietotulvan ollessa valtava, mutta tämän taakse voi myös liuan helposti piiloutua. Ennen vastaamatta jättäminen tarkoitti tyyliin sitä, että toinen on kaatunut rintamalla tai vaihtanut kosiokamraattinsa toiseen. Nykyään syytä ei välttämättä ole. Tai on - kuormitus. Kun ei ole aikaa työltä ja digitulvalta, sekä pikainen että kunnollinen vastaus kivallekin läheiselle voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Vastaan kohta, ja lopulta se unohtuu. Oma vastausviiveeni lähentelee jo huippuaan parin ystävän kohdalla. Jos luette tämän, yritän muistaa illalla! 

Mutta miksi sen postin pitäisi jäädä Turun keskustaan, kun kerran ilmeisesti sille ei ole tarvetta enää? No siksi, että mielemme on taipuvainen nostalgisoinnille. Haluamme reliikkejä, joihin nojautua näinä epävarmoina aikoina. Haluamme myös PALVELUA ilman koneita silloin kun se meille sopii. Ei silloin, kun se palvelun tarjoajalle on edullisinta. 

Suomen Posti oli joskus aivan mahtava instituutio, jota Itella-aika nakersi kiitettävästi. Mikä ihmeen Itella? Silti Suomen posti on toiminut aina taidokkaammin kuin monien muiden maiden. Esimerkiksi Georgiasta marraskuussa 2019 lähettämäni kortti tänne kotiin saapui perille noin puolen vuoden kuluttua lähettämisestä. Ehkä kortilla oli korona ja se joutui eristykseen. Kuitenkin se saapui lopulta perille. Siinä elättelen miehelleni toiveita uudesta matkasta, kun en voinut vielä kuvitellakaan aika läheltä löytyvän Wuhanin eläintorin tilannetta. 

Postin historiapläjäys on melkoinen. Kai sinäkin olit hereillä ala-asteen historiantunneilla etkä piirrellyt omiin tai kierrätettäviin kirjoihin sydämiä tai jotain kyseenalaisempaa? Koska Turku on maailmankaikkeuden keskipiste, sen keskeltä löytyy myös itseoikeutetutsi nyky-Suomen luojan Per Brahen patsas. Tämä "kreivin aikaan -mies" perusti meille Postin (1638) ja monet muut hyveet, joita on kilvan yritetty ajaa alas tai vähintäänkin muokata. Kyllä kreivi kääntyisi nyt haudassaan, jos tietäisi, että Turussa ei ole enää Postia. 

Mutta meillä turkulaisilla elämä jatkuu kuten ennenkin. Ahtaudumme Suomen ensimmäiseen automarketiin, otamme jonotusnumeron ja pujottelemme ihmismassojen läpi epämääräisiin jonoihin. Olemme vuoronumerollisia blurrattuja päitä, joita palvellaan pikaisena toimituksena vailla ammattiylpeyttä. Kadonnut on se gloria, jolla postitäti painoi leiman hartaudella kuoreen. Ehkä hän leimasi siihen sielunsa, kun se on niin vahvasti jäänyt mieleeni kummittelemaan. Ja nyt tuo sielu ei jätä rauhaan Postin sulkiessa ovensa. 

En menee läksiäiskahveille eikä niitä varmasti olekaan koronan takia. Sen sijaan juon nyt kahvia aivan Holkerina täällä oman kodin väliaikaisessa rauhassa ja avaan viimeisimmän kirjekuoren. Se on Suomen Kuvalehden lasku. Minun piti peruuttaa tilaus ennen normaalihintaa, mutta niinhän meidän kaikkien. Aloin kuitenkin pohtia seuraavaa: Suomen Kuvalehti on yksi harvoja julkaisuja, joissa on todella tasokas sisältö ja se stimuloi lukijaa myös kielellään. Kuulostipa tämä jotenkin perverssiltä, mutta niin en asiaa tarkoittanut. Annan mielihyvin roposeni tasokkaalle aikakauslehdelle, kun en voi enää käyttää setelitukkoja palvelevassa Postissa. Niin kauan kun aviisit kannetaan kotiovelle asti edes muutaman kerran viikossa ja laskut toimitetaan jonnekin väärään osoitteeseen, olen tyytyväinen. 

Ja tämä laskujen väärinjakeluasia on tosi - sain nimittäin puhelun perintätoimistosta sen johdosta. Arvatkaa mikä on kätevin tapa välttää moinen ylihintainen katastrofi? Laittaa kaikkiin laskuihin automaattinen e-maksu. Jätän siis entistä suuremmat hyvästit siis laskuttajien rakkauskirjeille ja ilman lehtitilauksia myös toisinaan suuntavaistonsa kadottaneelle postikuskille. Mitä meille jää sitten, kun emme saa enää lehtiäkään? Pelkät mainokset, joita ei tulla varmaan koskaan lopettamaan. 

