Sivuhenkilönä omassa elämässä

Syysloma alkoi ja kohta päättyy. Panostin lomaan lojumalla aamutakissa sängyllä tai sohvalla noin 90 prosenttia ajasta. Ehkä vähän siivutetaan arviota, sillä kävin myös kirjastosta lainaamassa syysloman läjän. Pokkareita valitsin, koska tarkoitukseni oli osallistua viinimessuille Helsinkiin, ja käydä samalla Ateneumin superkiinnostavassa kuolemanäyttelyssä. Mutta universumi valitsi puolestani. Junaliput jäivät käyttämättä migreenin iskiessä jo toista kertaa lomalla. Keho ottaa kaiken kuormituksen takaisin. 

Saara Turusen Sivuhenkilö oli varattu junalukemiseksi, mutta luin sen sängyssä oman elämäni sivuhenkilönä. Migreenikot pystyvät takuulla samaistumaan kirjaan, vaikka eivät kirjoittaisi sanaakaan. 

Avondalen Qvevri-viinin ostin kesällä Systembolagetin erikoiseristä. Loistava GSM-blendi hintaisekseen ja erinomainen osoitus, mitä kaikkea eteläafrikkalaiset viinit voivat olla. Esimerkiksi sieluni voitelijoita koomasohvallani. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut on yksi suosikkidekkareitani, mutta olen lukenut sen viimeksi koulussa nimellä Kymmenen pientä N-poikaa. Yritin metsästää kirjamessuilta sitä versiota, mutten löytänyt. 

No, sairaana ehtii silti lukea, jos jaksaa. Niinpä olen lähinnä kuunnellut kirjaa Turun piispasta Mari Leppäsestä, kirjoitan tästä ehkä myöhemmin. Kuvasta ei myöskään löydy lukemaani Rauno Lahtisen uusinta teosta, Murhia ja hirmutekoja maailmalla. Se on Turku-version jatko-osa, mutta täytyy sanoa tämän sortuvan liialliseen mässäilyyn. Murhia ja hirmutekoja Turussa oli kokonaisuutena paljon koherentimpi, ja teoksessa oli oivaa vuoropuhelua yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Maailman versiossa kyllä esiteltiin Viiltäjä-Jackit ja Olof Palmet, sekä tuntemattomammat tapaukset, kuten Lavantauti-Mary. Nämä olivat kuitenkin kirjan kesyintä jaostoa. En voi suositella liian herkille ihmisille, kun monet rikokset koskevat lapsia. Mutta, olihan teos silti kiinnostava. 

Ainut bongaamani "komeetta", joka inspiroi kyllä kirjoittamaan runon kännykän muistiin. Olen niitäkin yrittänyt nyt lomalla kopioida paperille, jonka varmasti myöhemmin kadotan. Saara Turusen teoksessa muistellaan Pentti Saarikosken runokirjaa, jossa runojen kirjoittamista verrataan kuolleiden naisten kukkien kasteluksi. Turunen rinnasti lausahduksen osuvasti kustantamon syysjuhlan tunnelmaan. 

Migreenin lomassa yritin ulkoilla ja bongata komeettaa. En nyt muista sen nimeä, enkä jaksa googlettaa, mutta halusin kokea uudelleen saman elämyksen kuin Hale-Boppin aikana vuonna 1995. Mietin, olenko kertonut jo tämän jutun, jonnekin tai jollekin ainakin olen, joten en sitä toista. Yhtä kaikki tämä nykyinen komeetta oli kuvien perusteella paljon vaaleampi, enkä edes onnistunut näkemään sitä. 

Kaikkea muuta iltalenkeillä kyllä tulee vastaan. Etenkin itäinen Turku on hylättyjen pyttyjen, tuolien ja sohvien kaupunki. Voitteko kuvitella, olen kuvannut ne aina, jos puhelin on ollut mukana. Nummen kirjaston lammaslaitumen sohvaa kävin kuvaamassa eri vuodenaikoina. Kun olin kertonut asiasta someen, sohva korjattiin kohtalon oikusta pois. Minulla on ikävä sitä sohvaa. Se oli kuin puuttuva huumori vakavissa juhlissa. 

