Turun kirjamessut - viimeistä kertaa Artukaisissa?

Viimeistä viedään. Onko todella niin, että kuluvana viikonloppuna Turun kirjamessuja vietetään viimeisen kerran Artukaisten messukeskuksessa? Mutta niin se lentokenttäkin plaanilta katosi, jäljellä on vain kaasuttajien kiitorata. Mietin aina, mikä ensimmäisenä tulee mistäkin alueesta mieleen. Vastaus ei ole kartano, lehtitalo tai kirjamessut, vaan renkaiden polttaminen tiellä. Enää se ei taida olla mielipidepalstan kestoaihe.

No, tuota tietä pitkin kävelin kohti messukeskusta tajutessani, miten kätevästi paikan päälle päässe työmatkalinjalla. Bussilla numero 99, jonka kohde on Pansion telakka. Yllätyin, että bussi kulkee lauantaisinkin. Minulla oli mukanani viinilasit, sillä lähdin suoraan messuilta töihin. Tämä huvitti, sillä ruoka- ja viinimessujen hallissa piti maksaa pantti viinilasista. Olisin voinut sanoa, että minulla on omat mukana.

Iltaohjelman takia kiertelyä halleissa piti hieman aikatauluttaa, mikä oli vähän harmillista. Toisaalta en olisi kauemmin kiertelyä jaksanutkaan, sen verran hälinä ja parveilu pitivät ihmismassoista loitolla. Välillä ei kirjaimellisesti mahtunut katsomaan, mitä kirjoja pömpeleissä on tarjolla. Antikvaarien puolella tilanne sentään oli toinen, ja sieltä teinkin messujen ainoat hankintaan johtaneet löydöt. 

Messuhulina alkoi auditoriosta, jonne oli pakkautunut väkeä kuuntelemaan keskustelua ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Summauksena taisi olla, että ruotsinsuomalainen ei ole uhri, vaikka taloudellisesti varmaan kaikki kirjailijat ovat sitä aina enemmän tai vähemmän. Ensimmäisenä Mari Forsberg haastatteli Milka Hakkaraista tämän Vieno Hezeliuksen täytyy kuolla -teoksestaan, joka on vaikuttanut jo pidempään lukulistallani. Olen pitänyt Milkan aiemmistakin teoksista, ja tässäkin kiinnostaa kiehtova miljöö, tällä kertaa kotipalvelu.

Kerrotaan ensin muita tunnelmia ja kirjoja, joiden ostoa harkitsin. Osan näistä tulen varmasti myöhemmin hankkimaan, sillä nyt vaakakupissa painoi myös kantamukseni narikassa.  

Ville Rannan Kurissa ja nuhteessa -teos sisältää Rannan Ilta-Sanomiin piirtämiä pilakuvia. Olen ollut aina pilakuvafani ja tehnyt niitä itsekin. Etenkin poliittisella tasolla se on taitolaji, jossa mitataan myös piirtäjän tietämys. Nokkeluuskin saattaa joskus riittää. 

Ville Rannan teoksia tutkailin pidempään, olisin halunnut jokaisen ostaa. Mutta ne kantamukset. Pilakuvat ja sarjakuvat ovat mainio satiirin keino, ja haluaisin elvyttää tätä harrastusta itsekin. Olen joskus käynyt sarjakuvapiirtämisen kurssin, tiedän miten homma teknisesti kuuluisi tehdä. Muttei minulla ole sopivia välineitä. Ikonimaalaukseenkin hankkimani kalliit pigmentit ja puupohjat ovat yhä kolmatta vuotta käyttämättä. 

No, aina voi lukea sarjisteoksia, joista minuun uppoavat juuri yhteiskunnalliset aiheet (esim. Guy Delisle, Satrapi) tai Aku Ankka. Olen sitä mieltä, että etenkin sanomalehtien pilapiirrosten taso on laskenut. Enää ei uskalleta. Varmaan pelätään, että joku pahoittaa mielensä tai haastaa oikeuteen. No, eihän nykyisin saakaan pilailla tietyistä aiheista. Kaipaan silti aikaa, jolloin Kari Suomalainen viihdytti kansaa, jos nyt unohdetaan syytökset rasismista. Monessa asiassa, kuten Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, Suomalaisen tilannetaju ja nerokkuus oli ilmiömäinen. Kyllä pilapiirtäjän pitää uskaltaa. Mielestäni myös kirjailijan. Ville Rannan Kurissa ja nuhteessa sisältää vielä varsin kesyä huumoria, silti hauskaa ja osuvaa. Myös Rannan "taiteilijakokemus" Pariisissa täytyy lukea. Ja Helsingin Sanomistahan voitte jatkossa tulkita Rannan oivalluksia: "Ei ihan uusi Kari Suomalainen"

