Kuusi viikkoa koronaa, loppuelämä sairautta

Aurinkoisena sunnuntaiaamuna en jaksaisi kirjoittaa koronasta, vaikka se hallitsee tavalla tai toisella päivittäistä elämää. Silti on pakko hieman avautua. Kotona yritämme olla ruotimatta näitä asioita liikaa. Olemme vähentäneet uutisten seuraamista huomattuamme, miten merkittävästi yksi kymmenminuuttinen voi latistaa loppuillan tunnelman ja viedä ajatukset positiivisista negatiivisiin. Parasta onkin, jos voi olla koko viikonlopun kotona siten, että kaappi on täynnä ruokaa ja naapurit ovat mökeillään tai koko päivän kestävillä shoppailukierroksillaan. Tuntuu, että korona vaikuttaa hyvin eri tavoin ihmisten elämään. Toiset jatkavat lähes kuten ennenkin. Tunnustan olevani itse enemmän kyttääjä kuin slarvi.

Ehkä meilläkin olisi erilaista, jollei mieheni kuuluisi riskiryhmään. Ehkä emme olisi niin tarkkoja esimerkiksi siinä, että äitini jättää tuomisensa oven taakse sen sijaan, että avaisimme oven ja juttelisimme puoli tuntia reilun metrin päässä toisistamme. Ehkä tilaisimme useammin noutoruokaa ja kävisin kaupassa yhtä usein kuin ennenkin sen sijaan, että teemme nyt yhtä sushilankeemusta lukuunottamatta kaiken itse ja menen kauppaan kerran viikossa kumihanskojen kera. Mieheni parveilee kaupan lähimaastossa niin kauan, kunnes tulee auttamaan kassien kannossa. Viikon ruuat mahtuvat meillä neljään kassiin ja yhteen reppuun. Ne saa juuri ja juuri vietyä kävellen kotiin, sillä autohan meillä nukkui pois jo viime vuonna. Tavallaan se on onni, sillä arjessa ei ole toista yhtä suurta raha- ja ilmastosyöppöä kuin auto.

Olen jo nyt huomannut, miten paljon rahaa säästyy tällä kauppatahdilla ja sillä, että syö töissä omia eväitä. Tällöin on kuitenkin tehtävä joka päivä uusi ruoka, jotta siitä riittää myös seuraavan päivän lounaaksi. Muutenhan rakastan ruoanlaittoa, mutta esimerkiksi yhdeksän tunnin työpäivän ja tunnin työmatkojen jälkeen paukut ovat aika vähissä. Mieheni tekee kyllä joskus ihan kunnolla ruokaa, mutta olen superkiitollinen uunirapeista ranskalaisistakin, jos ne odottavat valmiina pöydässä.

Joskus joku jaksaa ihmetellä, miksi olen niin kuormittunut. Eihän meillä ole lapsiakaan, on se yleisin lisäys. Ei, elämässä voi olla jotain väsyttävämpää. Miehelläni on ollut jo vuosia vakava sairaus, joka määrittelee hyvin vahvasti arkeamme ja tarjoilee päävastuun sen pyörittämisestä minulle. Siksi mieheni ei kolaa lunta yksin, ei häärää vajassa työhaalareissa eikä skrapaa verantaa terve hiki yllä. Kaiken tämän teen minä - korkeintaan mieheni voimien mukaisella avulla. Voitte kuvitella, minkälaisia äänettömiä katseita tällainen näky luo puutaloalueella, jossa yhä edelleen miehet hakeutuvat miesten pariin keskustelemaan auton konepellin alaisesta maailmasta ja naiset lörpöttelemään kevätistutuksistaan.

