Annie Ernaux'n Vuodet - teos jota odotin vuosia?

Odotin Annie Ernaux'n Nobel-teosta Vuodet (Gummerus 2021) miltei vuoden. Lopulta varausvuoro osui minuun. Satu Rämön Rosa & Björk on silti huomattavasti varatumpi, se kieltämättä herätti ennalta jonkinlaisia tunteita. Eikö ihmisiä kiinnosta yhtä paljon seniori-ikäisen naisen Nobel-muistelmat?

Yleensä en innostu palkintoteoksista. Siksi pohdin viime vuonna, ostanko tämän vai jäänkö suosiolla varausjonoon. Se on sitten eri, jos teos on palkittu 30 vuotta sitten, silloin se on voinut todennäköisemmin puhutella. August Strindbergin mukaan nimetyt August-palkinnot pääsääntöisesti ovat osuneet omaan makuun, mutta Nobelit aina eivät. En voi kyllä väittää, että olisin liian monia lukenut. 

Odotin silti, että tästä kirjasta pitäisin, koska se käsittelee Ranskaa, yhteiskuntaa, aikaa, muistoja, yksilön ja yhteiskunnan identiteetin sekä kuorien rakentumista. Historioitsijan lempiaiheita siis. Makro- ja mikrohistorian yhdistäminen kaunokirjalliseksi ja intiimiksikin teokseksi on palkinnon arvoinen työ. 

Annie Ernaux on taitava kirjoittamaan välähdyksenomaisia muistoja, tiivistettyjä sirpaleita ihmisyydestä. Alussa tämä tuntui silti kääntyvän kokonaisuutta vastaan. Pidin teosta ensin hyvin pirstaloituneena, jollainen muistikin tosin on. Teos on taitava läpileikkaus elettyyn elämään, yhteiskuntaan, siinä vallinneisiin muutoksiin ja yhteisön sisäisiin kirjoittamattomiin odotuksiin.

Huomasin kaipaavani kipeästi teoksen kuulemista ranskaksi, kerrottuna, vaikka Ernaux'n kuvaaman kaitafilmin taustalla. Ranskan taitoni ei kuunteluun tosin riittäisi, mutta visuaalisuus kompensoisi. Kerronta on elokuvallista, ja se perustuukin löydettyjen tai muistettujen kuvien esittelystä johtaviin ajatuspolkuihin. Harmittaa suuresti, että minulta jäi näkemättä vain hetken elokuvissa pyörinyt Ernaux´n kaitafilmielokuva. 

Paikoin yhteiskunta- ja sosiaalihistorian läpikäyminen oli kaikessa kiinnostavuudessaan luettelomaista, silti taitavalla tyylillä hallittua. Ranskalaista kulttuuria tuntevalle kirja on varmasti suurempi elämys kuin sellaiselle, jolle vain tuntemattomat nimet vilisevät tekstissä, ja joka nukkui historiantunnilla. Jollei pidä menneisyydestä ja yksityiskohdista, jollei mieti itseään vaipoissa ja aikojen alussa, tuskin tästä teoksesta innostuu. 

Itselläni tämä ei heti räjäyttänyt tajuntaa, mutta oli tätä silti jo heti alussa kiinnostava lukea. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tästä pidin. Harva osaa kirjoittaa myöhemmillä päivillään tällaiset muistelot! Sitten vaatimaton palkinto kirsikaksi kakun päälle. 

Simone de Beauvoir ja hillitön tavaran hamstraaminen vilisevät tekstissä useaan otteeseen. Uskon, että Vuodet sisältää kaiken sivistyksen lisäksi pieruja ja genitaaleja enemmän kuin suomalaisessa verrokkimuistelossa, jollaista ei taida olla olemassa. Täällä muistellaan vain tekoja, noita ihmisyyden mittoja. Niihin ei varmasti kuulu sen paljastus, miltä tuntui aikuisviihteen katsominen telkkarista ensimmäistä kertaa noin niin kuin parisuhteen eheyttäjänä. 

Yksi Vuodet-teoksen ansio oli, että se sai minut googlettamaan, mikä on tuhnu ranskaksi. Mikä se näistä sitten on: vesse, vent, pétaradé, flatulence?

Voisin kirjoittaa teoksen sisällöstä vuosia, koska se käsittelee kaikkien elettyjen vuosien sisältöä. Omat muistikuvani ulottuvat 1980-luvun loppuun, Berliinin muurin murtumiseen. Mutteivät aiemmatkaan kertomukset tuntuneet vierailta, ainoastaan elävöitetyiltä. 

Annie Ernaux on ihminen, joka on hengittänyt aikaa, ollut kiinnostunut kaikesta näkemästään ja ympäröimästään. Hän on vastakohta sille ihmistyypille, joka kulkee läpät silmillä, eikä ole kiinnostunut mistään. Silti jotain tämän suuntaista hän mainitsee etenkin siinä ajassa, jolloin naisen paikka on kotona, lapsen ja suvun tarpeiden täyttäjänä. Vaikka aika on nykyisin eri, asennemaailma on peräisin Suomessakin yhä 1950-luvulta. Nainen hoitaa yhä suurimman osan kotitöistä, ja nainen kantaa ikiaikaisen sukupuoleensa liitetyn häpeän, jota Ernaux´kin usein sivuaa. Vahinkoraskaus on ollut aikanaan katastrofi, ja kun sitä ei tarvinnut enää pelätä, tulikin HIV. 

"Hän halusi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse."

Sama ajatus on ohjannut omaa elämää aivan varhaislapsuudesta lähtien. 

Teille kaikille, jotka tunnette samoin, tämä teos on takuulla lukemisen arvoinen. Tämä on myös erinomainen valinta historian oppitunnille vaihtoehtoiseksi lukemiseksi. Sillä muistojen lisäksi Ernaux'n teoksen varioivassa kertojaäänessä puhuu sivistys, tuo katoava luonnonvara. Menetettyämme jo Klingen, toivokaamme Ernaux´lle pitkää elämää. 

Lopuksi on mainittava osanotot vastikään edesmenneen Miki Liukkosen läheisille. Valtava tragedia, jota valitettavasti osasi jollain tasolla pelätä. Minkälaiset "vuodet" olisi Liukkonen vanhoilla päivillään kirjoittanut, se jää meiltä kaikilta kokematta. Suomessa ei ole liikaa taiteilijoita, jotka ovat sitä aidolla tavalla. Liukkosen perintö elää ikuisesti.