Ken eli aikaansa edellä lausuen ilmoille asioita, joita kansa ei halunnut kuulla? John Lennon aiheutti vuonna 1966 Beatles-levyrovion ilmauksellaan, jonka mukaan Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Hän saattoi olla aivan oikeassa, vaikka yhä edelleen maailman myydyin teos on Raamattu, ja heti hyvänä tai huonona kakkosena häikäisee Maon punainen kirja. Veikkaan, että Beatlesin musiikista on ollut kuulijoilleen vähemmän haittaa kuin kristinuskosta ja kommunismista. Nykyajassa näin uskaltaa sanoa, heh. Ei kuitenkaan kaikkea. Oikeastaan yhä vähemmän. Samaan aikaan kun netissä kaikki lävähtää naamallemme, meidät asetetaan jokaisesta sanastamme vastuuseen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä John Lennon kommentoisi aikamme ilmiöistä. Huomaan, että minulla on todella usein ikävä hänen kommenttejaan, vaikka niitä on vuoden 1980 jälkeen ollut mahdoton kuulla. 

Sieppari ruispellossa oli teos, jonka John Lennonin murhaaja Mark Chapman oli lukenut juuri ennen ampumista. Tämäkin teos löytyi läheisestä hyllystä ostettavana, kun tartuin John Lennonin omien panemiseen ja Hispanialaiseen jakovainaaseen. Olen kummatkin lukenut aikanaan kirjastolainoina, enkä 12 euron hinnalla ostanut omaksi. 

Sen sijaan ylemmässä kuvassa bongaatte tutun hahmon, joka on liittänyt itsensä osaksi Beatlesia. Kuka Suomessa kertoi ääneen, mitä ei saa ajatella? Juice Leskinen oli verbaalinero, jonka suomentama humoristinen turinointi Paperback Writer johti ilman muuta ostopäätökseen. Beatles-kirjallisuutta on tuutattu hirmuisat määrän, onhan yhtye suositumpi kuin Jeesus. Taso vaihtelee, hankin todella valikoiden osia pienoiseen kokoelmaani. Jos Juice tai Pentti Saarikoski on suomentanut, silloin voi luottaa jälkeen. En kyllä muista, onko Saarikoski Piitlesiä suomentanut, mutta paljon muuta kuitenkin. Juicen Paperitähdet soi päässäni nähdessäni kirjan kannen, Ei Beatles. Paperitähdet on yksi osoitus, miten Juicen sanoituksissa on aina syvällinen, mutta helposti ymmärrettävä ydin. Usein myös draaman kaari loistavalla yhteiskuntakritiikillä höystettynä. 

Kaipaan ihan hirveästi ajattelijoita, jotka kirjoittavat monitasoisesti vailla suodatinta. Jopa silloin, kun on siinä rajoilla, kestääkö tätä lukea. Tällaisen fiiliksen sai aikaan esimerkiksi Pentti Linkola, jonka teoksia myös antikvaarisella puolella hipelöin. Minulla on kuitenkin yksi Pentti-kirja kotona lukematta, joten skippasin, kuten ihmiskunta luontoarvot. 

Oma planetaarinen eväsvalintani oli kreikkalainen gyros kahdella eri lihalla. Olen aiemminkin käsitellyt suhdettani lihansyöntiin. Rakastan lihaa, jonka tuotanto on ekologisesti kestämätöntä. Kaikki elämässäni on ristiriitaista. Halukkaat voivat toimittaa kotiovelleni peuran ulkofileetä, sillä riista on eettisesti parasta lihasyötävää. 

Gyroskin on osa ruoka-Suomen tarinaa, jonka toinen osa minun on ehdottomasti myöhemmin hankittava. Ritva Kyllin teos Suomen ruokahistoria muistaakseni kilpaili Finlandia-tietokirjapokaalista, ja se olisi sen ilman muuta ansainnut. Mitä olisimme ilman ruokakulttuuria? Mitä suomalaisuus on nyt, kun täällä syödään vain pastaa, ´ndujaa ja hampurilaisia? Kalapiperryksistä ja lanttukukosta on tullut fine dine -ravintoloiden tuunattua luksusta, ei arkiruokaa. 