Kotiin saavuttua löysin lattianrajasta korkkaamattoman viime vuoden glögin, mutta se olikin jo korkattu. Yksi minitonttulasi juotu, ja ajattelin tänään tarjota tätä kaverilleni. Hänelle voi maistattaa testimielessä vuoden vanhaa avattua glögiä, samoin kuin hänen seurassaan voin aina edustaa liimaletillä. Saatan silti jaksaa hilautua suihkuun tässä välissä. Itse olen varmaan enemmän rappiolla kuin Turunen, sillä raksamiesten vierailu ei saa minussa aikaan minkäänlaista tälläytymisen tarvetta. Luotan luonnolliseen viehätysvoimaani. 

Kun palasin kotiin, nautin ilmastonmuutoksesta huolimatta siitä, että vielä ei tarvitse palella. Makuuhuoneessakin on 15 astetta, mikä on vielä ihan siedettävä nukkumislämpötila. Eikä se siitä talven aikana kohoa hetkeksikään. Kun lukee hyvää kirjaa, lämpötilan unohtaa. Samoin kuin kaikki murheet unohtaa metsässä, josta löysin kaksi pannullista suppiloita. Tänään kokkaan niistä ja tryffelisalamista tagliatellea, viininä Lirac tai Piemonten Barberaa, kun Nebbioloa ei nyt löydy - se olisi tryffelille täydellinen. 

Sivuhenkilössä kustantamo on meidän kaikkien Tammi, joka on myös Mari Leppäsen kirjan kustantamo. Jostain syystä pidän Tammesta, vaikkei minulla ole siihen mitään "kontaktia" tai syytä pitää tai olla pitämättä siitä. 

Tällä epäolennaisuuksien kerronnalla pääsen itse aiheeseen, omassa elämässä tapahtuvien tai tapahtumattomien asioiden merkitykseen. Hennosti minua rasittaa, kun nykyisin joka toisen milleniaalin teos on oman napanöyhdän kaivelua, tunteissa kellumista ja muuta minäkeskeistä, mikä tietysti sopii aikaamme. Saara Turunen on kuitenkin tässä lajissa erittäin hyvä. Hän osaa kirjoittaa pyrkimättä lopputulokseen, joka lukijalle näyttäytyy ehkä tahattomana tekotaiteellisuutena. Eli oman mielenkiintoni lopahtamiseen heti alkuun. Tällaisia milleniaalikustantamoja ovat esimerkiksi Kosmos ja mitä muita näitä nyt on. Joka tapauksessa tiedän heti, etten tule jaksamaan näitä kirjoja, joihin en lopulta saa mitään tarttumapintaa. Natalia Kallion Kotileikin jaksoin silti aihepiirin takia kuunnella, minusta tätä kirjaa on lytätty vähän turhan rankin sanankääntein. 

No, nyt täytyy tarkoin valita sanansa, sillä Sivuhenkilössä Turunen mainitsee käyvänsä lukemassa arvosteluja. Näin varmasti tekee jokainen kirjailija, ainakin jossain vaiheessa uraansa. Itsekin kirjoittavana tiedän todella, miten helppoa on arvostella tai arvioida teosta tai sen synnyttämisessä käytettyä vaivaa ulkopuolelta. Sivuhenkilö käsittelee myös tätä asiaa. 

Teos on vuoden otos kirjailijan elämästä. Heti alussa ihokarvani nousevat pystyyn, eikä vain halusta lukea lisää. Kyllä Suomessa riittää näitä isiä, jotka ostavat lapselleen asunnon. Kohta se varmaan onkin ainut mahdollisuus elää kirjailijana. Mutta samaan aikaan teos imaisee mukaansa, on paikoin todella tunnistettava (esimerkiksi julkkarijuhlat voi muuntaa maisteriskemuihin, joissa sukulaiset eivät ymmärrä, mitä täällä oikein juhlitaan). 