Koronatilanne on muuttanut puutaloarkea siten, että miestäni ei näy pihalla juuri koskaan. Hän voi viedä roskat siinä tapauksessa, jos pihalla ei ole ketään. Jos mies astuu ulos, on suuri todennäköisyys, että kohta aukeaa ovi, josta tulee ulos toinen mies. Minäkin häärin nykyään ulkona pääasiassa silloin, kun voin olla varma saavani olla yksin. Kuulostaa rajulta, mutta joudun työssäni niin pahaan altistukseen, että minimoin kaiken ihmiskontaktin päästessäni kotiin (en myöskään tässä tilanteessa jaksa small talkia krookusten hinnasta Plantagenissa). Silti on todennäköistä, että saan koronavirustartunnan ennemmin tai myöhemmin. Mietimme jo nyt, miten siinä tapauksessa järjestämme nukkumiset sun muut, jottei mieheni saisi tartuntaa. Pelko on todellinen, sillä hän kuuluu tuplasti riskiryhmään. Hänen elinikäennusteensa on jo nyt reilusti alle keskiarvon, mutta sen verran huumoria on oltava, että olen velvoittanut hänet elämään vähintään 90-vuotiaaksi.

Vaikka tilanne on tämä, olemme aina ulospäin iloisia ja koronakevään keskelläkin yritämme säilyttää positiivisuuden. Ihmisten hälläväliä-asenne käy nyt kuitenkin ihan eri tavalla tunteisiin kuin aiemmin. Valitettavasti suvustakin löytyy näitä, jotka eivät noudata koronavirusrajoitteita vaan laittavat omat tarpeensa etusijalle. "Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis" pitää nyt erityisen osuvasti

paikkansa. Mieheni lisäys: "siitä kärsii tässä tapauksessa muidenkin ruumiit".

Sympatiani ovat kaikkien heidän puolella, jotka työskentelevät keskellä altistumisriskiä ja joutuvat pelkäämään terveytensä tai omaistensa terveyden puolesta tässä tilanteessa. Pelko voi syödä kaiken energian elämästä, jos sitä ei pysty valjastamaan. Monia voi myös vaivata paha fobia ilman riskiryhmäsairauksia. Ihminenhän usein pelkää kuolemaa täysin terveenä ja hyvinvoivana, jopa nuorella iällä. Terveys ei ole itsestäänselvyys etenkään epidemiatilanteessa.

Ja mielenterveys, se vasta on todella haavoittuva (ihan perusarjessakin). Tällaisessa tilanteessa moni tarkkailee mahdollisia oireitaan hypokondrian partaalle asti. Vielä useampi masentuu ilman sosiaalisia kontakteja - mikäli niitä koskaan on ollutkaan. Itsemääräämisteorian mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Koronaeristys on vaikuttanut radikaalisti näihin kaikkiin. Lähipubien ja kirjastojen sulkeutuminen on kova isku jopa sadoille tuhansille ihmisille. Kaikki yksineläjät eivät missään nimessä ole yksinäisiä, mutta koronaepidemia on vienyt monelta yksin asuvalta viimeisenkin mahdollisuuden sosiaaliselle kanssakäynnille. Etäyhteyksien käyttäminen on etenkin iäkkäämmille ihmiselle haaste - kaikilla ei ole niihin soveltuvia laitteita tai edes keskustelukumppania, jonka kanssa testata yhteyden toimivuutta.

Kävimme jokin aika sitten kävelemässä hautausmaalla. Siellä ei ollut juuri lainkaan ihmisiä, ei ainakaan elossa. Mietimme, johtuuko ihmiskato siitä, että valtaosa haudoilla vierailijoista on eläkeläisiä (jotka toivottavasti ovat kotona eivätkä kaupoilla) vai siitä, että hautausmaa muistuttaa liikaa kuolemasta. Monet tuoreet kukkien kehystämät multakumpareet saivat meidät pohtimaan, olivatko vainajat kuolleet "vanhuuteen" vai kenties jopa koronaviruksen aiheuttamaan tautiin. Turussa ei kuitenkaan onneksi ole vielä moni kuollut, eikä sairastuneitakaan ole todistetusti kuin 120. Oiretutka-palveluun syötettyjen tietojen mukaan koronaoireista kärsiviä on kuitenkin lähes kymmenkertainen määrä.

