Mauri Sariola ja Johanna Aatsalo - mikä heitä yhdistää?

Olen viime aikoina lukenut kahden toimittajan eri tavoin erinomaiset kirjat. Itse asiassa kolmaskin on parhaillaan menossa, sillä myös Eeva Kiviniemi on entinen toimittaja. Ilmeisen monella toimittajalla on haaveena tuutata joskus vapaata tekstiä kirjan muodossa, kunhan taloudellinen tekstin tuottaminen antaa aikomukselle myöden.  

Helsingin Sanomien rikostoimittajan Mauri Sariolan (1924-1985) kohtalona oli kuolla sairaalabakteeriin varsin nuorena, vaikka tuohon aikaan keskimääräinen elinikä miehillä taisikin olla alle seitsemänkymmentä. 

Mauri jakoi mielipiteitä jo aikana, josta hän kirjoittaa. Hän asui Kari Suomalaisen perheen kanssa samassa Sanoman talossa, ja Karihan oli meidän kaikkien toivottavasti yhä muistama loistava Hesarin pilapiirtäjä. 

Sekä Karia ja että Mauria on syytetty rasismista tai ainakin oikeistolaisista mielipiteistä etenkin jälkikäteen. Toivon silti, ettei Sariolan kirjalliseen tuotantoon kajota, sillä jokaisen ihmisen tulee kyetä lukemaan 1960-1970-luvun teoksia myös aikansa kuvina. N-sana on nykyisin kielletty, mutta tuohon aikaan patsaasta käytettiin sellaista nimeä. Myös "Naisen logiikan" aikakausi on hennosti aistittavissa, mutta itse en triggeröidy tällaisesta laisinkaan. Ei kirjailijan tehtävä ole miellyttää lukijaa. Kirjan sen sijaan on, mikäli ostopäätös jatkossakin on tavoitteena. Tämä on valitettavalla tavalla muuttanut kirjallisuutta ja sen markkinointia Suomessa. Tämä on iso syy, miksi rakastan lukea kirjoja ajalta, jolloin vain jumalanpilkka aiheutti kohun (case Hannu Salama). O tempores o mores.

Surma surutalossa (1973) on Susikoski-sarjan miljoonas osa, mutta näemmä tästä voi varsin hyvin aloittaa Sariolan tuotantoon tutustumisen. 

Mietin, onko tämä osatekijä, miksi Mauri Sariolan teoksia ei näe lainkaan somessa. Vai eivätkö nykylukijat vain ole hänestä tietoisia, kun kaikki kirjanäkyvyys - tosin siinäkin vain onnekkailla, tunnetuilla tai rahakkailla verkostoitujilla - keskittyy uutuusteoksiin. En kyllä ole blogeistakaan lukenut Susikoski-sarjasta, joka lähtee ehdottomasti jatkoon. 

Löysin aikansa tunnetun rikoskirjailijan teoksen Surma surutalossa Ekotorilta eurolla. Kirjastossakaan ei ollut tätä helmeksi paljastunutta teosta vuodelta 1973, jossa kadonnut Suomi herää henkiin.

Lukukokemus on aikamatka myös kadonneeseen kieleen, jota nautin lukea. Sellaiset lauseet kuin "Ei tarvinnut etsiä niitä ryytejä, joista kukin pahansuopa soppa keitettiin.", ovat historiaa. Kuka käyttää muutenkaan enää termiä surutalo? Siitä teoksessa on kaikin tavoin kysymys. 

Itse tarina on kiehtova, joskin klassinen, minusta silti ihan hyvin rakennettu. Jännitteen sijaan teoksessa luodaan tunnelmia ja kerrontaa, joka polveilee ajatuksissa. Itse asiassa kiinnostuin teoksesta kannen ja tiettyjen sisällöllisten yhtymäkohtien takia, joita olen itse kirjoittanut. Luin kirjaa vähän jo Ekotorilla. Oli mukava huomata, etteivät tietyt asiat ole päättelyllä aivan pieleen menneet.