Sivuhenkilö kertoo otsikkonsa mukaisesti jatkuvasta osallisuuden tarpeesta tilanteissa, joissa kuitenkin olet aina ulkopuolinen. Joskus tai useinkin se on myös voimavara. Ehkä siitä vinkkelistä syntyy napanöyhtäkirjallisuutta, joka ehkä jalostuu jossain elämänvaiheessa juonelliseksi draamaksi, jossa jokaisella yksityiskohdalla on tarinaa eteenpäin vievä funktio. Mutta tarinahan se ihmisen oma elämäkin on. Joillain ihmisillä on poikkeuksellisen draamallinen elämä. Minusta tuntuisi helpoimmalta selittää nyt oman elämäni asioita, kuten täällä blogissa teenkin, lisätä vähän kappalejakoa väliin ja sitä rataa. Mutta homma on aivan toista siinä vaiheessa, jos tiedostat tekeväsi julkaistavaa kirjaa. 

Sivuhenkilössä on paljon kohtia, joissa on nerokkaita oivalluksia. En kuitenkaan harrasta sitaattien etsimistä kirjallisuudesta, joten sellaisia ei nytkään ole tarjolla. Tähän teokseen samaistuu varmaan erittäin hyvin moni vähänkään taiteellinen ihminen. Itse koin myös, että teos kertoo juuri sen tarinan, joka on yhteinen monelle 1990-luvun laman aikaan lapsuutensa tai nuoruutensa viettäneille. Me jäämme kellumaan kuten markka, me emme saa lapsia tai korkeintaan yhden, me kysymme, mistä pohjaton onttous sisällämme kumpuaa. Miksi olemme oman elämämme ikuisia sivuhenkilöitä. 

Itse taidan olla kohta ainut kaveripiiristäni, jolla ei ole lapsia. Monet saivat lapsen ihan viimeisten joukossa. Kysymys on myös siitä, ettei löydä sopivaa kumppania. Tämähän on todella ajankohtainen kysymys nykyisessä tilanteessa, jossa lapsiluvun jatkuva pieneminen on valtiovallan kriisi. Tästä tehdään osuvia pilapiirroksia, kuten hiljattain Ville Ranta raapusti Hesarissa, mutta samaan aikaan kaikkien pitäisi olla aiheesta kiinnostuneita. 

Tällaisia Sivuhenkilön tapaisia ihmisiä on Suomessa aivan "liikaa". Ihmisiä, jotka eivät tule kohdatuiksi, jotka jäävät ulkopuolelle, jotka eivät koe omakseen rymyrallia Ikeassa, mutta voisivat kuitenkin oikean ihmisen kanssa haluta perheen. Käsittääkseni Turusellakin on nykyisin lapsi, sillä uusin teos Hyeenan päivät käsittelee juuri perheellistymisen aiheuttamia tunteita. Ilmeisesti Turusen muutkin kirjat kertovat paljon hänen omasta elämästään. Aion kyllä lukea näitä lisää, vaikka samaan aikaan tunnen olevani tirkistelijä. 

Jotenkin kaipaan nykyisin kanavan vaihtamista, jos teos alkaa minämuotoisella kerronnalla. Se ei kuitenkaan ole kirjailijan vika, monelle se on sitä vahvinta omaa tyyliä. Sivuhenkilöstä käy ilmi, että juuri tämä on Turuselle ominainen tapa kirjoittaa. Hän väsyy, jos pitäisi miettiä fiktiivisiä hahmoja. Naurahdin usein asioita, joita hän pitää väsyttävinä. Samaan aikaan kirjallisuudessa vallitsevat tietyt trendit, ja etenkin autofiktioon on jo selvästi kyllästytty. Sitä pidetään ehkä nykyisin jotenkin huonompana ja helpompana kirjallisuuden lajina, aivan kuten dekkareita. Jälkimmäisen tapaista kun olen vuosikausia raapustanut, uskallan väittää, ettei mikään ole vaikeampaa kuin aidon tuntuisten hahmojen elo kartalla, johon juoni rakentuu. Huiput ja laaksot eivät saisi olla teennäisiä, jännitteen pitäisi toimia, tarinassa tulisi olla imua. Ja ennen kaikkea, se ei saisi olla sellainen, jonka Hesarin kriitikko ja some lyttää. Vielä kun en tiedä tästä tunteesta mitään, ajattelen, ettei minua kiinnosta mikään tällainen. Mutta varmasti siinä kohtaa kiinnostaa, kun lytätään. 

