Itkumuurilla (onnea ja kyyneleitä etsimässä)

 

Itkumuurilla on tungosta
Kaikilla on kiire itkeä
jotta pääsee illallispöytään

Kaikilla on kiire rukoilla
jotta saa syödä ja juoda
Tarpeensa joka päivä
uudelleen luoda

Ja seuraavana päivänä
joku kysyy
Miksi itkette

Emme tiedä itsekään
Kai temppelin tuhoa

Mutta eikö aina sanota
Älä sure asioita
joille et voi enää mitään


E. P. / 18.7.2021


Kenties valtaosa maailman uskonnollisista juhlista perustuu jonkin tragedian muistelemiseen. Näin ainakin Abrahamin lasten eli kirjan kansojen vuotuisessa ajankierrossa.

Muistellaan sitä, että temppeli tuhoutui. Ei ollut aikaa kohottaa hiivaleipää pakomatkalla orjuudesta. Sitten vielä yksi kuoli meidän kaikkien puolesta. Marttyyrikuoleman ylistysmuistelu on yhä voimissaan etenkin islamilaisessa kulttuurissa (en tarkoita nyt fundamentalismia, jossa marttyyrikuolemasta tehdään pahimmassa tapauksessa tavoite), mutta luterilaisuudessa työnteosta on tehty marttyyrimaisen uhrautumisen ilmenemismuoto.

Mikä muu yhdistää meitä kirjan kansoja kuin taipumuksemme marttyyriuteen? Se, että suremme vihan kautta menneitä asioita, joille emme voi enää mitään. Juutalaisessa mielenmaisemassa keskitytään vahvasti myös tuleviin huolenaiheisiin, kuten omaan neuroottiseen terveysdiagnosointiin. Eikä tässä lohduta se, että Juice Leskinen oli fiksu mies: ei elämästä selviä hengissä.

Siksikö huojumme itkumuurilla, somessa, alttarilla, ruokakaupan ja Tinderin loputtoman valinnanvaran edessä? Me pelkäämme lopullista tuomiota, kaiken päättymistä, kuolemaa. Katoavaisuus on sitä, että aika ei riitä. Se häviää, pakenee tavoittamattomiin muistoihimme. Haluamme elää ikuisesti, mutta muistaen elämästämme jotain muuta kuin swaippaukset vasemmalle, työnteon uupumiseen asti vailla päämäärää, uskomisen johonkin asiaan vain siksi, että niin kuuluu tehdä. 

Me haluamme elää yksilönvapauden keskellä, mutta ihminen on sosiaalinen eläin. Me tarvitsemme muita ympärillemme. Kun luovumme tavoitteistamme, valitsemme usein muut ympärillämme, emme itseämme. 

Itämaisissa uskonnoissa tämä on usein tie vapauteen. Kun ei toivo ja odota mitään, vapautuu kaikesta. Kun valitsee yhteisön hyvinvoinnin oman sijaan, lauma voi paremmin ja säilyy elinvoimaisena. Samaa ei voi tietenkään sanoa Maon Kiinasta. Asioilla on puolensa. 

Olen aina uskonut, että onnen salaisuus on on asioiden, realiteettien, tarpeiden täyttämisen ja haaveilun temperointi. Pyrkimys kohtuuteen. Balanssi länsimaisessa yhteiskunnassa löytyy usein vain kaupan hyllyltä Saarioisten einesannoksen muodossa. Hyvä nimi. 

Balanssi, tasapaino, on myös hyvän viinin ominaisuus. Kun viini on tasapainoinen, on onnistuttu hyvin monen eri osa-alueen haastavassa temperoinnissa täydelliseksi kokonaisuudeksi. Oikea ajoitus sadonkorjuussa, onni ilmaston ja säätilan suhteen, riittävästi taitoa ja kokemusta, tarvittava määrä intohimoa ja rakkautta koko alaa sekä pienen pientä rypälettä kohtaan. Kyky punnita tekemänsä virheet ja korjata ne mahdollisesti hyvin nopeastikin tai viimeistään seuraavassa sadonkorjuussa. Silti ja juuri siksi moni sato menetetään. Vaikka itse tekisi kaiken oikein, säätilojen mielivaltaisuudelle ei aina voi mitään. Ei varsinkaan, jos on sitoutunut luomustandardeihin eikä näin ollen voi yrittää pelastaa satoa torjunta-aineiden avulla menettämättä luomusertifikaattia. Kilvet ovat meille usein tärkeämpiä kuin selviytyminen. 

