Ihminen ihmiselle

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista yksinäisyysviikkoa. Vihdoin esille nostetaan tärkeä teema kaikkien "pidetäänkö meitä tyhminä"-päivien jälkeen. Black Friday härpäkkeineen aiheutti kulutuskrapulan, josta toipuminen saa aikaan aiheellista pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Lehtien sivut ovat jo täyttyneet erinäisitä jouluartikkeleista, joissa peräänkuulutetaan aikaa läheisten kanssa lahjahamstraamisen sijaan. Vaan entä, jos läheisiä ei ole? Tällöin ei ole myös ihmistä, jolle ostella lahjoja tai jolta niitä voisi saada. Joulu ilman seuraa on hyvin monelle surullinen joulu. Entä elämä ilman seuraa?




Yksinäisyys tappaa. Yksin elävät ihmiset kuolevat aiemmin moniin eri yksinäisyyden seurauksista johtuviin sairauksiin tai tekoihin verrattuna perheellisiin ihmisiin, joilla ihmissuhteet ovat tukena. Pitkään jatkunut yksinäisyys saa aikaan myös sen, että kynnys lähteä "ihmisten ilmoille" kasvaa vuosi vuodelta. Miksi mennä ravintolaan olemaan se ihminen, jonka ympäriltä tuolit viedään? Miksi mennä jumppaamaan ryhmäliikuntatunnille, jos toiveena on aito kohtaaminen ystävän kanssa anonyymiksi jäävän hetkellisen heilumisen sijaan? Josta seuraisi pahimmassa tapauksessa nyrjähdys, joka johtaisi sairauslomalle, joka johtaisi työkuvioistakin poisputoamiseen. Ellei ole jo valmiiksi työtön tai sairauslomalla, ja mahdollisesti niin vähävarainen, ettei kallis ryhmäliikuntatunti ole käynyt mielessäkään. Yksinäisyys antaa syyt olla jatkossakin yksin.




Yksinäisyys ei tietenkään ole vain vähävaraisten työttömien vitsaus. "Raha ei tuo onnea" ja "Rakkaus on elämän suurin rikkaus", tietävät sananlaskutkin. Yksinäisyys koskettaa tulotasosta riippumatta. Itsemurhia tehdään silti hämmentävän vähän maissa, joissa eletään äärimmäisen köyhyyden keskellä. Monista Afrikan maista ei ole tosin edes saatavilla itsemurhatilastoja. Ihmiset ovat onnellisia usein hyvin vähästä. Eli paljosta - toisistaan. 

Sen sijaan eniten itsemurhia tehdään usein korkean BKT:n maissa, joissa kapitalismin lait ovat ottaneet ylivallan niin sosiaalipolitiikassa kuin kansalaisten arvomaailmassa. Suuret tuloerot lisäävät eriarvoisuutta enemmän kuin korkea tai alhainen bruttokansantuote. Eriarvoisuus johtaa luokkakuntiim ja asuinalueisiin, joissa asuu yleistäen vain rikkaita tai vain köyhiä. Rikkailla ei kuitenkaan ole automaattisesti enemmän ystäviä. Hyvätuloisellä voi olla laaja sosiaalinen piiri esimerkiksi työnsä tai asuinalueensa kautta, muttei ainuttakaan ystävää. Vähävaraisella vanhuksella voi taas olla kukkarossa vain kuitteja, mutta puiston penkki on täynnä tuttuja ja turvallisia eläkeläispappoja, joiden kanssa jaetaan päivittäisen arjen ilot ja surut.

Tosiasiassa vanhusten yksinäisyys on saanut tuhansia ja taas tuhansia, päivittäisiä hätähuutoja nimenomaan Suomessa. Yhtä aikaa lasten kokema yksinäisyys on järkyttänyt meitä. Miksi suomalainen yksinäisyys kestää pahimmillaan kehdosta hautaan?




Perhesiteet ovat väljentyneet ja välimatkat ovat usein pitkät. Yhteisöllisyyden puute tai sen keinotekoinen elvyttely on seurausta pitkään kehittyneestä individualismista, joka on Suomessa saanut aivan erityiset mittasuhteet. Täällä ei puututa toisten asioihin - korkeintaan kateellisen kyräilyn tai selän takana puhumisen muodossa. Aina olemme selvinneet itse vaikka läpi harmaan kiven. Nuijasotakin on vielä tuoreessa muistissa. 