Tähän juttuun ei näytä tulevan nasevaa lopetusta, sillä Postinhan piti olla ikuinen. Loppuun laitankin toisenlaisen loppuhuipennuksen: Queenin aina yhtä loistavan Who Wants to Live Forever? -kappaleen. Kiitos kaikesta Posti ja nähdään taas vehreämmillä jakelumailla. Olit hyvä ja luotettava ystävä.



Erityisen sydämellistä ystävänpäivää toivotan myös sinulle lukijani! Pahoittelen, ettei tässä tekstissä ole muuta vaaleanpunaista kuin tausta! Mutta lähetän sinulle virtuaalipostilla palan vaaleanpunaista bebe-leivosta. 


Kommentit

  1. Maailma muuttuu nyt kovempaa tahtia kuin ikinä aikaisemmin ja valitettavasti siinä muutoksessa jää jalkoihin monikin merkittävän yhteiskunnallisen aseman saavuttanut palvelu tai yritys. Hyvä postauksesi vei minut nostalgiamatkalle kirjeenvaihtokaveruudeen aikoihin ja postikorttien lähettelyyn. Tein 90-luvun loppupuolella matkatöitä ja lähes jokaiselta reissultani lähetin isoäidilleni postikortin. Mummolla oli aika paksu keräilynippukortteja ja hän selasi niitä mielellään :) Pysyn mielelläni digiviestinnässä, mutta voisin silti muutamat kortit vuoteen yrittää lähettää. Ilahduttaahan ne eri lailla kuin digiviestit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rva Kepponen! Ihana tapa tuo postikortin lähetys isoäidillesi. Hän sai varmasti paljon iloa niistä :) Digiviestinnässä on toki suuret hyödyt, siksi vanhat "muinaisrauniot" ovat rappeutuneetkin. Siirrymme kohti uutta. Mutta nostalgisoivan ihmispsyykeen on tosiaan vaikea pysyä mukana muutoksessa, jotka usein tuntuvat tapahtuvan kuin riuhtausuin. Yhtäkkiä jokin vanha järjestelmä vain lopetetaan ja kaikkien pitäisi heti hallita uusi. Tämän huomaa töissäkin, jossa kohta eläköityvät ovay ihan ulalla digitalisaation keskellä ja tuntevat helpotusta päästessään pois :D

      Poista
  2. Itse olen myös harmitellut postin palvelukeskuksen lopettamista. Kävin yksi päivä siellä uudessa "postissa" ja kuten arvata saattaa, se oli aivan täynnä ihmisiä, palvelu oli hidasta ja pahvilaatikot, joita tulin ostamaan olivat tietenkin loppu. Ihmettelen, etteikö tosiaan Turun kokoisessa kaupungissa voisi olla edes yksi palveleva posti.
    Postimerkkejä olen itsekin kerännyt lapsena ja jokin aika sitten löysin pari vanhaa kansiotani lapsuuden kodistani. Pitäisi joskus perehtyä merkkeihin paremmin. Jos siellä olisi vaikka jokin harvinaisuus. Tuskin, mutta mielenkiintoista silti. Muistan myös kuinka isäni keräsi ensikuoria, mutta niitä emme me lapset koskaan saaneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, juuri noin pelkäsin itsekin, että Postin muutokselle käy. Harvoin mikään vastaava muutos on tuonut selkeästi hyvää asiakkaalle. Palvelunumerot vielä päälle, joissa odotat turhaan ja kalliisti saamatta ratkaisua asiaasi :D täytyy toivoa, että vielä saamme myös positiivisia kokemuksia uudesta "postista".
      Kannattaa kyllä käydä merkit läpi ja ehkä nyt myös ensikuoret, joilla voi olla joskus suurikin arvo. Tunnearvollakin toki pääsee pitkälle :)

      Poista
    2. Voi miten hieno ja haikean olon tuova kirjoitus. Itse olen aloittanut paperikirjeiden kirjoittamisen uudelleen. Vapaapäivänä haudutan pannullisen teetä ja keittiön puusohvan nurkassa kirjoitan kirjeet kahdelle tietylle ystävälle, jotka asuvat huomattavasti itseäni pohjoisempana. Askartelen kirjekuoret paperitapetin näytepaloista ja lenkillä kiikutan ne laatikkoon.
      Ja saadessani vastauskirjeen, keitän kahvit ja luen kirjeet rauhassa kahvitellen. Kirjetouhuunkin liittyy siis rutiinit, joiden suuri rakastaja olen.

