Kuoleman monet kasvot

Kuolema ei ole Suomessa tabu, mutta kovin mielellään siitä ei puhuta saati lueta siitä kertovaa kirjaa. Nyt kuitenkin kannustan jokaista lukemaan toimittaja Henna Mäkelinin kokoaman teoksen Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää




Löysin tämän vuonna 2018 ilmestyneen kirjan kirjastoauton valikoimasta, jossa odottelin rankkasateen loppumista. Oli aikaa kahlata hyllyjä läpi ja todeta ilahtuneena, miten moni eri ikäinen ja taustainen ihminen kohtaa toisensa tuolla pysäkillä. Kirjastoautoon astui vuorotellen koko elämänkaari pienoiskoossa. Kuvakirjoja imevästä taaperosta on lopulta lyhyt matka palvelukodin dekkarinlukijaan, joka ei ehkä lopun lähestyessäkään odota kuolemaa vaan elää kuin viimeistä päivää. 

Mitä muuta meillä on kuin tämä hetki?

Tämä kysymys nousi mieleeni jatkuvasti lukiessani kirjaa, jonka ilmestymisestä yöpöydälle mieheni oli aluksi hieman tuskissaan. Edustamme kahta ääripäätä - siinä missä kuolema on minulle jokseenkin pelkoa herättämätön asia ja toisaalta myös kaunis vääjäämättömyys, mieheni on paljon vaikeampi suhtautua tyynesti kuolemaan. Jos nyt saisin itse "kuolemantuomion", pidän täysin mahdollisena, että ajatukseni heittäisivät totaalisesti kuperkeikkaa. Kuolema tuntuisikin suurelta vääryydeltä, joka koskettaisi myös minua eikä esimerkiksi vain kirjaa varten haastateltuja henkilöitä ja kaikkia heitä, jotka ovat joutuneet kuolemaan liian varhain. 

Me molemmat olisimme jo kuolleet - minä 24-vuotiaana, mieheni 12- ja 40-vuotiaana - ilman tehokasta ja nopeaa sairaalahoitoa. Tiedämme siis jotain "rajalla käymisestä" ja minulla on tähän liittyvä aistikokemuskin. Rajatilatutkimus on tämän vuoksi minulle erityisen kiinnostava kirjan teema. Kirjassa kerrotaan myös, että kuoleman läheisyyden kokeneet ihmiset suhtautuvat usein kuolemaan tyynesti ja kokemus on laajentanut heidän elämänkatsomustaan. 

Samalla on selvää, että kuoleman läheisyys voi myös traumatisoida pahasti, jollei saatu hoito ole ollut riittävää etenkään empatian määrällä mitattuna. Sairaalaympäristö on kliininen ja lääkärien täytyy joskus omankin jaksamisen takia pitää itsensä niin sanotusti etäällä potilaiden kärsimyksistä. Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan koulutus saattohoitoon ja potilaiden kohtaamiseen liittyen on ollut Suomessa kuitenkin hyvin vajavaista - ja sen huomaa. 

Turussa on tällä hetkellä käynnissä kaksi kohua hoitotyöhön liittyen: toinen koskee suoranaisia rikosepäilyjä saattohoitokodin toimintaa koskien, toinen taas asiatonta ja tunnekylmää kohtelua TYKSin synnytysosastolla. Kuten huomaatte, tässä ovat edusteittuina kaksi ääripäätä: uusi elämä ja kuolema. Milloin muulloin ihminen on yhtä avuton kuin synnyttäessään, syntyessään ja kuollessaan? Jokaisen ihmisen tulisi kokea ihmisarvoinen syntymä ja kuolema. Hoitohenkilökunnan, silloin kun sitä tarvitaan, tehtävä on huolehtia tämän toteutumisesta, vaikka kelloa pitääkin  seurata.