Ekotori tai antikvariaatti on paras paikka löytää vanhoja kirjoja, tosin niitä alkaa kerääntyä uhkaavasti kotiin Pisan vinoksi torniksi. Edes kirjaston varastossa ei enää ole kattavaa valikoimaa 1970-luvulta, mikä on suuri sääli. Minulla on varastolainana tällä hetkellä Kyläkaupasta supermarkettiin, joka on kauppakorkeassa 1970-luvulla tehty tutkimus rakennemuutoksesta kaupan alan murroksen näkökulmasta. Olen etsinyt siitä tilastotietoa, jota näemmä en kuitenkaan käsikirjoitukseeni tarvitse. Mutta penkominen on niin ihanaa.  

Tässä teoksessa pääosassa on tietenkin rikostarkastaja Olavi Susikoski, joka selvittää nuoren papin kuolemaa aikana, jolloin talossa ja kylässä vallitsi vielä hierarkia. Teos imaisi heti mukaansa. Tietty tarinan imu voi korvata jännitteen, jota nykyisin jopa keinotekoisesti luodaan. Nykylukija ei jaksa keskittyä, ellei kaikki ole tarjolla heti. 

Aion todella lukea koko Susikoski-sarjan, ainakin elämäni aikana. Kari Vaijärven Aikalaisarvion voi lukea täältä. Onneksi näitä on säästynyt digiajalle.  

Puitakin hain Maurin kanssa, ja kuvasin hänet aamutakissa. Tämä ei totisesti ole näillä seuduilla erikoisin näky ikkunassa. 

Istutin Maurin porstualle fundeeraamaan, pitäisikö edesmenneen asukkaan kunniaksi sytyttää Marlboro, jota tekstissäkin poltetaan. Sain juuri itsestäni kuvan noin 3-vuotiaana mummuni sylissä, jonka edessä on pöytä Marlboro- ja North State-askeilla. Silloin ei ollut mitenkään outoa, että mummu sytytti tupakan liesituulettimen alla, vaikka hän pyrki kessuttamaan ulkona. Näin "normaali" minusta silti tuli, vaikken millään lailla väheksy passiivisen tupakoinnin riskejä. Huomaan vain yhä useammin kaipaavani aikaa, jolloin joka asiasta ei syttynyt kohua tai vedetty herneitä nenään. Silloin suuremmat synnit liittyivät yhä vanhan luokkayhteiskunnan murtumiseen, jossa vallitsi hierarkia. 

Eikös ole kummaa, että heti kun Mauri Sariolasta elämöin stooreissa, ei mennyt kuin muutama päivä, kun Pekka Eronen kirjoitti hänestä Turun Sanomissa. Oli tulossa Sariolan Susikoski- sarjaan perustuva elokuva Tuntematon ystävä, jossa esiintyivät pääosissa Åke Lindman ja Anne Pohtamo. Nuori Jukka-Pekka Palo puolestaan pääsi imuttamaan aikansa kansainvälistä supertähtä Kate O´Maraa. 1970-luvun elokuvissa on ihanaa tenhoa, teatterimaista yli- tai alinäyttelemistä, upea musiikki ja usein kuin seinään päättyvä loppu. Hieno elokuva, jossa loppu vähän vesitti tarinaa, joskin loppumusiikki johti spontaaniin tanssimiseen olohuoneessa. 

Åke Lindmanin oli aivan selvästi vaikea kieltäytyä edes Susikoskena Anne Pohtamon viehätysvoimasta. mitäköhän Pirkko tuumi tästä elokuvasta? Kuva Ylen kuvapalvelusta elokuvasta Tuntematon ystävä, koko juttu täällä. 

Ajan hengen mukaan kuin seinään päättyi tietyllä tavalla teoskin. Niin ei silti tarinaltaan tehnyt surutalon surma, vaan se oli loppuun asti viimeistelty siltikin, että Sariola tuuttasi näitä yhden vuodessa. Hän oli tottunut kirjoittamaan aikana, jolloin ehti myös ajatella.

Ostin myös upean Kauklahden art deco -vaasin ja mustaa Arabian Kiltaa, jota olen näemmä kielloista huolimatta ryhtynyt keräämään. Löysin aiemmin vain vitosella harvinaisemman valkoisen neliövadin ja keltaisen töttörövadin (kahva näyttää Pingu-pingviinin suulta), joten kun tähän yhdistää mummuni vihreän teepannun, on homma lähtenyt lapasesta. 