      Poista
    3. Voi kiitos Tilittäjätär! Mukavaa, että aihe herätti muistoja ja erityisen ihanaa on, että olet elvyttänyt kirjeperinteen! Mulla oli ihan sama, kun sain siskolta kirjeen, että joi kahvit ja mietti oikein ajan kanssa lukemaansa ja vastausrustailua. Nyt on homma jäänyt poikimisen takia katkolle, mutta toivittavasti perinne vielä myöhemmin jatkuu! Ystäväsi varmasti arvostavat suuresti vaivannäköäsi, kun vielä kuoretkin jaksat ja haluat tehdä itse!

      Poista
  3. Tämä Postin tilanne käy kyllä itsellänikin tunteisiin. Olen nykymittapuulla ahkera korttien postittelija: lähetän kortteja jouluna ja pääsiäisenä, ystävänpäivänä ja pienelle ystäväpiirille myös syntymäpäivinä. Jokunen vuosi sitten tein kortit jopa itse, mutta nyt vapaa-aikaa ei ole enää samalla tavalla, joten päädyn yhä useammin valmiskorttiin. Mutta korttien sisältöön panostan. Kirjoitan jokaiselle useampia lauseita, ellei mene jo kappalejaoiksi. Haluan, että valmiskortinkin saaja tuntee olevansa ajateltu. Korttien lähettäminen on minulle jonkinlainen hyvänmielen rituaali, mutta olen kaikille sanonut, että en oleta enkä odota saavani kortteja vastalahjaksi. Haluan, että lähettäminen pysyy pyyteettömänä, mukavana toimintana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hienoa, että panostat yhä korttien lähettämiseen tässä haikeutta herättävässä digiajassa! Kortin sisältö ja ajatus juuri ovat ne tärkeimmät ja se kyllä välittyy lukijalle. Samaan olen itsekin pyrkinyt, paitsi viimeksi kun kortit ehkä ensimmäisen kerran jäivät vain ajatukseksi. Pyytettömyys on ihan parasta, mutta sillä ei ilmeisesti yritysmaailma pyöri, pöh.
      Nyt tulikin mieleen, että jätin kerran postikuskille joululahjan rappukäytävään :D Ensi vuodeksi tavoitteeksi se ja joulukortit, jotka vielä edellisjouluna piirsin itse. Ei olisi ollut aikaa, mutta täti oli ihmetellyt toiselle sukulaiselle, miksei ole tullut enää itse tehtyjä kortteja minulta. Hirveät paineet :D toisaalta kiva, että minulta odotetaan niitä kortteja. Pidetään siis yllä edes korttiperinnettä niin kauan kun kusti polkee!

      Poista
    2. Postikuskille joululahja! Ihana teko! <3 Voin samaistua tuohon tunteeseen, jos tulee joltakin kommenttia siitä, että "et sitten tehnytkään tänä vuonna kortteja itse..." Todellakin, siitä syntyy paineita, vaikka ihan hyvä olisi muistutella, ettei ole välttämättä samalla tavalla aikaa, mutta "haluan siitä huolimatta muistaa sinua kortilla". Tervesin, korttiperinteen viimeiset sanansaattajat. :)

      Poista
  4. Mä muistan miten kuolasin postin ikkunaan skolebussii ootellessa kello ennen aamukasia, kun postitäti lajitteli postia laatikoihinsa, pidin sitä unelmatyönä. Ja mökille(talo) mentiin eka kerran siellä oli iso vajakin jossa oli juuri sellainen sokkeloinen kaapisto, jee alettiin(pakotin) broidin ja hyvän ystäväni leikkimään postia!
    Kun kävin vähän isompana postissa en kyl muista mitä tein, ehkä vein rahaa tai nostin sitä, tuli niin komee sotilas ovissa vastaan, hän kääntyi katsomaan perääni, niin koska näin sen.

    No asiaan, mulla oli paljon kirjefrendei, osa kuollut ennenaikaisesti ja osa ei jaksa.
    Mutta yksi jaksaa, hänestä on tullut sydänystävä, kirjoitamme välillä ristiinkin kirjeitä.
    Hän ei luota postiin, mutta kai se on pakko.
    Kortteja olen saanut satoja kaikki tallessa, mulla on myös postareita joita tilaan suoraan postista.
    Kirjoittelisin lisääkin mutta kelle?

    Postit lakkautettiin ja virkaa hoitaa cittarin info tai lähimarketta, muistan ajan kun oli halpaa kaikki pakettien lähettelytkin, nykyään lähetän vain sellaisia jotka mahtuu luukusta sisään.
    Ja postilaiset päätti että mun postini on sellaisen matkan päässä kuin kuljet kahdella bussilla ja ehkä joudut vielä kävelemään pitkän matkan, mutta posti ajatteli asian linnuntietä mennen.
    Niinpä värkkäsin että haluan kaiken postini tulevan tuoho lähimarkettaan!
    Välillä on kirjattu kirje siellä nevadassa, se ärsyttää.