Yksi eniten minua järkyttäneistä kirjan sisällöistä, sosiaalisen kuoleman, ei pitäisi olla mahdollista sivistysvaltiossa. Mutta nimenomaan länsimaisessa yhteiskunnassa tätä tapahtuu huomattavasti useammin kuin perhehoidon kehitysmaissa. Vaikka tiedän, miten moni vanhus unohdetaan laitoksiin katsomaan vaivaisena televisiota lääkkeenään yksinäisyyteen - ellei makaa jo lähes tiedottomassa tilassa - tämän kirjan sisällön aiheuttama tunnereaktio yllättää. Sosiaalinen kuolema voi olla paljon pahempi kokemus ihmiselle kuin fyysinen kuolema, joka vapauttaa kärsimyksistä. Kirjasta lainattuna:

Sosiaalinen kuolema on vähittäinen prosessi, jossa kuolevan aktiivinen rooli yhteisössä lakkaa ja hän irtautuu sen jäsenyydestä. --- Lopulta koko elämä keskittyy yhteen huoneeseen ja sänkyyn. Vanhusta saatetaan käydä tervehtimässä, mutta hänen arkeensa ei enää osallistuta. Vähitellen vanhuksen tai sairaan sosiaaliset suhteet katkeavat ja hän jää yksin. Hänestä tulee sosiaalisesti kuollut.

Yksi syy sosiaaliseen kuolemaan on, että elävät eivät halua tulla muistutetuksi omasta kuolevaisuudestaan. Sängyssä makaava vanhus on kuin huutomerkki: sama kohtalo on edessä meistä joka ainoalla!

Juuri jälkimmäisen lainauksen takia jokaisen on hyvä lukea tämä kirja - jottei vahingossakaan suhtautuisi sairaaseen tai kuolevaan läheiseen siten, että hänestä tulee sosiaalisesti kuollut. Laitoshoito on joskus tai usein välttämätöntä, mutta omaisen on mahdollista käydä laitoksessa ja olla läsnä, vaikka kävisikin myös töissä. Vaikka vanhuksen tila olisi jo lähellä tajuttomuutta, silti tunteet, kosketukset ja sanat välittyvät jäljellä olevan tietoisuuden uumeniin.

Saatuamme vanhainkodin henkilökunnalta kiitosta pappani kuoleman jälkeen, ymmärsimme, miten harvinaista omaisten jatkuva vierailu laitoksessa lopulta on. Minusta vierailemattomuus on käsittämätöntä, jos kyseessä on kuitenkin huoneessa odottava ihminen, joka on aina ollut hyvä ja kiltti läheisilleen. Silti ei ole tarkoitus tuomita heitä, jotka eivät käy katsomassa sukulaisiaan. Ymmärrän, että asiaan voivat liittyä suuret tunteet ahdistuksineen ja ruuhkavuosineen. Ei ole myöskään helppoa vastaanottaa esimerksiksi dementoituneen vanhuksen aggressivista haukkumista tai syyllistämistä siitä, että hänet on "hylätty laitokseen kuolemaan".

Aina aiemmin liikunnallisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen pappani oli lähinnä ylirauhallinen (lääkityksen takia) ja haaveili matkasta Sveitsiin. Olisin sen mielelläni hänelle suonut neljän vuoden laitoksessa makaamisen sijaan. Muu ei vain ollut mahdollista.


Sekä edessäni että takanani tässä kuvassa on pronssikautinen hautaröykkiö. Kuolema on läsnä kaikkialla. Pronssikaudella ihmiset haudattiin veden äärelle. Yhä tänään monet suomalaiset hautausmaat sijaitsevat joen varrella tai jopa saaressa, jonne ruumiit vietiin ennen siltoja veneellä. Talviaikaan ruumiita säilytettiin monta kuukauttakin kotipihan liitereissä ennen hautausta sulaneeseen maahan.


Puhukaa kuolemasta - se on yksi kirjan tärkeä sanoma. Helpottaa myös huomattavalla tavalla puhua kuolemaan liittyvistä asioista ja toiveista läheisten kanssa ennen, kun joutuukin yhtäkkiä keskellä surua ja paniikkia miettimään jo itsessään raskaita hautajaiskuvioita. On myös lopulta helpompaa puhua lapsille suoraan kuolemasta kuin keksiä erinäisiä kiertoilmauksia.