Kun ihmisellä on hätä, kuinka moni kieltäytyy sairaalahoidosta, lääkkeistä, avunannosta, tuesta? Kenties useampi kuin viininviljelijä torjunta-aineista. Miksi emme yritä pienentää kärsimyksen määrää, jos ja kun apua on tarjolla, vaan pidämme entistä lujemmin kiinni pärjäämisen harhakuvasta? Menemme muurille nykimään, itkemään silmämme ulos kuopistaan. Eivätkä ne edelleenkään lähde. Eivät ne irtoa, vaikka kuinka yritämme. Meille on annettu silmät syystä. Me emme usein halua nähdä, mitä elämällä on vielä tarjottavanaan, sillä pelkäämme niin paljon kaiken päättymistä. Kyyneleet, viineri ja tosi-tv peittävät sen, mitä emme halua nähdä. Oikeastaan tosi-tv ei edes peitä sitä, mitä emme halua nähdä, mutta pakko on katsoa. 

Nyt on ihan pakko laittaa Juice soimaan ja kietoa kravatti kallon ympärille. Ei huolta - sidon sen oikeaan kohtaan eli ohimolle! Mutta jälleen iskee valinnanvaikeus. Meillä on kymmenittäin kravatteja eri vuosikymmeniltä. Mikä niistä puristaa vähiten ja miellyttää silmää eniten? Vai voisinko sittenkin elää ilman kravattia ja Juicen epävireistä mutta nerokasta laulantaa? Olenhan jo siirtynyt oman elämäni tosi-tv:stä yleisön joukkoon. 

Ja samassa hetkessä rivien välistä puikkelehtii klovni, joka naurattaa ja peittää totuuden naamiollaan. Kun piirtää kyyneleet valmiiksi kasvoihin, ei tarvitse lähteä itkumuurille maailman rokotetuimman kansan pariin (eiköhän tästäkin kehitetä kohta salaliittoteoria, ellei näin ole jo tehty). Voi myös luoda itse oman itkumuurinsa, kuten blogin, käsikirjoituksen, toisen, kolmannen. Mutta näiden tuhoon en usko. Miksi siis itkeä etukäteen ja ennen kaikkea turhaan? 

Loppukevennys: lapsuuden lempielokuvani oli Tuomion temppeli :D


Kommentit

  1. "Miksi siis itkeä etukäteen ja ennen kaikkea turhaan?" - Sanopas muuta! Älä muuta sano! Hassua, että sisällöltään aivan päinvastaiset ilmaukset tarkoittavat samaa.
    Huolehtiminen on meidän ihmisten riesa, ja toisten enemmän kuin toisten. Olen joinakin päivinä aivan jännittyneenä huolista - siitä kun pääsisin, niin olisin tyytyväinen. Muuta en tarvitse onneen, luulen. Voi olla tietenkin, että sitten löytyisi muita esteitä onnelle, koska eihän sitä voi olla aina onnellinen, vaan pitää järjestämällä järjestää kontrastia, jos ei sitä oikeasti ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sanopas muuta ja älä muuta sano! Ja vaikeneminen on lopulta kultaa.
      Huolehtiminen on korkeamman älykkyysosamäärän ajattelun hinta, puhun nyt meistä versus vaikkapa apinat. Eläimillä ei ole kuin sisäinen kello, ne eivät ymmärrä aikaa käsitteenä. Mutta kyllä olen nähnyt koirienkin surevan. Huoli ehkä liittyy enemmän siihen, saako ruokaa tai voiko elää lajityypillistä elämää. Itse asiassa minun huoleni ovat lopulta aika lailla samat :D Mutta ihminen osaa hiulata, luoda nyansseja, tehdä kärpäsestä härkäsen. Ja näinhän se on, että loputon onni ja tyytyväisyys tarkoittaa aina notkahdusta ennemmin tai myöhemmin. Eihän sydänkäyrä tai pörssikurssikaan ole aina tapissa, se olisi luonnotonta. Itse asiassa, juuri nyt ei ole ainuttakaan huolta. Joskus huolentäyteinen päivä nollaantuu vaikkapa uimisella. Minun on vaikea kuvitella sinua huolten keskellä murehtimassa, mutta me kaikki varmasti osaamme sen "taidon". Toivotaan, että huomenna on hyvä päivä!