    Ja miksi postiljooni käy vain ma ke to pian enää ma ja to pitää huolella miettiä lähettääkö syndekortin kaksi viikkoa vai viikkoa ennen?
    Eräs ystäväni lähetti joululahjan marraskuussa, mutta hän kai aavisti että siirtyy jouluna toiseen hiippakuntaan, koska oli sairas.

    Minä siis yhä ostan postikortteja ja kirjoitan sille yhdelle pitkän kirjeen ja ihan omin käsin.
    Olemme niin tiivisti olleet että meillä on lähes sama käsialakin!
    Postiljooni käy varhain jo kierros taitaa lähtee juuri tästä talosta ja joskus sanon otan vastaan vain rakkauskirjeitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei koirantähti ja kiitos muistelostasi! :) Huomasin tämän vasta nyt, pahoittelut! Ihan samojen ongelmien kanssa olen paininut, kuten varmasti valtaosa meistä Postin nocturneen kyllästyneet ihmiset. Minulla on käynyt vähän niin, etten ole enää lähetellyt synttärikortteja Postin aikatauluongelmien takia. Haluan olla varma, että se kortti on perillä synttärinä!
      On kyllä tosi hienoa, että sinulla on noin tiivistä kirjeenvaihtoa yhä edelleen. Siitä ja upeasta kirjekokoelmastasi kannattaa pitää kiinni niin kauan kun henki pihisee! Kirjeet ovat arvokas lähde historiantutkijoille ja jo itsessään arkielämän dokumentteina. Minusta on kamalaa, miten monesta kuolinpesästä vaivalla aikoinaan säilötyt kirjeet on vain surutta heitetty pois. Mutta toivotaan, että omaan kokoelmaasi ilmestyy myös niitä rakkauskirjeitä, jollei niitä jo siellä ole vino pino :D

      Poista
  5. Kiitos!
    Kuolinpesät ovat aarrearkku. Mulla on messuilta ostettu sodanaikainen kirjekuori kirjeineen!
    Muutenkin kun olen kova haahuilemaan eli haaveilemaan,pienet jutut kasvaa isoiksi!

    Myös kun kirjoittelin monta vuotta päiväkirjoihin, siitä asti kun opin kirjoittamaan, hämmästyin kun äitini on säilyttänyt kirjeeni, olin kesää viettämässä kaukana ja pyysin että äiti ostaisi mulle ilmakiväärin, että voisin käydä ampumaradalla kun ystäväni isä on siellä, ja voisin ampua metsässäkin.
    Serkku sai ilmakiväärin ja jos et osta sitä mulle niin mangun sitä lopun iän!
    Pyysin myös rahaa, koska tuli osteltua kaikenlaista!

    (Olin lähettänyt tuon kirjeen siis äidilleni mutta ystävän kirjeessä, täten säästin postimerkin.)

    Kirjeistä mieleen sain ystävänpäivälahjaksi Prinsessan kirjeet (TEOS)
    Kirjeet 30 löydettiin vanhankirkon puistosta, tekijää ei tunnettu, kirjeistä puuttuvat päiväykset eikä lähettäjän tai vastaanottajan nimeä tai osoitetta ole merkitty kuoriin. Kokoelma on nimetty allekirjoittajan useinmiten käyttämän nimimerkin, "Prinsessa" mukaan.
    Monessa yhteydessä kertoja viittaa siihen, että kaikki kolmekymmentä kirjettä on kirjoitettu yhden yön kuluessa, auringonlaskun ja nousun välisenä aikana.

    Kirja alkaa:
    Rakkain
    kun kuet tämän kirjeen olen poissa. Anteeksi etten herätä Sinua.
    En halua hyvästellä koskaan.

    Tämä kirja on mielenkiintoinen, varsinkin kun tunnistin itseni siitä, kirjoittelin paljon pöytälaatikkoon.
    Mm. jos tän saat olen mielenvikainen, olen seonnut etc.
    Mutta en koskaan siis lähettänyt niitä, vain kerran lähetin jonkin kirjeen ja sain siihen vastauksenkin se huvitti, noh tallessa on.
    Tekisi mieli näyttää kuva kirjasta muttei tänne voi lähettää jos kiinnostaa kuva löytyy instasta sydänpuu ja seuraava kuva on Prinsessan kirjeet ja supersuloinen korttikin.
    crystale_z

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kauan aikaa sitten (la vie en rosé)

Vuosiennustuksen 2021 jälkiviisastelu ja katsaus tulevaan

Draamallinen vuosi 2021

Kansallismuseosta kajahtaa: Suomen tarina on monisyinen

Askeleet lumessa

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?