Kadonneen Napolin tarina (Ferranten osa 4 & summarum) ja uudelleen löytynyt lukemisen ilo

Napolilaista älämölöä, liikennetorvien toitotusta ja Pompeijin rumpujen pärinää! Vesuviuksen purkaus, parit Lacryma Christit ja liihottelua pitkin kujia hallitsemattomalla italopassionella! Pavarottin laulua päälle ja jonkun käytetyt kalsarit! Toisin sanoen: olen vihdoin saanut Elena Ferranten Napoli-sarjan luettua! 

Suren, että jo nyt, puolentoista vuoden venytyksen jälkeen, minulla ei ole enää tätä sarjaa uudelleen luettavana, samanlaisena, täydellisenä mysteerinä kuten Napoli ja ystävyys, ihmisyyden syvimmät sopukat ja rikokset, jotka eivät vanhene koskaan. Olisin niin kovasti halunnut tätä vielä ahmia, vielä hetken miettiä turhia sivuseikkoja kirjailijan todellisesta henkilöllisyydestä, vielä yhden illan mainita sängyssä: yksi luku vielä. Mutta nyt tämä kaikki on ohi. Jäljellä on vain Elena Ferranten koko lopputuotanto, sen jokainen osa ja opus. 


Tunnistaako joku kirjanmerkkini lieskan alkuperän? Miten loistavasti se sopiikaan juuri Napoli-sarjan väliin. Lieskan alkuperän kirjat kiinnostavat minua kovin myös, olin niitä ostaakin Turun kirjamessuilla, josta tämän kirjanmerkin sain. 


Olenkohan milloinkaan innostunut yhdestä kirjailijasta näin kovin? Aina löytyy kirjailijoilta vahvempia ja heikompia teoksia, kuten Napoli-sarjan päähenkilö Elena, Lenú, Lenuccia tietää. Ihminen, joka päätyy kirjoittamaan työkseen, tietää mitä ikuista tasapainoilua luomisprosessi on suhteutettuna muuhun elämään ja itsetuntoon. Jos sitä on horjuttamassa sellainen loistava ystävä kuin Lila, joka kuitenkin tarjoaa suurimman tukipilarin ja kunnianhimon omalla kunnianhimottomuudellaan, mutta uhkuvalla älyllään, voi päästä pitkälle. Tuskin olen ainoa joka kirjan loppumetreillä yhä kysyy: onko tämä tarina kirjailijan omasta elämästä? Kuinka suuri osa upeasta kerronnasta on totta, kuinka pieni häivähdys keksittyä todellisuutta? Onko joku kuollut näiden neljän osan tarinoiden takia tai paennut jäljettömiin? Vai haluaisiko kirjailija itse tehdä niin? Salanimellä kirjoittaminen ei ole maailmassa uutta, mutta käsittääkseni yhä harvinaisempaa. Myös siksi, että paljastumatta jääminen on niin vaikeaa. Ihailen tätä tinkimättömyyttä, jolla Elena Ferrante on kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. 

Napoli-sarjan aiemmista osista Loistava ystäväniUuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät löytyy blogistani dadalyysiä (noista linkeistä siis), turhaan siis kerron uudestaan, miten järisyttävästi jokainen vaikutti sisikuntaani. Kolmannen osan lukeminen osui ratkaisevasti siihen aikaan, jolloin päätin irtisanoutua turvallisesta, mutta luovan sielun juuri siksi tappavasta päivätyöstä. Mietin, olisinko uskaltanut riuhtoa itseni irti vuosien harkinnan jälkeen, jollen olisi lukenut juuri tuota Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa. Täytyy sanoa, ehkä tiesin jo silloin, kun näin vain otsikon nimen. 

