Persbrandt & hullu luovuus

Viimeisen viikon aikana olen ahminut kirjoja enemmän kuin pariin kuukauteen. Työmatkajuna ja hotelliyö omassa seurassa ammensivat yhtäkkiä oikein mega-ajan lukemiseen. Minua suorastaan nauratti, kun telkkaristakin tuli peräkanaa kaksi aika noloa intressini kohdetta: dokumentti kungafamiljenista ja törkeän huono, mutta minua aina yhtä paljon naurattava Poliisiopisto. Mitä tulee mieleen sanoista Ruotsi ja poliisi? No tietenkin Beck-elokuvien Gunvald Larsson!

Sain juuri päätökseen Mikael Persbrandtin avoimen tilityksen elämästään, jonka on kirjoittanut palkittu kirjailija ja taiteilija Carl-Johan Vallgren. Läheisen yhteistyön ja ehkäpä myös Vallgrenin taiteilijuuden aistii kirjoitetusta tekstistä. Ilman molemminpuolista syvää ymmärrystä tuskin olisi mahdollista kirjoittaa näin raadollisen avointa tekstiä yhä elävästä ihmisestä. Omaelämäkerroissa on harvoin todellista syvyyttä tai kipeiden asioiden käsittelyä yhtä laajassa mittakaavassa kuin tässä Persbrantin Vallgrenin kirjoittamassa teoksessa Muistini mukaan.

Ensin pidin kirjan nimeä tylsänä. Mutta ehkä Persbrandtin tapauksessa on tarpeen alleviivata sitä, että ex-huumehuuruisen muisti voi myös tehdä tepposia. Ainakaan pahimmista baariöykkäröinneistä Persbrandt ei muista muuta kuin maanisen alun ja tärisevän lopun putkassa, josta hän kiirehtii hikikarpalot virraten teatterin näytökseen tai Beckin kuvauksiin.

Lähtökohtaisesti minua ei juuri kiinnosta taiteilijoiden, muusikoiden tai urheilijoiden päihderiippuvuustilitykset, mutta tämä kirja toimii poikkeuksen vahvistavana "sääntönä". Yleisesti julkkisten päihdepitoisten tarinoiden kulku on aina aika samankaltainen: huonot kotiolot, pakkoselviytyminen ja yhtäkkinen menestyminen joko hammasta purren tai sattumalta. Tästä seuraa joko urean tai viinan nouseminen päähän. Usein molempien. Ajan myötä tapahtuu romahdus höystettynä pettämisillä, avioerolla ja muilla draamoilla. Lopulta oman elämänsä sankari tajuaa, että hänen onkin otettava itse vastuu omasta elämästään. Ehkä juuri tässä kohtaa, kun raittiina on oltu muutama vuosi ja julkisuuden tulovirta hieman jo ehtynyt, on aika julkaista omaelämäkerta. Sitten luemme näitä joululahjatilityksiä ja löydämme huono-onnisimmat sankarit Prisman alepömpelistä vielä juhannuksenakin. Se olisi kyllä kamala kokemus: kirjoittaa omaelämäkerta, joka ei kiinnosta ketään.

Mikael Persbrandtin kohdalla moinen huoli on turha. Kirja nousi heti ilmestyessään Ruotsin ja Suomen top-10 myydyimmät kirjat -listalle. Persbrandtin jymymenestys Gunvald-hahmon myötä on  todennäköinen syy kiinnostukselle (myös omalleni, myönnän), johon Persbrandt itse suhtautuu ristiriitaisesti. Hän on sielultaan enemmän teatterinäyttelijä kuin jaksosta toiseen samaa roolia vetävä öykkäripoliisi Gunvald. Moni lukija varmasti kuitenkin tunnistaa yhtäläisyydet Persbrandtin tuolloin vielä tuntemattoman sairauden saneleman öykkäröinnin ja Gunvaldin habituksen välillä. Tätä yhtäläisyyttä Persbrandt itse on myös vahvistanut bilehuuruissaan huutamalla poliiseille epäsuorasti lainaten "Minä olen Gunvald Larsson ja olen parempi poliisi kuin yksikään teistä" (en nyt löydä ko. kohtaa kirjasta vaikka kuinka plärään). 

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten ruotsalaiset juorulehdet ja jopa valtamedia ovat käyttäneet hyväksi Persbrandtin toilailuja saadakseen mahdollisimman herkullisia shokkiotsikoita lehden kanteen. Persbrandt on silti todellisuudessa loukannut pahasti läheisiään  - etenkin ex-puolisoaan Maria Bonnevietä. Ei ole silti median tehtävä lisätä veden sijasta verta myllyyn. Nyt, kun Persbrandt on tullut julkisuuteen diagnoosinsa maanis-depressiivisyyden kanssa, hän on yllättäen saanut paljon myötäeloa ja ymmärrystä osakseen. Persbrandt itse arvelee syynä olevan sen, että hän muistuttaa niin paljon monen lähipiiristä löytyvää tuttua tuurijuopposetää, joka pilaa kaiken, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan hyvää tarkoittava.