Lapset ovat paljon älykkäämpiä kuin usein aikuiset ajattelevat ja suhtautuvat kuolemaan jopa aikuisia kypsemmin. Epämääräisyys ja esimerkiksi nykyisin lisääntyneet hautajaiset ilman lapsia voivat vahingoittaa lapsen myöhemmän elämän kuolemasuhdetta pahasti. Kuinka nämä lapset kohtaavat omien vanhempiensa kuoleman, kun heidän ei ole annettu osallistua ihmiselämän merkittävimpään päätetapahtumaan ja käsitellä sen herättämiä tuntemuksia? Valitettavasti pidän erittäin todennäköisenä, että tulevaisuudessa sosiaalisen kuoleman kokemukset tulevat lisääntymään. Toivottavasti ei - siitä ainakin tämän kirjan lapsen näkökulma -osio yrittää pitää huolen.

Kiinnostavat kirjan haastattelut liittyvät kuoleman ammattilaisiin, kuten sairaalapappiin, hautausurakoitsijaan ja krematorion työntekijään. Kirjasta saa selkeän kuvan, mitä näihin tehtäviin kuuluu ja miten kuoleman jatkuvan läsnäolon kestää pitkällä tähtäimellä. 

Itse krematoriossa vierailleena pidän sitä lopulta hyvin arkisena työympäristönä. Minua jännitti hieman astua sisään ja nähdä palava ruumis tuhannessa asteessa lasisen luukun takana, mutta tämä kokemus oli monella tavalla puhdistava, jos näin voi sanoa. Kaikki, mitä ihmisestä jää, on muutama kilo tuhkaa sekä tekonivelet sun muu "ylimääräinen", jonka omainen saa halutessaan mukaansa. Tuhka-astiaa ei saa kuitenkaan säilyttää kotona kuin väliaikaisesti. 

Kirjasta löytyy myös omaisten kokemuksia tuhkan viemisestä eri sirottelupaikoille. Niitä lukiessa näin edessäni filminauhan, jossa itse leviän tuhkana vahingossa olohuoneen lattialle tai onnistun kaatamaan jonkun omaiseni tuhka-astian. Näin juuri tähän aiheeseen liittyvän aika rajun piilokamera-show'n televisiosta.

Kuolemaan liittyy myös huumori. Etenkin työpaikoilla, joissa kuoleman kanssa ollaan alituisesti tekemisissä, ei työtä ehkä edes kestäisi ilman ajoittaista naurua ja vitsailua. Olen kuullut patologista, joka lauloi ruumista avatessaan: avaa sydämesi mulle, tahdon pelkkää hyvää sulle. Huumori voi kuulua parhaimmillaan myös kuolevaa odottavan elämään. Kun ei muuta voi, mitä muuta enää oikeasti voi kuin nauraa? Kuoleman lähestyessä olosuhteet ja läheisten suru vain tekevät naurusta usein vaikeaa tai mahdotonta. Hymyn häivä olisi kuitenkin tavoite, jotta ihminen saisi kokea hyvän ja levollisen kuoleman.

Vaikka kuolema pelottaisi ja ahdistaisi, sen kohtaaminen vapauttaa usein näistä molemmista tunnetiloista. Kuoleman kohtaaminen voi olla siitä puhumista ja sen (tämän kirjan) lukemista. Erilaiset tavat suhtautua kuolemaan ovat myös osin maantieteeseen sidottuja. Kun meillä pohjoisen suvuissa on aina vietetty hautajaisia arkut aluksi auki, uskon, että se on vaikuttanut paljon suhtautumiseeni. Olen jo lapsena nähnyt kuolleita sukulaisiani ja olemme koko perhe hyvästelleet yhdessä sukulaisen viimeiselle matkalleen. Kuolemassa on ollut jotain hyvin levollista ja kaunista. Konkreettisuudessaan se ei ole jäänyt kalvamaan mieltä.