Monta kertaa olen miettinyt tässä puristuksessa, miksen vain kirjoita omaa napanöyhtää. Ja sitä olen erääseen tajunnanvirtatiedostoon kirjoittanutkin. Koen kuitenkin, että se on lähempänä blogin ja Instagram-tarinan jäsentymättömämpää dadaa. Se on sitä, mitä kirjoitetaan omaan yksityiseen päiväkirjaan. No, miksei näitäkin voisi julkaista. Tavoitteeni ovat kuitenkin muualla tässä kohtaa. Tunnistan, että ehkä kirjoittamisesta on sittenkin tullut tavoite vailla tietoista pyrkimystä. Minusta on rikkaus kokeilla eri tyylilajeja. Itseäni kiehtoi dekkari juuri siksi, kun sitä haukutaan niin paljon. Pyrkimyksenäni on tehdä siitä monigenre, sellainen jota ei voi lokeroida. 

Ihminen elää niin kauan kuin häntä muistetaan. Tämän olen kuullut eri suista monta kertaa, viimeksi Mari Leppäsen. Tai Johanna Venhon kirjoittaman teoksen lukijan, jonka nimeä en nyt muista. Kirjailijan pahin pelko on olla unohdettu, kuten varmasti jokaisen ihmisen. Ajattelen silti itse, että kirjoittamisella on itseisarvo, jonka katharsis ei kuulu edes olla julkaisu. Ikään kuin julkaisukynnys määrittelisi, mitä on hyvä kirjallisuus. Itse uskon, että suuret aarteet voivat löytyä mistä tahansa lokeroiden ja ajatusten kätköistä. Kaikilla ei ole tarve julkaista kirjaa, vain kirjoittaa. Tarinat elävät, vaikka ne eivät julkisuuteen olisi koskaan syntyneet. Voiko silloin kuolla, jollei ole edes syntynyt?

Lokerointi on vaarallista. Sitä harrastetaan etenkin lapsellisten ja lapsettomien kohdalla. Sinkku, perheellinen. Kuulut eri kastiin. Yksin elävä nainen on yhä edelleen monen mielestä säälittävä, vaikka hän nauttisi elämästä. No, silloin hän on itsekäs. Yleensä kysymys on kuitenkin elämän ajautumisesta tai kulkemisesta tiettyyn suuntaan. Harvoin nämä asiat ovat valintoja. Ihmiset kuitenkin käyttäytyvät toisiaan kohtaan niin, kuin ne olisivat. Suuren äänen nykyisin saavat vapaaehtoisesti lapsettomat. Mietin usein, miksi asia pitää edes kertoa. Eikö jokainen voi ihan itse mielessään pohtia tätä asiaa, jota varmasti jokainen nainen pohtii jossain kohtaa elämäänsä?

Samaan aikaan näiden asioiden kirjoittaminen osaksi Sivuhenkilön tarinaa on tärkeää. Toivottavasti edes joku perheläpät silmillä elänyt lukee tämän kirjan ja ymmärtää, että tarinoita on Suomessa yhtä monta kuin on ihmisiä. Yhä useampi kaipaa osallisuutta, mutta kaikille se ei ole ydinperheessä eläminen. 

Samaistun todella paljon teoksessa esiin tuotuun lapsiperhemeluun. Olin jo lapsena meluherkkä, ahdistuin jatkuvasta huudosta ja säädöstä. Nyt luokassa kestän meteliä ihmeen hyvin, mutta edelleen kaipaan eniten rauhaa, täydellistä hiljaisuutta ympärilläni. Sen tavoitan esimerkiksi metsässä. Harvemmin kuuntelen kotona edes musiikkia, soitan itse pianoa kun kaipaan sitä. Mutta tämä ei ole mikään puolesta-vastaan kertomus. Jos elämä olisi mennyt toisin, saattaisin nyt olla kolmen lapsen äiti keskellä jäätävää härdelliä, täysin onnellisena metelistä, jonka lapseni aiheuttavat. Elämän kulkua vaan ei voi aina omilla valinnoilla ja valitsematta jättämillä määrittää. 