Ikävä kyllä tämä upea Kauklahden vaasi oli hitusen rikki, mutta funktio toimii. Maksoin tästä mielihyvin 2 euroa, kun minulla on muitakin kyseisen firman lasiastioita, ja värit ovat upeat.  

Kirjoitan tätä mahdollisesti ylimittaista blogitekstiä, koska välttelen työntekoa. Muista pyhittää lepopäiväsi ei päde enää 2020-luvun Suomessa, mutta 1970-luvulla tätä kunnioitettiin myös työnantajatasolla. Etenkin toimittajilla on paha tapa tehdä ylitöitä silloin, kun deadlinet pusertavat tai jutun aihe on yksinkertaisesti niin mielenkiintoinen, ettei sitä voi sivuuttaa. Harvalle käy hommassa yhtä epäoikeudenmukaisesti kuin Johanna Aatsalolle. Mennään siis väliotsikolla toiseen aiheeseen. 

Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa

Siinäpä se on. Silloisen STT:n toimittajan Johanna Aatsalon erinomainen teos, joka ilmestyi viime vuonna. Onneksi ilmestyi.

Lahden dopingskandaaliuutisoinnin muistan kuin eilisen, vaikkei asia minua juuri kiinnostanutkaan. Olin jo menettänyt uskoni ihmiskuntaan urheiluseurojen ja koululiikunnan parissa. En hetkeäkään epäillyt, etteikö dopingkatku pitäisi paikkansa.

No, Hiihtoliitolle homma toki oli ongelma. Esko Aholle, jonka mediaesiintymistä olen yleisesti aina arvostanut tätä tahraa lukuun ottamatta. Katsokaa vaikka ne Esko Ahon muistelmat Elävästä Arkistosta, kun Neuvostoliitto hajosi ja Suomessa oli lama. Mikä sarjan nimi nyt olikaan? No ainakin tämä on erinomainen video.

Se kuuluisa käänne ryteikköön, eli takaisin ladulle. Tartuin Johanna Aatsalon teokseen, siis latasin äänikirjapalveluun, koska minulla oli tasan kymmenen tuntia kuunteluaikaa jäljellä, ja kirjaa minulle suositeltiin. Se on juuri näin, että mistä tahansa aiheesta saa kiinnostavan, kun se on taidolla kirjoitettu. Järkytyin myös, miten samat terveydelliset oireet minulla on aivan kaikessa, jopa miltei samat verenpainelukemat, kuin Johanna Aatsalolla lääkärin vastaanotolla. Kiitos siis suosituksesta!

Tietenkin minua kiinnosti myös toimitustyön kulissit, jatkuva besserwisseröinti ja selkään puukotus, jota etenkin nuori naistoimittaja sai osakseen. Totuus ei pala tulessa, siitä myöhemmät oikeudenkäynnit ja käryt pitivät huolen.

Vaikka teoksen draamallinen jännite hieman heikkenee loppua kohden, oli se silti alusta loppuun asti todella kiinnostavaa kuunneltavaa. Onneksi Aatsalo kirjoitti tämän teoksen, ja toivon todella, että kaikki asianosaiset sen lukevat. 

Mietin, voisiko journalistinen kenttä sortua enää näin laajasti jonkun toimittajan dissaamiseen vain siksi, että hän toteuttaa journalistin perustehtävää: kertoa totuus ja paljastaa epäkohdat, joista suuri yleisö ei ole tietoinen. Valitettavasti uskon, että tällainen on yhä mahdollista. Koska ihminen ei muutu. Joka alalla on vallantavoittelijoita ja ihmisperseitä (nykyinen suosikkisananai), jotka kuvittelevat pääsevänsä helpommalla kuin muut. Kateutta, silmitöntä vähättelyä, ohuen minuuden kompensointia rusinat pullasta -verkostoilla. 