Nykyään myös mielenterveyden ongelmia osataan käsitellä paremmin. Ymmärretään, että päihderiippuvuuden taustalla voikin olla mielenterveysongelma. Tämän kun vielä sairaanhoito ja päihdehuolto ottaisi kehityskohteekseen. Edelleen - sekä Suomessa että Ruotsissa - mielenterveyspotilaita ja päihdehuollon asiakkaita kuntoutetaan helposti eri yksiköissä, eri lääkäreiden konsultoimina. Vaikka monet potilaat ovat näiden molempien yksiköiden asiakkaita ja todennäköisesti hyötyisivät kokonaisvaltaisesta hoidosta. 

Persbrandtin nykyinen vaimo Sanna Lundell (muusikko Ulf Lundellin tytär) oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti miehensä toiminnan vedoten mahdolliseen sairauteen. Persbrandt oli toisena hetkenä rakastava perheenisä, seuraavana taas täysin edesvastuuton hulivilinarkkari, joka kaveerasi rikollisten kanssa. Dramatenin lava toimi pakopaikkana, josta hän lopulta pakeni itse jättäen koko teatteriproduktion pulaan. Tämä tosin johtui sairaudesta, jota muiden oli ymmärrettävästi tuossa kohtaa vaikea hyväksyä. Persbrandt kritisoi silti enemmän Beckin tuotantoyhtiötä Filmlancea, joka teki valtavat rahalliset voitot nappiin tehdyn Gunvaldin roolituksen ansiosta. Hädän tullen Filmlance ei kuitekaan ollut valmis tukemaan Persbrandtin toipumista terveeksi, vaan syytti tätä sopimusrikkeestä. Näin jälkiviisaana huomaa hyvin, että viimeisissä jaksoissa, joissa Persbrandt on mukana, hän todellisuudessa loistaa poissaolollaan. Gunvald kirjoitettiin ulos sarjasta, mikä oli Persbrandtille lopulta todella vapauttavaa.

Vaikka jatkuva huumetoilailujen kuvaus oli etenkin mieheni mielestä välillä puuduttavaa luettavaa, pidimme tätä kuitenkin tarpeellisena sairauden kerronnallisena jatkumona, joka johtaa lopulta romahdukseen. Päihderiippuvaisen elämän määrittävä tekijä on se, koska tilapäinen rauha jälleen päättyy retkahdukseen ja syöksylaskuun. Tähän samaan arkea määrittävään epävarmuuden kiertokulkuun joutuvat osallisiksi myös päihderiippuvaisen omaiset.

Sisällöllisesti mielenkiintoisempaa luettavaa on toki näyttelijäntyön anti sekä Persbrandtin luovuuden ilmeneminen monilla eri alueilla. Persbrandt on ollut läheisissä tekemisissä lukuisten Dramatenin kuuluisien näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa - mukaanlukien Ingmar Bergman. Ennen teatterinäyttelijän uraansa Persbrandt opiskeli balettitanssia, kuten myös hänen tuleva tanskalainen näyttelijäystävänsä Mads Mikkelsen (jonka näyttelemisestä olen myös aina pitänyt).

Persbrandt on myös lahjakas taidemaalari. Hänen ammattiurallekin alunperin suuntautunut harrastuksensa on vuosikymmenten jälkeen noussut jälleen keskiöön. Persbrandtin ensimmäisen pitkän maalaustauon jälkeisen taidenäyttelyn taulut myytiin korkeilla hinnoilla loppuun. Tällä hetkellä Persbrantilla on ensimmäinen taidenäyttely Suomessa vielä tammikuun ajan, jonne todella haluaisin ehtiä.

Päällimmäinen ajatus, joka Persbrandtin kirjasta nousi mieleen sen luettuani, on se, että luovat ihmiset ovat usein luovia monilla eri aloilla. Luovat ihmiset kärsivät myös usein muita enemmän mielenterveys- ja päihdeongelmista. Itse asiassa, kun tarkemmin mietin - jokaisella pianistilla, laulajalla, maalarilla ja kirjailijalla, joita minun ja mieheni yhteenlasketuista suvuista löytyy, on ollut mielenterveys -ja/tai päihdeongelmia elämänsä varrella. Veikkaan, että luovilla ihmisillä päihdeongelmat kumpuavat pohjimmiltaan mielen ahdistuksesta (kun he eivät voi vaikkapa toteuttaa luovuuttaan olosuhteiden takia, tai useista yrityksistä huolimatta läpimurtoa ei ole tapahtunut) tai todellisesta sairaudesta. Tuurijuoppo-Taneli taas ei ehkä ole luova, mutta kuppi maistuu. Kun kuppi on maistunut riittävän kauan, alkaa ilmetä pahoja mielenterveysongelmia. Syy ja seuraus - kummin päin hyvänsä - muodostavat valtavan tarpeen keskitetylle, syvälliselle hoidolle. Tehokkain parannuskeino Suomessa tuntuu olevan uskontopohjainen pelastus. Sille toki on paikkansa mielessä, joka odottaa vastausta näennäisesti ratkaisemattomiin ongelmiin ulkoisesta pullosta tai piikistä. Jotain yhtä väkevää täytyy saada tilalle. Olen ollut jonkin verran tekemisissä uskonnollisiin seuroihin kuuluvien ihmisten kanssa. Liekö sattumaa, että hyvin monella heistä on päihdetausta.