Napoli-sarja on kipukokemus, minäkuvallinen antologia, tarina uskollisuudesta ja tinkimättömyydestä, lahjakkuudesta ja sen hukkaan heittämisestä. Rakkaudesta, tavasta hengittää jokaista kivenmukulaa ja verivanaa törkyisillä kujilla. Halusta tavoitella toiveita, jotka ovat liian usein jonkun toisen asettamat. Elenan matka lapsuusmuistoista vanhuuden päiville on oman elämän jäsentelyä, joka meillä jokaisella on joskus edessä. Harvalla tosin näin verbaalisena. Uskon myös, että monella meistä on ollut ainakin etäisesti samanlainen ystävyyssuhde kuin Elenalla ja Lilalla. Tämä on kuitenkin tyypillisempää tytöille, olettaisin. Pojilla on harvemmin samanlaista henkilökohtaista kilvoittelua keskenään, rivienvälisiä sivalluksia, kateutta ja hormoniperäisiä käytöshäiriöitä kuin tytöillä. Mutta jokainen ihminen ajattelee usein liikaa, jolloin minäkuva alkaa yleensä tavalla tai toisella vaurioitua. Annamme myös muiden ohjailla toimintaamme, vaikka itse tietäisimme, mikä on meille hyväksi. Ehkä Napoli-sarjan yksi suurimmista anneista on se, että lukija voi vahvistua oman tiensä kulkemisen tärkeydestä. Ainakin minulle yksi merkittävä elämys oli tämä. 




Ja sitten Napoli. Sitten kaupunki. Sehän on luonnollisesti yksi päähenkilö, kuten minun elämässäni Naantali ja tällä hetkellä Turku. Me voimme lähteä synnyinsijoiltamme, mutta ne eivät lähde meistä. Siinä ei ole mitään uutta, että kirjailija ammentaa omasta syntymä- tai elinkaupungistaan. On usein parasta kirjoittaa siitä minkä tuntee. Mutta se tapa, jolla sen teet, se erottaa sinut muista. 

Nähdä Naantali ja kuolla. Siis Napoli! 

Pizzeria Napolissa kuolin ähkyyn, miltei. 

Ehkä olen kokenut alkuperäisen toteaman Napolista nyt kirjallisessa mielessä, mutta jäin silti henkiin. Samalla tunnen lohdullisuutta tietäen, että tämän hetken kirjoitusprojektini eivät ole niitä, jotka olisivat minulle syvimmän sydänveren vuodatusta. Ne ovat vasta lauseita ja lukuja fyysisellä paperilla, luonnostelmina tiedostoissa, ehkä vasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua valmiita tarinoita. Mutta se tunne, että tiedät kautta aavistat, mitä tulet kirjoittamaan, on mahtava. Ja se on se primus motor, joka ajaa eteenpäin silloinkin kun on vaikeaa. 

Minulla on tunne, että Napoli-sarja on ollut pitkäkestoinen aavistus, tunne, jonka pukemista sanoiksi on pitänyt odottaa kauan. Se kaikki huokuu tekstistä, joka pulppuaa elämää, jossa ei ole mitään liian harkittua, ei minkäänlaista korusanoilla kikkailua. Napoli-sarja ON yhtä olennainen osa kirjallista kulttuuria kuin Pompeijin rauniot osa Italiaa suurempaa kokonaisuutta. 


Kadonneen lapsen tarina. Tämä oli Napoli-sarjan viimeinen osa, jossa lukija vietiin taidokkaasti kohti loppuratkaisua. Mietin, johtuiko se nykyisin poikkeuksellisesta lokaatiostani sohvasta, että aivan viimeiset sivut olivatkin jotenkin yhtä lässähtäneitä kuin oma ruumiini. Olisiko tämä pitänyt lukea vain loppuun teltassa (jossa ahmin noin neljäsosan loppukirjaa) tai turvallisessa sängyssä, jonne jätin sittenkin vielä loppuratkaisun unen tullessa vaikeuttamaan luku-urakkaani. Vähän sama efekti tiedättekö, kun tulee hyvässä leffassa, jonka joudut jättämään kriittisessä kohdassa kesken. Sitten kun palaat siihen aivan loppuun, vaikutus ei ole yhtä megalomaaninen kuin siten, että olisit katsonut kaiken kerralla. Ehkä niin kävi nyt, sillä loppu on silti hyvä. Mutta laimeampi kuin odotin!


Ehkä Napoli-sarja tuo esiin myös sen, miksi olen ollut niin usein niin pettynyt suomalaiseen kirjallisuuteen. En jaksa yhtään sitä vähäeleisyyttä, vakavuutta ja korpikuusta. Ei kiinnosta edelleenkään, noloa sanoa, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ei vaikka siinä voisi olla yhtä lailla meheviä luonnekuvauksia kuin Napoli-sarjassa. Silti epäilen. Rakastan runsautta, elämää jota ei voi ahtaa raameihin, tinkimätöntä tajunnanvirtaa, jota ei yritetä kahlita myynnillisiin tarkoituksiin. Siksikin tunnen suurta tuskaa siitä, millaisiin karikoihin kirjallisuus pahimmillaan vie. Itseisarvona pitäisi aina olla tarina, ei myynnin pönkitys. Loistava tarina myy lopulta itse itsensä, mutta se pitää ensin löytää.