Kuolema-kirja on kirjoitettu todelliseen tarpeeseen. Silti olen nähnyt hyvin vähän tätä esillä missään mediassa. En edes tiennyt kirjan olemassaolosta. Saatan olla vasta toinen tämän kirjayksilön lukija, sillä kirjaston kirjaksi teos on kuin uusi. Toivottavasti postaukseni jälkeen saamme Suomen kirjastoihin muutaman lainauksen lisää. Aion myös tehdä tämän lukukokemuksen jälkeen itselleni hoitotahdon ja kirjata ylös kaikki toiveeni kuolemaan ja hautajaisiin liittyen. Kirjan sisältö muistuttaa, miten yllättäen kuolema voi meitä koskettaa.

Toivon kuitenkin voivani luottaa käsieni viivoihin, joiden mukaan elän vanhaksi ja kaiken lisäksi onnellisempana kuin ehkä koskaan aiemmin!


Kirjasuositus siirryttäessä yksilöstä yhteiskuntaan:

Eino Jutikkala: Kuolemalla on aina syynsä: maailman väestähistorian ääriviivoja (1987). Todellinen historiantutkijan pakkoluettava, mutta erittäin mielenkiintoinen klassikkoanalyysi kenelle tahansa väestöhistoriasta, sairauksista ja kuolemasta kiinnostuneelle. Nyt koronan aikakaudella myös ajankohtainen teos.


Elokuvasuositus liittyen siihen, kuinka yhteisön tahto voi jyrätä yli yksilön toiveen:

Captain Fantastic - loistava draamakomedia sisältää myös varmasti Yhdysvaltain Raamattuvyöhykkeellä kohua aiheuttaneen "tuhkaepisodin"!

Kommentit

  1. Tämä vaikuttaa erittäin tärkeältä kirjalta.

    Seela Sella vieraili tällä viikolla Ykkösen Puoli seitsemän -ohjelmassa. Hän kertoi olleensa kauan, jo ennen Eeliksen kuolemaa, ruumiin pesijänä juutalaisessa seurakunnassa ja piti tätä vapaaehtoistyötään hyvin tärkeänä omalle kuolemaan suhtautumiselleen. Sille pesemiselle ja muulle valmistamiselle on jokin hepreankielinen nimikin, minkä sinä varmaan tiedät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, pitääkin katsoa, löytyykö tuo ohjelma Areenasta. Nyt ei tule mieleen muuta kuin koko hautaustoiminta Chevra kadisha. Enää ei ole mahdollista haudata vuorokauden-kahden sisällä kuolemasta, kuten juutalaiseen perinteeseen kuuluu. Ihmisillä on työt, kiireet, etäisyydet ja aikataulut. Mutta on hienoa, että yhä vapaaehtoiset ovat valmiita saattamaan lähtijän viimeiselle matkalle näin konkreettisin toimin.

      Poista
  2. Itse luin tämän kirjan myöskin alkuvuodesta. Puhtaasta kiinnostuksesta, vaikka toisaalta rakas läheinen olikin juuri kuollut ja siksi kuolema ja siihen liittyvä pyorikin mielessä. Miusta on hassua että se samaan aikaan kiinnostaa miuta ja haluan tietää ja löytää siitä tietoa ja samaan aikaan pelkään sitä. Pelkään mitä silloin sattuu oikeasti ja tunteeko sen. Mutta kirja oli kyllä oikeastaan mukavaa vaikka samaan aikaan ahistavaa luettavaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tuo on ihan totta, kuolemaan on helposti ambivalentti suhtautuminen. Se mitä pelkäämme, samalla kiehtoo. Ehkäpä olemme viisaampia ja pelottomampia sitten toivottavasti hyvän kuoleman koittaessa. Osanotot rakkaan läheisesi poismenosta ja voimia suruaikaan.

      Poista
  3. Kuolemasta on hyvä puhua. Se voi auttaa myös pelottaviin tunteisiin siihen liittyen. Meidän tuttava juuri joutui kohtaamaan kuoleman perhepiirissään. Nyt on tulossa kuolinpesän tyhjennys eteen kaiken surutyön keskellä. Näihin liittyy monia järjestettäviä asioita.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!