Uusi taulu kokoelmaan Suomen Pariisissa

Aikamoinen onnenpotku kävi, että ensinnäkin luin blogini sähköpostin pitkän tauon jälkeen. Jälleen kerran oli kulunut viikkokausia, kunnes muistin sen olemassaolon. Niinpä minulle on tuloksetta tarjottu muun muassa kriikunoita ilmaiseksi sekä taulu ostettavaksi. Jälkimmäisen suhteen voin nyt todeta olevani onnellinen taas uuden Sedennikin omistaja. 

Muistattehan aiemmat kirppislöytöni ja juttuni tästä algerialaissyntyisestä, mutta Pariisissa oppinsa saaneesta taiteilijasta. Kuvan taululöydöistä olen maksanut yhteensä noin sata euroa. 

Lämmin kiitos turkulaiselle taidekeräilijälle, joka oli bongannut tämän hyvin tuntemattomaksi jääneen taiteilijan teoksen ostamastaan isommasta erästä. Sen ansiosta, että olin kirjoittanut Sedennikistä blogiin, saatiin kysyntä ja tarjonta kohtaamaan. Herrasmies otti minuun yhteyttä ja tapasimme Suomen Pariisissa, Aurajoen ja silakkamarkkinoiden kupeessa. Käsilaukkuna varsin chic Ikean kassi, jossa kuljetin tauluni ensin Vinhoon. Tämä viiniravintola henkiikin, jopa entisenä lonkerovuorattuna Kulmabaarina pariisilaista bistroa. 

Kiitos kuvasta ja elähdyttävästä seurasta Roosalle, jonka kanssa puimme kirjallisuutta ja kirjoittamista monesta eri näkökulmasta pariisilaisia konvehteja syöden. Lasissa kuvanottohetkellä Donnafugatan Nero d´Avola -blendi, joka oli loistava pari tryffelijuustolle. Kuten minä Sedennikin taululle, joka on maalattu 1950-luvun Pariisissa.

Mietin viiniä maistellessa pariisilaisen taulun vieressä, sekä myöhemmin taulua olalla kuljettaessa, miten paljon sivistyneemmältä elämä tuntuu vain yhden tauluostoksen ansiosta. Kuin eläisit jossain muussa maassa kuin Suomessa. Silti toisessa kädessäsi voi hyvin roikkua silakkapurkki, joka jäi valitettavasti löytämättä. Olisin todennäköisesti unohtanutkin sen Vinhoon haisemaan. Etsin edellisvuonna voittanutta Agricola-silakkaa, mutta väkimassa tainnutti minusta ostohalut pois. 

Tänään voisi yrittää uudelleen, mutta haluan pitää itseni sisällä etsimässä taululle oikeaa paikkaa. Haluan elää tässä tunnelmassa, jossa voin olla aina iltaisin kynttilöiden loisteessa, kun Sedennikit heräävät henkiin. Kuvissa ei välity lainkaan näiden upea tunnelma. Taulun pinnan elävyys, palettiveitsen ja siveltimen hallinta tulee esiin etenkin ihmishahmoissa ja taivaassa. Noh, kaikessa. 

Tuhnuisten kuvien aika on jälleen koittanut. Vuoden harmain päivä taitaakin jo lähestyä. Siksi sisällä pitää olla kaikkea muuta kuin harmaata. Tällä hetkellä asetelma näyttää tältä. Tuo minitaulu, josta maksoin ammattitaiteilijalle 150 euroa, näyttää jotenkin liian pieneltä. Se sopii kuitenkin väritykseltään parhaiten ylle. Sedennikiä en voi laittaa ylimmäs, sillä haluan, että taulu on silmieni tasolla maatessani sohvalla. 

Koska syksy on pimeä ja väsyttävä, suosittelenkin miettimään, minkä taulun sijoitat sohvasi eteen kun makaat siinä. Minulla oli aiemmin toinen Sedennik tässä kohtaa, löydät kuvan täältä. Siirsin sen kuitenkin pianon viereen, sillä tuossa paikassa tuon taulun turkoosi taivas sopii täydellisesti yksiin Kupittaan Saven turkoosin amppelimaljan kanssa. 

Usein, jos löydän täydellisen paikan jollekin, en enää vaihda varsinkaan tauluja. Joskus kuitenkin, esimerkiksi ikonien kohdalla se on lämmityskauden takia pakollista. Parasta ikoniani säilytänkin juuri siksi makuuhuoneessa, kun siellä ei ole kakluunia. Mikään ei ole kamalampaa kuin vaivalla maalatun ikonin pinnan tuhoutuminen. Myös valon määrä eri huoneissa eri vuodenaikoina vaikuttaa suoraan taulujen värimaailmaan sekä sen elävyyteen. 