Suosittelen tähän kirjaan tarttumista lämpimästi, jotta muistaisimme kiinnittää huomiota myös perseilyn ennaltaehkäisyyn. Täältä Ylen jutusta voi lukea, millainen vaikutus dopinguutisoinnilla ja sen jälkipyykillä oli Aatsalon yksityiselämään ja parisuhteeseen, joka käy myös kirjassa ilmi. Nyt pitää varoa, etten ala tähän päälle vielä katsoa haastatteluvideoita Aatsalosta. Esko Aholta ja kumppaneilta jään silti odottamaan teosta Vana hiihtoladulla.

No, mikä heitä yhdistää?

Mauri Sariola ja Johanna Aatsalo ovat kyllä molemmat toimittajia. Molemmilla oli palo kirjoittaa, kuten (toivottavasti) toimittajilla usein on. Sariola edusti aikakauttaan, kuten Aatsalokin modernina naisena, joka on väsynyt mieskollegoiden vähättelyyn. Mietin, miten Sariola olisi suhtautunut dopingskandaaliin. Olisiko hänkin asettunut rintamaksi monien muiden toimittajien tapaan Aatsaloa vastaan. Mikäli hänen teostensa naiskuva on yhtä kuin Sariolan henkilökohtainen totuus, voisin hyvin näin kuvitella. Lopetetaanpas tyttö pieni nyt moinen turhanpäiväinen mutkat suoriksi -uutisointi. Tehdään työ kunnolla ja nautitaan jatkossakin Hiihtoliiton tarjoamista kemuista. 

Yhä edelleen toimittajat kyllä kernaasti vastaanottavat mahdollisuuksia juttumatkoille, jotka johtavat siihen, että kaikissa lehdissä selitetään sitä samaa asiaa. Olin Tartossa eri matkalla silloin, kun Viroon kärrättiin myös toimittajia. Kaikki kirjoittivat niistä samoista kohteista, joissa heitä kestittiin. Nämä alkavat kuitenkin nykyisin olla harvinaista herkkua, ja JSN:n päivitetyt journalistin eettiset ohjeet ovat tuoneet tiettyä merkitsemisvelvollisuutta lisää juttuihin. Se on vain ja ainoastaan hyvä asia. 

Kohta jälleen täällä. Veikkaan, että nyt maailman harmaannuttua ei paikalla ole liiemmin muita ihmisiä. Paras terapiakeino itselleni on juosta kuunnellen vain veden kohinaa. Ja jollen jaksa juosta, kävelen kohti metsää.  

Samaan aikaan, kuten aiemmin jo kirjoitin, on toimittajan velvollisuus kertoa totuus ja tarkistaa lähteensä. Todella usein tätä kyseenalaistetaan juuri siksi, että ulkopuolinen pulliainen kuvittelee, ettei lähdetyötä ole tehty. Ei toimittaja kirjoita "lehden X tietojen mukaan" ellei hän voi olla varma, että tieto pitää paikkansa. Lähdesuojaan kuitenkin kuuluu, ettei lähdettä kerrota ainakaan uutisoinnin alkuvaiheessa, jos kyseessä on arkaluontoinen asia. Tämä sekoitti pakan ja sekoittaa edelleen. 

Tunnen suurta surua Aatsalon puolesta, sillä hinta jonka hän sai maksaa tehdessään toimittajan työn kunnolla, on ollut kallis hänen yksityiselämälleen ja terveydelleen. Onko totuus ollut tämän kaiken väärti, kun meillä on vain yksi elämä?

Silti, oikeudenmukaisuutta on tästä maailmasta turha hakea. Kuka tahansa voi kuolla sairaalabakteeriin elämänsä hulppeimpina vuosina, kuvitellen saavansa elonpäiviä satavuotiaaksi asti. Kuka tahansa aikansa merkittäväkin kirjailija tai journalisti voi olla viidenkymmenen vuoden kuluttua vain hyttysenpieru Saharassa. 

Laittakaamme jälleen soimaan Juice Leskisen Paperitähdet ja lähtekäämme lenkille Hesburgeriin testaamaan uusin kausihampurilainen, joka on voimassa viimeistä päivää. 

Carpe diem, siitä elämässä on kysymys. 

(tatuoimatta tätä rintaan)