      Poista
  2. Isojen asioiden ääreltä olet kirjoittanut. Viimeisen vuoden aikana on minä (ja moni muu!) on tullut pohtineeksi elämän merkitystä ja onnellisuutta. Globaali tilanne on jyrännyt meitin, elämä on kaventunut tylsäksi ja pahimpina päivinä merkityksettömäksi. Mikä se sitten on elämän tarkoitus?

    Silloin kun minä alan liikaa (vai riittävästi?) pohtia tätä asiaa eikä vastaus ala löytyä angstin takaa, siirryn back to basics -tilaan. Tyhjennän astianpesukoneen, kastelen kukat, teen miehelle mutakakun, soitan äidille, kirjoitan ystäville whatsappeja. Ajattelen nääs, että jos en itse hoksaa onnellisuutta, yritän tehdä muille hyvää.

    Olin niin tyytyväinen, kun kuuntelin Frank Martelaa (käsittämättömän nopea puhuja!) kirjamessujen youtubesta. Hänhän väittää, että onnellisuus on päämääränä huono ihmiselle. Pitäisi tehdä merkityksellisiä asioita, olla läsnä läheisille, tehdä mieluisia asioita, käyttää osaamistaan muiden hyväksi. Tadaa!! Tästä kaikesta saa sivutuotteena onnellisuuden! Tänään olen ollut läsnä ainakin miehelle, siksi sometan vasta nyt. Mitä huomenna tekisin onnellisuuteni eteen? Ai, mutta sitähän ei saa tavoitella. Täytyy tehdä merkityksellisiä asioita. Ettei vain taas kääntyisi suorittamisen puolelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän tarkoitus on murheen karkoitus, sananlaskussa sanotaan. Kai se buddhalainen kärsimyksestä vapautuminen sopii hyvin tähän. Mutta konstit ovat vain erilaiset. Parasta kenties on, kun vain olla möllöttää, käy kaupassa, syö ja harrastaa muuta perustarpeilua. Toisten ilahduttaminen on erinomainen merkityksen tuoja! Onnen salaisuutta en ehkä voisi kysyä Frank Martelalta juuri siksi, että kuuntelen vain puhetta, en asiasisältöä 😄

      Tuo läsnäolo on aivan varmasti onnen ja merkityksellisyyden salaisuus. Ennen oltiin läsnä helpommin, mutta taudit ja köyhyys runtelivat, läheisiä kuoli ympäriltä. Nyt on kaikki yltäkylläisyys. Miksemme voi olla siinä läsnä, kaiken hyvän äärellä? Sekä niiden ihmisten, jotka ovat yhä useammin taustalla hölöttäviä itsestäänselvyyksiä. Siispä laitan minäkin nyt luurin pois ja pyhitän loppuillan läsnäolon taialle! Vaikka lokki kakkasi päälleni oikeim kruunuksi tähän päivään, tunnen nyt siitäkin hupia. Mikä todennäköisyys, ja uskon vielä, että lokki teki sen tahallaan 🤣

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tylsä (hyvä?) sijoittaja

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Elämä on täynnä salattua magiikkaa

Luukku 3: Joulupasteijat lihaliemellä ja ilman

Euforia