Hautausmaalla saimme kuitenkin ajatuksemme pois koronatilanteesta. Monista hautakivistä huokuva inhimillinen tragedia tuo todella perspektiiviä omiin arjen haasteisiin. Erään haudan edessä oli pienen lapsen kivipatsas. Huomasimme, että 1940-luvulla elänyt nainen oli menettänyt kymmenen vuoden sisällä kolme lastaan sekä aviomiehensä. Kaksi lapsista oli kuollut 4-vuotiaina, yksi 14-vuotiaana. Saman naisen sukuun kuului myös yksi lapsena kuollut, joten aloimme miettiä, oliko suvussa jokin perinnöllinen sairaus vai oliko kuolinsyy esimerkiksi tuberkuloosi (johon myös mummuni kaksoissisko menehtyi vauvana). Nainen itse eli kuitenkin lähes 100-vuotiaaksi. Miten hän pystyi kantamaan kaiken valtavan surun sisällään - vieläpä noin pitkäikäiseksi? Myös monet keksitysleireiltä selviytyneet ja nälkää nähneet ihmiset ovat eläneet vanhaksi, mikä tuntuu ihmeelliseltä.

Ihmisellä on kyky selvityä pahoistakin kriiseistä. Tämä vaatii resilienssiä, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin. Kaikilla sitä ei ole, eikä sitä oikein pysty lisäämään seläntaputtelulla. Itseäni on kuitenkin aina auttanut se ajatus, että asiat voisivat olla vielä huonommin. Muttei onneksi ole. Mieheni kohdalla olen usein ajatellut, että onneksi hän ei kuitenkaan ole esimerkiksi halvaantunut tai sairaalahoidossa, eikä toivottavasti tule olemaankaan. Olen myös ollut viikottain kiitollinen siitä, että olen syntynyt juuri Suomeen, jossa on kaikista perheväkivaltatilastoista huolimatta turvallista olla nainen. Ihminen ylipäätään. Tästä asiasta olen ollut yleisellä tasolla eniten huolissani viime aikoina. Kuinka korona-aika vaikuttaa parisuhteisiin ja lasten hyvinvointiin?

Uskon, että kaikilla meistä on käynyt kielteisiä, jopa synkkiä ajatuksia mielessä tämän kriisin aikana. "Me kaikki olemme samassa veneessä" on raikunut turuilla ja toreilla, mutta kuten Yhdysvaltojen tilanteessakin huomaamme: matkustamme täysin eri luokissa. Merkittävällä osalla maailman väestöstä ei ole mahdollisuutta suojautua virukselta. Tätä vasten olen pitänyt etätyöläisten kitinöitä suhteellisuudentajuttomina.

Samaan aikaan huomaan, ettei ole tervettä vetää henkilökohtaisia pultteja esimerkiksi seuraavasta: firman etätyötä tekevät esimiehet vitsailevat LinkedInissä uusista havainnoistaan - etäkokoukseen voi valita hauskoja taustakuvia piristämään puhuvaa päätä. Teki mieli vastata, millaisia havaintoja minä olen tehnyt työssäni. Mutta tähän lankaan astuminen on juuri sitä vastakkainasettelua, jonka ajan pitäisi olla Sauli Niinistön mukaan ohi. Tämä "työväen presidentti"-slogan on jo 15 vuotta vanha, mutta uskon, että Niinistö on tämän koronakriisin aikana viimeistään saavuttanut vakiintuneen aseman jopa kansan proletaaristen osien keskuudessa.

Toivottavasti myös Suomen hallitusta muistellaan hyvällä tämän kriisin jälkeen - puoluekannasta riippumatta. Jokainen tekee varmasti parhaansa kiisin selättämisen hyväksi. On helppo huudella kritiikkiä niin kauan, kun ei itse tiedä mitä Arkadianmäellä istuminen todellisuudessa tarkoittaa. Minä menisin mieluummin hoitamaan koronapotilaita kuin päättämään Suomen linjauksista tämän kriisin keskellä. Ehkä kuitenkin puen ylleni supersankarivaateet seuraavana työpäivänä, kuten jo uutisten loppukevennyksen mukaan on maailmalla tehty. Vihdoin roskakuskitkin saavat ansaitsemaansa arvostusta!

Nyt on parempi lopettaa rutina ja lähteä ulos aurinkoon - näin sunnuntaina ennemmin hautausmaalle tai teollisuusalueelle kuin suosituimmille ulkoilureitistöille. Levollista viikonloppua ja positiivisia ajatuksia meille kaikille!