No, palatakseni Sedennikiin, haluaisin mielelläni tietää hänestä lisää. Kaikki keräämäni tieto on jonkun kertomaa jollekin. Hänestä ei käsittääkseni ole mitään matrikkelia tai biografiaa olemassa, eikä kukaan tiedä edes hänen etunimeään. Se tekee juuri hänen teostensa keräämisestä kiehtovaa. Puuttuvien palasten metsästystä puhtaasti tunnelma ja materiaalinhallinta edellä. 

Omat tauluni ulottuvat nyt ajanjaksolle 1958-1969. Ne on kaikki maalattu Pariisissa, ilmeisen samoilla kohdilla. Veikkaan, että hän on siellä myynyt taulujaan ihan jollain torilla. Suomessa hän on sitten kierrellyt myymässä myöhemmin teoksiaan, kuten myös muissa Pohjoismaissa. Ja miten käy, kun mummot ja mammat kuolevat? Perilliset eivät näe taulujen arvoa, vaan myyvät ne kirpputoreilla tai kuolinpesien yhteydessä. Ihmettelen kyllä, mikseivät nämä kelpaa sellaisinaan perillisten kotiin. 

Toisaalta olen asiasta kiitollinen, sillä kuten taidekeräilijän kanssakin keskustelimme, kirpputoreilta tekee parhaat löydöt. Siinä voi kestää, ja löytöjä pitää osata joskus tunkiomaisista viritelmistä etsiä. Huutokaupat ovat toinen tie, mutta sille en ole vielä astunut voittoisasti. Muutamia kertoja olen kyllä huutanut muiden taitelijoiden töitä, mutta aina joku on tarjonnut enemmän. 

Minulle voi kuitenkin jatkossakin myydä Sedennikin töitä, jos niitä tulee vastaan. Kaikkea en ehkä lupaa ostaa, vaan niille on löydyttävä paikka kodissani. Tähän mennessä en ole kuitenkaan voinut sanoa yhdellekään löydölle ei. 

Parhaillaan lukemani kirja, jonka lainasin ajat sitten, on aiheeltaan nyt ikävän akuutti. Miksi taide ja kulttuuri ei saa Suomessa ansaitsemaansa arvostusta? 

Mietin, miten mukavaa oli jutella taiteesta sitä arvostavan henkilön kanssa. Tämä on valitettavan harvinaista Suomessa. Nyt kun vielä Museovirasto lakkauttaa neljän kulttuurihistoriallisesti arvokkaan museon toiminnan, kokoelmapalveluiden supistamisesta puhumattakaan, kaiken kulttuurin ja taiteen vaaliminen näkyvästi sanoin ja teoin tuntuu entistä tärkeämmältä. En halua, että tästä tulee Suomi, jossa korkeinta kulttuuria edustaa silakkamarkkinat. Mitenkään niiden antia ja kalastajien työn tärkeyttä väheksymättä. 

Tänä vuonna markkinat olivat lähempänä Aurajoen alajuoksua, mistä jotkut valittivatkin. Tekee ihmiselle ihan hyvää kävellä keskustasta tänne asti. 

Lopuksi pistänkin pari tunnelmakuvaa eilisiltä markkinoilta Suomen Pariisista. Kuvia katsellessa voitte miettiä sanontaa "Varför Paris - vi har ju Åbo".   

Taustalla näkyvän metrilakukojun kohdalla oli myös ilmapallomyyjä, joka halusi ostaa minulle aidon samppanjapullon. Hänellä kun ei ollut sellaista pulloa ilmapallona. Ikävä kyllä minulla oli kiire taulukaupoille! Sain myös kengänkiillotustarjouksen, johon kieltäytymistä kaduin. Tällaiset olivat silakkamarkkinat tänä vuonna. Kai siellä silakkaakin oli tarjolla letturasvan edellä. 

Populavirta Aurajoen yli ja halki oli jatkuva. Ilo nähdä, että ihmiset lähtevät kotisohviltaan liikkeelle. Tämä on helppo tapa harrastaa kulttuuria, sillä kyllä markkinatkin ovat sitä. 

Aiemmin asuin tällä puolen Turkua, joten förimatkailussa oli myös nostalgiaa. Yli satavuotiaalla Förillä kuljetettiin alkujaan tehdastyöläisiä Barkerin tehtaille, jotka on nyt kuvassa näkyvän puiston alta purettu. Mikä upea loftasuntokokonaisuus se olisi nyt. Kuten näette, mitään niin tärkeää ei tullut tilalle, etteikö tehdasta olisi voinut 1960-luvulla säästää. Vasemmalla puolella yhä sentään siintää Auran panimon rakennus. Kaukana mäellä Kakolan vangit ulkoilivat ennen ja uivat Kakolan Rivieralla. 

Nyt Kakolakin on menettänyt kaiken mystiikan, tilalla on keskiluokkainen tuotteistettu jännitys kuutiotaloineen. Kojuissa on samaan aikaan jotain iloista ja masentavaa. Suomalaisten sirkus on silakkamarkkinat. Tauluja tästä aiheesta on paljon olemassa Turusta, jossa silakkaa on aina myyty. Varmasti Sedennikin veroisia otoksia arjesta.