Tällaista armollisuutta toivoisin nykyiseen keskusteluun Suomen väestöpolitiikan tulevaisuudesta. Ja siihenhän nyt on yritettykin löytää ratkaisuja. Kuinka voitaisiin parhaiten tukea heitä, jotka keikkuvat rajalla? Lienee aika turhaa olettaa lapsiluvun kasvua, jos tyyliin viidesosa nuorista on masentuneita. Myöskään Tinder parinvalinnan pääkeinona ei liene omiaan kestävän parisuhteen muodostamisessa. Silloinkin, kun ihminen ei "löydä ketään" tai viihtyy yksin, on nähtävä tämä yhtä hyvänä ratkaisuna, vaikkei se sitä huoltovarmuuden näkökulmasta olisikaan. 

Lopetan kirjoituksen tähän, sillä olen kuullut pariin otteeseen, kestääkö vielä kauan. Ihminen voi elää myös parisuhteen kaltaista elämää, mutta muut elämän tosiasiat saavat elon tuntumaan ulkopuoliselta. 

Lopulta me kaikki olemme elämämme sivuhenkilöitä, aina ulkopuolella. Tänne me synnymme yksin, ja yksin yleensä kuolemme. Mutta on kuolemisestakin hyötyä. Nyt Oulussa päätettiin, että krematorion lämpöä voidaan hyödyntää rakennusten kaukolämpönä. 

Ilman huumoria ei tässä maailmassa selviäisi. Sivuhenkilössä kuvatusta kirjailijakemujen sisällöstä ei löydy sitä tippaakaan, ellei sitten sivustaseuraajan havainnoimaa tragikomediaa lasketa. Haluaako joku oikeasti osaksi tällaisia karkeloita? Minulle Eeva Joenpellon kodissa vierailu olisi elämys, mutta pääsy johonkin valikoituun rinkiin, josta kuuluu somepostata aiheuttaen muille kirjailijoille ulkopuolisuuden tunnetta, olisi epämiellyttävää. Mutta mukavaa, että näihin on aina hakijoita. Ilman näkyvyyttä et ole olemassa. Ja siitä Sivuhenkilössä on kysymys. 

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka tahtovat tietää, mistä kirjailijan elämässä on kysymys. Siinä ei ole mitään kadehdittavaa, vaan kyse on lähinnä pakosta kirjoittaa. Yhtä lailla kuin lapsiluku se ei ole välttämättä valinta vaan luonnollisen jatkumon seuraus, vääjäämättömyys. Jokainen ala on nykyisin raskas. Mietinkin olisinko onnellisin porrassiivoojana. Ainakin hautausmaalla työskentely tuki parhaiten kirjoittamista. Pitkät pyörämatkat toiseen työhön, josta palatessa olit liian väsynyt jäsentämään muistion sanoja minnekään. Eikä kirjoittaminen työnäkään tue omaa kirjoittamista. Silloin olet vain koneella ja kirjoitat. Kohta on edessä loputon aivosumu. Parasta on vapaus. Nuudeliateriat, jotka ovat yhtä tuttuja minulle kuin Turuselle. Lisänä kaupan teollinen pullapitko ja kahvi. 460 sivua on pitkälti tällä ruokavaliolla kirjoitettu. Nyt pitäisi jaksaa karsia ja jäsentää, pelkään että kirjoittaa koko läjä uudestaan. 

Mutta siirrynpä nyt kokkailemaan ja jatkamaan seuraavaan kirjaan. Mikä se pinosta olisi? Kellari edustaa historiallista Turku-mysteeriä, josta olin ollut täysin tietämätön. Vuodelta 2013 peräisin oleva kirja ei näy esimerkiksi Instagramissa, koska se keskittyy lähinnä uusiin kirjoihin. Toinen vaihtoehto olisi kirjoittaa, mutta en kestä sitä, että parin päivän päästä on taas pakko lopettaa. Katsotaan sitten ensi vuonna.