Persbrandt ei kuitenkaan tuo uskoa mukaan pohdintoihinsa. Voi olla, että tällaiselle ajattelulle ei ole sijaa ei ole hänen elämässään - voisin hyvin uskoa hänen pitävän uskoon takertumista epävarmojen hihhulien touhuna (jollainen hän itsekin toisaalta oli, jumalana vain toimi "Valkoinen kuningatar" eli kokaiini). On myös mahdollista, että Persbrandt on halunnut rajata näin yksityisen asian kirjansa ulkopuolelle, jotta olisi edes jokin asia, jota koko kansa ei tiedä. Vaikka Persbrandt on hetkittäin katunut avautumistaan, on sillä varmasti ollut hänen loppuelämälleen terapeuttinen merkitys. Ilman bipoläärisestä kaapista tuloaan Persbrandt ei myöskään olisi saanut kansan myötätuntoa osakseen, jonka hän ehkä on tarvinnut eheytyäkseen. Kannustus on varmasti tuntunut loanheiton jälkeen ristiriitaiselta, mutta lohdulliselta. Pitkin kirjaa Persbrandt myöntää, että hän on ansainnut omalla toiminnallaan kaiken sen kurjan, jota hän on joutunut muiden taholta kohtaamaan. Herkästi ihminen pitää omia puoliaan katumuksenkin yhteydessä, mutta Persbrandt ei sitä tee. Hän on aidosti nöyrä pyrkiessään kohti päihteetöntä loppuelämää litiumin voimalla.

Mikael Persbrandt on loistava näyttelijä, jonka ansiot eivät tule kaikessa syvyydessään esiin pelkkänä Gunvaldina. On sääli, että hänet tunnetaan yhä siitä roolista parhaiten, joka on hänelle itselleen ollut kuitenkin varsin merkityksetön sivutaipale. Fakta kuitenkin on, että Beckin ansiosta Persbrandt on saanut kokeilla siipiään ulkomaisissa produktioissa ja toteuttaa itseään vapaana taiteilijana. Hän on voinut ostaa Beck-tuloillaan autoja,  moottoripyöriä, pienen kartanon ja puolet Maxim-teatterista, jossa hän voi itse vaikuttaa ohjelmistoon. Tuon teatterin toinen omistaja olikin pahimpina aikoina ainut vaimon Sannan lisäksi, joka uskoi Persbrandtiin ja tuli tätä oikealla tavalla.

Muistini mukaan päättyy hienosti puutarhajuhlakohtaukseen, jossa Persbrandt punnitsee läpi suhteensa juhlien osallistujiin. On myös hyväksyttävä, että kaikkiin ihmisiin ei voi koskaan luoda sellaista suhdetta kuin itse toivoisi. Tällainen ihminen Persbrandtin elämässä on ollut ja todennäköisesti tulee aina olemaan hänen oma isänsä.

Muistini mukaan on raadollinen, mutta syvällinen kuvaus taiteellisesta, korostetusti sairauden määrittelemästä ihmisestä. Minusta jokaisen tunnetiloissaan ailahtelevan baarikärpäsen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiedän ainakin yhden sellaisen ihmisen lukevan juuri parhaillaan (eikä hän ole mieheni, huom :)).

Erityiskiitokset annan vielä kirjan suomentajalle Heikki Eskeliselle. En bongannut juuri lainkaan kielioppivirheitä, kökköjä lauserakenteita tai kehnoja ilmauksia. Minulle on jäänyt traumat lukuhistoriani surkeimmasta suomennoksesta, Charlie Chaplinin vaimon Oona Chaplinin elämäkerrasta, joten kyttään nykyään ehkä liikaakin myös muuta kuin itse tarinan etenemistä.

Kun kirja etenee kuin höyryjuna - käyden välillä laiturilla noukkimassa lisää ihmisiä kyytiin - olen genrestä riippumatta lempikirjallisuuteni äärellä. Viipyilevä runous on toinen ääripää, josta nautin.

Onneksi minä olen vielä terveellä tavalla ääripäiden ihminen.


Vinkit:

Persbrandtiakin saa jo Prismasta tarjoushintaan 24,95e (vertaa: Adlibris 36,20e).

Mikael Persbrandtin ensimmäinen taidenäyttely Suomessa 27.1.2019 asti Espoon Hanasaaressa.

23.1.2019 Ylellä näytetään viimeinen jakso sarjasta Bergman - elämä neljässä näytöksessä, jossa yhtenä muistelijana toimii Mikael Persbrandt. Hänen lisäkseen sarjassa vilisee näyttelijöitä ja ohjaajia, jotka myös Persbrandt mainitsee kirjassaan.

Kuvat:

Kaikki peräisin teoksesta Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt - Muistini mukaan. Tammi 2018.