No, näitä en pohtinut kuitenkaan gyrosta imuroidessani, vaan nautin siitä, että vihdoin kirjamessujen ruokaosioon on saatu parannusta etenkin viinipuolella. Kreetalaisten viinien "line-up" säväytti, ja monia näistä olin maistanut aiemminkin. Kuluttajille täytyy tarjota muutakin kuin massatuotettua proseccoa, joka on tankkikäyneenä lähempänä botox-päärynäkiljua. Toki poikkeuksiakin löytyy, itse en kuitenkaan ostaisi mitään muuta kuin DOCG-laatuluokiteltua luomuproseccoa. Näitä on vaikea löytää, onhan edullisempaa pumpata lääni täyteen torjunta-aineita maailman proseccojanoa sammuttamaan ja kypsyttää lientä tankissa vain pari kuukautta ennen kuljetusta kauppaan.  

Prosecco myös maksaa kaupassa usein saman verran kuin huomattavasti laadukkaammin tehty cava tai cremant, jotka valmistetaan niin sanotusti samppanjakäymismenetelmällä. Tulen aina äärettömän vihaiseksi massatapahtumissa, joissa tarjoillaan vain proseccoa ja rieslingiä. Nämä ovat hyvin usein kuluttajan aliarvioimista. Rieslingistä toki tehdään myös huippulaatuisia viinejä, ja sopiihan rypäleen makuprofiili monelle ruualle. Mutta vähemmän viineistä tietävät kuluttajat eivät osaa enää pyytää muuta muuta kuin rieslingiä ja proseccoa, etenkään jos tarjoilijat eivät muuta edes suosittelee. Minulle ei koskaan edes ravintolassa tarjoilija kerro ensimmäisenä, että olisi samppanjaa laseittain. Vaan aina sitä proseccoa. Samppanjaa voi löytyä laseittain, mutta tästä ei mainita. Käsittämätöntä. Minun täytyy avautua aiheesta laajemmin viiniblogiin, ja olen näin tehnytkin. Oli kuitenkin totaalinen ilo huomata, että vihdoin kirjamessuilla saa arvoisensa viiniä kylkeen. Ehkä vuosien aikana kuultu ränttäys on auttanut.

Pari salamitankoakin ostin, en tosin tätä villisikasalamia. Mutta palvelu oli nuorella pojalla oikein ystävällistä. Messujen jälkeen nukahdin sohvakoomaan valkosipulisalamin ja kyproslaisen viinin maku suussa. Aikamoinen umamipommi, yhtä täyteläinen kuin kirjamessuviikonloppu. 

On hienoa, että kirjallisuus kiinnostaa, ehkä myös nostalgia messuhalleihin liittyen. Perjantai oli ollut ilmeisesti poikkeuksellisen vilkas, ja kirjoja pläräsivät myös monet yläkoululaiset. Tällaiset vierailut voivat jäädä ikuisesti oppilaiden mieleen, kuten minulla jäi visiitti Hellaksen eli Leafin makeistehtaaseen. Juuri muita vierailuja ainakaan alakoulussa en muista. Ehkä sokerihumala nähtiin lääkkeenä mahdollisiin lamatraumoihin, kun mehujäät oli poistettu ruokalistalta. 

Löytöjen löytö, aidosti aatelisen Niklaksen historiallista mysteeriä 1793 ei enää tahdo löytää kovakantisena.

Traumat johtavat aasinsiltaan. En ole feelgood-kirjojen lukija, enkä kaipaa niitä keventääkseni elämän painoa. Tässä asemassa minulle toimivat nykyisin dekkarit, joiden tapahtumia vasten oma elämä tuntuu luksukselta. Olisin kovasti halunnut löytää jonkin puuttuvan palasen, jonkin sellaisen teoksen, joka sykähdyttää niin kerronnaltaan, tarinaltaan kuin yksityiskohtaisuudeltaan. Ja mitä eteeni ilmestyi? Niklas Natt och Dagin kovakantinen 1793 minulla kuitenkin on jo, metsästettyäni sitä kaikkialta. Muistin maksaneeni siitä 28 euroa, mutta tarkistin, 18 euroa olikin oikea summa. Tämän antikkalöydön 20 euroa on miltei yhtä käypä hinta yhdestä parhaasta historiallisesta romaanista, jonka olen lukenut. Toivottavasti joku löytää tämän omakseen vielä tänään sunnuntaina, kun messut ovat viimeistä päivää auki. 