Siksi toivonkin, että kirjastot ottaisivat yhä enemmän valikoimiinsa pienten kirjailijoiden loistavia tarinoita, jotka jäävät paitsioon somevyöryssä ja suurten kustannustalojen katalogeissa. Jos kirjastohankinnat tehdään näistä isoista lehdistä, siinä jää aika monta timanttia löytämättä. No, Elena Ferrante ei kuulu näihin unohdettuihin, ei todellakaan. Mutta ajatelkaa, jos niin olisi. Me emme olisi saaneet koskaan lukea rakkaudesta ja vihasta Napoliin ja läheisimpiin ihmisiin. Me emme olisi saaneet peilata näitä suhteita oman elämänpolkumme valintoihin, kipukohtiin ja tapahtumiin. Me olisimme yksinkertaisesti olleet tyystin tietämättömiä kirjailijasta, joka ainakin minulla räjäytti vihdoin potin ja purki pitkäkestoisen lukujumin. Olin vain lukenut ennen tätä niin pitkään niin keskinkertaiselta maistuvaa kirjallisuutta. Ajattelin, että täytyy sitten alkaa kirjoittaa omaa, jos mikään muu ei tunnu oikein miltään. Miten älyttömän omanarvontuntoista, mutta siitä sukulinjani on tunnettu. Kiitos verenperinnölle. Ja lopulta se on juuri näin, että huonolla itsetunnolla et etene. Vaikka olisit lahjakas, kaikenlaiset pyrkimykset jäävät herkästi juuri sellaisiksi, ilman uskoa itseen. Etenkin silloin kun muut eivät usko sinuun, sinun on uskottava. Ja toisin päin, silloin kun et usko itseesi, tukeudu heihin, jotka uskovat. 

Samalla eläminen ja kirjoittaminen vaatii nöyryyttä. Sen ymmärtämistä, ettet ole koskaan valmis. Aina voi kehittyä. Aina voi myös ikään kuin palata lähtöruutuun. Kuvitelkaa, että he jotka valmistuivat  koulusta, jonka jätin kesken, palasivat paikalle muistelemaan opintojaan. Siellä ei ollut mitään! EI OLLUT! Kaikki oli purettu! Miettikää! Luettuanne tuon linkin muistelon, ymmärrätte ehkä, mikä kriisi tämä on minulle, vaikken voinut uskoa, että sen painajaismaisen solutalon purkaminen olisi kriisi. Ihminen voi siis toisinaan palata lähtöruutuun ja todeta, että sitä ei ole enää. Tai: se on täysin erilainen. Meistä jää tänne leijumaan vain muistoja, vain hetkiä elämästä, jotka kenties joku herkkähipiäinen aistii. Joku toinen taas ostaa valokuvan sinusta kirpputorilta, jonka ystävällinen jälkeläisesi on konmarittanut pois. Paitsi että: meistä ei jää sitäkään tietokoneiden kovalevyiltä. Kaikki tuhoutuu, vain mestarilliset tarinat jäävät elämään. 




Kiitos Elena, Lenú, Lenuccia, että kerroit tarinasi ruodittavaksi fan clubeihin, kirjagramiin, blogimaailmaan, lehtien sivuille, elokuviin, tv-sarjaan, kaikkialle. Ja parastahan on se, että kirjailija itse istuu tyytyväisenä aamutortulla, tunnistamattomana, parvekkeen pellavaverhot Napolin ikuisuuden yllä hulmuten. 

Kommentit

  1. Ymmärrän tosi hyvin tyhjyyden tunteesi tuon sarjan lukemisen jälkeen. Vaikka olen tykännyt Ferranten muustakin tuotannosta, joistakin kirjoista enemmän ja joistakin vähemmän, ei mikään ole ollut yhtä järisyttävä kuin Napoli-sarja. Se on ainakin juuri se tyttöjen/naisten välisen ystävyyden kuvaus, joka on vakuuttanut minut täysillä, mutta sitten myös jokin muu. Naiseus, Napoli... Heh, Nino jatkaisi myös n:llä alkavien sanojen listaa, ja kyllä myös Nino oli yksi kiinnostava jännitteen tuoja tarinaan ja Elenan ja Lilan ohella se hahmo, joka eniten jäi minulle mieleen, tietyt kohtaukset varsinkin.

