Jotain on parempi kuin tyhjyys

Joskus viime vuonna tein harvinaisen päätöksen. Lähdin kameran kanssa ulos kävelemään. Yleensä juoksen tätä reittiä, ja saatan kännykällä kuvata jonkin muka ainutlaatuisen auringonlaskun Kuuvuorelta, jotka eivät mitenkään eroa toisistaan. Nyt huomaan järkkärin säätöjen olleen aivan pielessä, mutta minua masentavat elämässä suuremmat asiat. 

Mietin heitä, jotka astelevat sillalla synkemmissä vesissä. 

Maailma on heidän, jotka ajavat katkoviivaa pitkin. 

Rakastan liikenteen kuvaamista. En tiedä, mikä siinä on. Verenperintökö? Olen niin kaukana autoihmisestä kuin voi ja olla. Auto on minulle väline, jolla matkustetaan paikasta A paikkaan B - jos on aivan pakko. Yleensä käytän bussia, pyörää tai apostolinkyytiä. 

Parempi silta kuvata on Turun rautaesirippu, joka siintää tuolla Tyksin T-sairaalan takana. Ennen sen ympärillä oli Kupittaan Saven tehdas Kallenkuljun hiekkakuopat. Nyt vain hälinää, pahoinvoivia ihmisiä ja liikennettä. Eivätpä tehtaan olot kyllä Kupittaan Savellakaan häävit olleet. 

Leikkipuistoja ei niin vain uskalla kuvattakaan, mutta naissukupuoli ja tyhjä kenttä helpottavat asiaa. Olen ollut tilanteessa, jossa aktiivikansalainen riemastuu miespuolisen kuvatessa puistossa aivan muita asioita kuin hänen lastaan. Ihmisillä menee nykyään aivan kaikessa yli. Joskus ehkä syystäkin. 

Ilmeisesti ajankohta oli ruska, eli joskus syys-lokakuun tienoolla. Paras aika lenkkeillä ja kuvitella, että tästä vuodenvaihteesta tulee rentouttava, rauhoittava ja kotoisa. 

Leikkiviä lapsia. Nyt muistankin. Hain tasapainoa työlanaan, josta luovuus - sellainen jota minä kaipaan - oli huvennut olemattomiin. Minulle ei ole luovaa suunnitella opetusta, vaikka se on yleisesti luovaa. Ainoastaan vapaa haahuilu, dada ja omaehtoinen puserrus on sitä, mitä kaipaan. Tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. 

Leikkiviä lapsia - vain menopelit vaihtuvat. 

1960-luvulla purettiin Linnankadulta upea Kansallis-Osake-Pankin kivilinna, josta tämä Into Saxelinin seinäreliefi löytyi. Leikkivät lapset oli ripoteltu osiin talon yläosaan, ne eivät siis olleet tällä tavoin rivisssä. Ainut mitä jäi jäljelle kyseisestä talosta. Se sijaitsi Kauppahallin vieressä, onkohan siinä nyt Huoneistokeskus?

Tämä aihe toistuu kaikessa kirjallisuudessa, jota luen Turkuun liittyen. Tällä hetkellä on menossa Rauno Lahtisen Elämää 1960-luvun Turussa, johon hän on ammentanut aineiston pitkälti Turun Sanomista. Tavallaan kyse on uutiskatsauksesta, siihen aikaan lehtikuvatkin olivat paljon nykyistä tasokkaampia. 

Nykyisin mistään leivästä ei saa sielun ravintoa. Sille ei ole resursseja. Ehkä ihmiset ovat myös sieluttomampia kuin ennen. Ainakin erilaisia, vaikka yhtä aikaa ihminen on aina sama. 

Hautausmaat ovat rauhoittavimpia paikkoja kaupungissa. Katariinan hautausmaa kuului ennen Kaarinaan, vuonna 1939 (muistaakseni) se liitettiin Turkuun. Löysin ullakoltani kirkkopassin, jonka omistaja kävi täällä reikämerkityissä jumalanpalveluksissa. Ennen tämäkin kirjattiin ylös, kun uskonto ei ollut yksityisasia. 

Taustalla näkyvään hautapömpeliin eli mausoleumiin on haudattu Mike Monroen esi-isä. Jossain ohjelmassa tämä kävi ilmi. Onko siis olemassa turkulaisempaa hautausmaata, vaikka se kuuluikin Kaarinaan?

Tähän kuutioon taas haudattiin joku toinen. Hautausmaa on ollut elämäni rentouttavin työpaikka.

Kun kävelee pitkin manan maita, mieli tyhjenee. Silloin kovalevyt ovat nollautuneet vastaanottamaan jotain uutta, jonkin yhden ratkaisevan ajatuksen, joka johtaa seuraavaan. Missään muualla en ole kokenut olevani yhtä paljon elossa kuin hautausmaalla. 

En tiedä, saisiko nimellisiä hautakiviä jakaa, mutta luulisi 40 vuotta kuolemasta olevan riittämiin. Viinikivi huvitti minua suuresti, sillä onhan se ammattiterminä erittäin tuttu. Jos vaihtaisin nimeä, se olisi ehdottomasti Viinikivi. Tai sitten ei. 

Joku jo ehkä saattoi arvata, että kyse on tästä hautausmaasta, joka mainitaan Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa -kirjassa. Kuvan pappilasta puhutaan teoksessakin, mutta juuri tässä ei päähenkilöperhe asunut. 

En ole päässyt yhteenkään tilaisuuteen, jossa Antell on nimenomaan tuolla pappilassa kertonut kirjastaan. Myös Maarian kirkon seutu teoksessa mainitaan. 

Kulkijoita tällä hautausmaalla käy harvakseltaan, mutta ohikulkijoita riittää. Takana on Ylioppilaskylä. 

Jokaisen hautausmaan takaosista löytyvät hylätyt hautakivet, hautausmaan joutomaa. He, joita kukaan ei enää muista. 

Ruskalava Turku

Minun olisi vielä pitänyt jatkaa töitä, mutten jaksanut. Laitoin työkuvia koneelle, ja jäin jumittamaan näihin vanhoihin. Onko tällä lopulta väliä, kun tuonne kuvaan mekin joskus päädymme?

Tämä on todella kaunista seutua, jokainen vuodenaika on omansa. Sikäli, kun niitä vielä on. En muista näin lämmintä tammikuuta. Eilen vietin taukoa Ruissalossa, ja tuntuu aurinko kasvoilla yhä. 

Nyt en ole aivan varma, onko tämä se mökki, jossa Antellin kirjan päähenkilö asuu. Voi olla, että tämä on siitä vielä pienempi. Näiden alla tai vieressä on suurin hautausmaa, pronssikautinen kalmisto, jota tutkittiin 1990-luvun alussa. Nyt lapset laskevat pulkalla sen yli. Elämä voittaa kuoleman. 

Kirkkoaukiolla pidetään joskus markkinoita, mutta aika köyhää aktivismi on verrattuna entisaikaan. Täältä asti Kuikkulan lehmät kuljetettiin nykyisen Itäharjun Prisman maille, siitä nimet Karjakuja ja Lehmipolku. 

Jotenkin piti käyttää tämä laskennallisesti katsottu työajan loppu hyödyksi. Jotain on parempi kuin tyhjyys, vai sittenkin toisin päin?