Pääsisin lipullani vielä uusintavierailulle, mutten jaksa enää raahautua. En, vaikka esiintyjinä olisi turkulaisia historioitsijoita, jotka kertovat uudesta turkulaista ravintolaelämää koskevasta kirjastaan Kiltatupia, krouveja ja kahviloita. Ravintolahistoria minua kiinnostaa aina, mutta tässä on myös osuttu kultasuoneen. Tällaisia teoksia ei juuri ole Turussa, joka kuitenkin on ollut Suomen ravintolakulttuurin mekka myös rahvaalle. Etenkin 1800-luvun ravintolaelämä on minua viime vuosina kiinnostanut, ja tein tästä myös pienen opastetun kierroksen vierailijoille Turussa. Enää on jäljellä hyvin vähän niin sanottuja alkuperäisiä ravintoloita alkuperäisellä paikalla, kun legendaarinen Foija lopetettiin. Uudempana klassikkona Kultainen Hirvi. Mutta satavuotiaaseen Teiniin pääsee edelleen. Kävin siellä juuri ennen konserttitalon upeaa Chaplinin Kultakuume-esitystä, enkä pettynyt. 

Klassikot ovat syystä klassikoita myös kirjallisuudessa. Tätä pohdin hipelöidessäni Kotiopettajattaren romaania, jota myydään ties kuinka monentena uusintapainoksena. Tämä on ehkä ainoa opetusaiheinen asia, joka ei aiheuta minussa allergiaa. Eilen oli kansainvälinen opettajan päivä, mutten juhlinut sitä mitenkään. En identifioidu opettajaksi, enkä tunne tässä kovinkaan suurta ammattiylpeyttä, mutta tiedän olevani parempi opettaja ainakin elämäntaitojen saralla kuin moni leipääntynyt. Minusta alin rima on usein paras, jos kuitenkin osaa ja uskaltaa ajatella. Jos tarvitsee kaikkeen tarkat suunnitelmat ja monisteet, silloin alin rima ei välttämättä toimi. Ellei alin rima ole juuri se, että printtaa valmiit opetusmateriaalit ja sanoo "tehkää". Itse tykkään ennemmin ajatella ja keskustella, mutta jotain tarttis varmaan tehräkin. 

Messuilla en ehtinyt juurikaan keskittyä ohjelmatarjontaan. Ensimmäisen mainitun lisäksi seurasin vain Matti Vanhasen kertomuksia miettien aivan epäolennaisia asioita, kuten Matin valintaa Pepsiä pihvin ruokajuomaksi Billnäsin antiikkimarkkinoilla. Muistaakseni hän oli tuolloin juuri eronnut Susan Ruususesta, vai mikä hänen unohdetun paperitähden nimi olikaan. Kyllä politiikkojen elämä on kovaa, kun ei saisi olla normaali erehtyvä ihminen. 

Karo Hämäläinen haastatteli Vanhasta muun muassa korona-ajan vaikutuksista eduskunnan toimintaan ja suomalaiseen politiikkaan. Keskustelu vaikutti kiinnostavalta, mutta kerrankin olin elämässäni henkilö, jonka olalle koputetaan. Ei kuitenkaan selkään taputeta. Loppumessut sujuivatkin höpinöiden parissa ennen lähtöä seuraavaan rientoon. 

Lopuksi vielä huipputapaamiset Marin ja Milkan kanssa värikuvina, messuseuranain Lukukujalla-kirjatilin Elina. Onneksi emme muistaneet skoolata opettajan päivälle, vaan aivan muille asioille.

Me ja Milka Hakkarainen, jonka osuvasti kohtasimme uudelleen K-18-alueella. Olipa mukava tavata! Seuraavaan yhteiskuvaan toivomme varmasti kaikki Jens Lapiduksen mukaan. Kutsu Turun kirjamessuille oli ilmeisesti hukkunut postiin. 

Mari Forsberg pitää Mari_laser_lukee -kirjatiliä, ja ruotsinsuomalaisellekin on Turun seutu sangen tuttu. Hauskaa oli tavata "melkein sukulainen" nyt livenä! 

 

Ensi vuonna uusi kohde, kenties Logomo? Ei kyllä kiinnosta yhtään paikanvaihto, mutta enköhän sielläkin käy kääntymässä. 

Osallistuitko sinä Turun kenties viimeisille kirjamessuille Artukaisissa? Mitä löytöjä teit?