    Kirjoitat tosi hienosti myös itsetuntemuksesta ja luovasta prosessista – isoja teemoja pohdittavaksi, mutta juuri sellaisia, joita iso romaani(sarja) voi herättää ajattelemaan. Ja: Nähdä Naantali ja kuolla. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! 💓 Lukemisen yksi hieno puoli on juuri se vuoropuhelu, joka syntyy kuin itsessään myös kirjan ja lukijan välillä. Huomaan myös lukevani nykyään vähän eri näkökulmasta, kun kirjoitan itse. Mutta Ferrantea lukiessa todellakin tarina vie mukanaan. Vähän jo ahdistaa, jos ne muut kirjat eivät ole näin hyviä. Että miksi ostin kaikki 😂 pitäisikin lukea nyt Eeva Joenpellon Lohja-sarja, kun sotä on verrattu tähän Napoli-sarjaan. Huvittaa jo etuköteen, mutta varmasti voi olla totta!

      Ninon hahmo oli kyllä tosi hyvä, kuten monet, monet muut. Tunnistin tuon Ninon tyypin täysin, jotenkin aivan syyntakeeton! Niinhän me kaikki😃

      Poista
  2. Ahh kuinka hienosti purat tuntemuksesi Ferranten Napolista! Minulle myös aika Ferranten seurassa on ollut täynnä elämyksiä. Myös ne muut romaanit, käsialan tunnistaa niissäkin. Niin hauska tuo loppukin sun jutussa 👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Leena!!😃 Kyllä tämä sarja antaa odotuttaa paljon myös muilta Ferranten teoksilta. Nyt täytyy pitää pieni tauko ja palata ehkä syksyllä niiden äärelle. Mietin, kannattaisiko niitä lukea kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta kiinnostaisi lukea ekana Aikuisten valheellinen elämä.

      Poista
  3. Olipa mahtava kirjoitus! Mulle Napoli-sarja oli sellainen ahmimiskokemus, enkä olisi oikein pystynyt edes venyttämään sitä, sen verran pahasti kirjat koukuttivat. Sarja aiheutti myös akuutin tarpeen päästä Napoliin ja erityisesti IIschialle! Mulle tuo viimeinen osa oli hieman pettymys, kun muut osat olivat niin uskomattoman vetäviä ja monipuolisia - ja sitten tuo lopetusosa lässähti tai tuntui jotenkin venytetyltä.

    Suosittelen myös HBO:n sarjaa kyseisistä kirjoista, mutta sarjan kanssa kannattaa jättää vähintään 2 vuotta hajurakoa lukukokemuksen ja sarjan välillä, ettei koko komeus ole aivan tuoreessa muistissa. Itse asiassa sarjan neljättä kautta vielä odottelen, se ei ole vielä ilmestynyt - kiinnostavaa myös nähdä, miten sarjaversiossa tuo vika osa paketoidaan. Ja vielä yksi kommentti: mä googlailin oman luku-urakan jälkeen Elena Ferrantea ja alan ehkä kallistua kirjoittajaryhmän puoleen. Tämä toki voi olla ihan metsässä, kuten muutkin arvailut kirjailijahahmosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! ♥️ Koukutus oli tosiaan miltei liian kova! Ischia olisi ihan mieletön kuten myös Napoli! Vielä joskus!
      Se on totta, että pientä venytyksen makua oli vikassa osassa. Silti olen näemmä immuuni kaikenlaiselle kritiikille Ferrantea kohtaan! Siis häneltä sallin tuon venytyksen, koska jaksan silti lukea imussa koko ajan. Tv-sarjaa odotellessa!

      Huh, kirjoittajaryhmä kuulostaa kyllä mielikuvani sirpaloitumiselta🙈 mutta mistäs sitä tietää. Kuvittelen koko ajan Domenico Starnonen puolisoa Anita Rajaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

The Happy Worker ylpeänä keittää: apurahakahvit!

Nurmikon historia ja siilien tulevaisuus

Kesätauko (ehkä), muttei rikoksista