Emme myöskään halua olla vaivaksi tai vaivata. Osittain siksi kyläilykulttuuri on kiireiden (ja sen yksilökeskeisyyden) puristuksessa kokenut inflaation. Kuitenkin huomioimme muita ihmisiä asioissa, joissa siinä ei ole mitään järkeä. Emme ota kylässä ensimmäisenä kahvia, vaikka kahvihammasta kolottaa ja kukaan ei nouse sohvalta kehotuksista huolimatta kahvipöytään (jäänne entisajasta, jolloin papistolle tarjoiltiin ensin?). Meitä säätelevät sosiaalisen kanssakäymisen suomalaistyyppiset lait, joista olemme riippuvaisia. Kuitenkaan emme halua olla riippuvaisia toisistamme. Voi Tommy Tabermann, tule pilven reunalta eduskunnan parvelle lausumaan vielä kerran: "Ihminen tarvitsee ihmistä". 

Puhumattomuuden kulttuuri vaalii yksinäisyyttä. Suomalainen ei useinkaan kysy aidosti kuulumisia, vaan papattaa aidan reunalla käytännön asioista. Jottain tarttis tehrä. Jotain muuta kuin haravoida lehdet tai luoda lumet, vaikka heikkokuntoinen vanhus arvostaisi varmasti tällaista palvelua.  

Suomalainen myös puhuu herkästi omista asioistaan sen sijaan, että keskittyisi siihen, mitä toinen ihminen ajattelee. En tarkoita tällä sitä, mitä hän ajattelee sinusta. Vaan sitä, mitä tämä toinen ihminen AJATTELEE.  Miten usein puhut syvällisiä ystävien, kumppanin tai vanhempiesi kanssa? Entä lastesi, sisarustesi? Luulemme usein tietävämme, kuka kukakin on ja miten hän ajattelee. Emme ehkä ole koskaan tulleet kysyneeksi asiaa. Kysymys "Miltä sinusta tuntuu?" voi avata kyynelkanavat, mutta pelastaa läheisen hiljaiselta lohduttomuudelta.

Usein tunnemme yksinäisyyttä nimenomaan läheisten seurassa. Meillä voi esimerkiksi olla sielunelämältään hyvin erilaiset vanhemmat ja sisarukset verrattuna omaan persoonaamme. Toinen kaipaa asiaa, joka toiselle on vieras, tai jota toinen pitää ehkä jopa ärsyttävänä. Ja päinvastoin. Emme puhu samaa kieltä. Puolison voi vaihtaa, mutta lapsuudenkotia ja sieltä asti seuranneita perhesuhteita ei. 

Voimme kuitenkin opetella olemaan ihminen ihmiselle, jälleen Tommya lainaten. Voimme pysähtyä ja miettiä, mitä voisimme tehdä enemmän läheistemme hyväksi. Mitä voisimme tehdä enemmän sen ihmisen hyväksi, jonka huomaamme olevan yksin? Kuinka monta kertaa sinä olet kääntänyt katseesi ja jatkanut matkaa? On hyvä muistaa, että jokainen meistä on tilastojen valossa jossain elämänsä vaiheessa yksinäinen. Harvoin kuitenkaan myönnämme olevamme sitä.




Kyllä minä olin.
Sosiaalisena erakkona nautin sekä yksinolosta että ystävien ja jopa tuntemattomien seurasta. Olen usein ollut jossain yksin joko omasta tahdostani tai olosuhteiden pakosta. Olin pitkään ainoa ihminen ystäväpiiristäni, joka ei seurustellut. Hekin, jotka seurustelivat, asuivat toisessa kaupungissa. Koska tein samaan aikaan sekä töitä että gradua, en ehtinyt juurikaan ajattella, miten kolkkoa oli viettää lyhyet illat ja pidemmät aamut yksin kotona. Ontto tunne levisi sisuksiini sunnuntaisin, jolloin katselin parvekelasien läpi jäällä käveleviä pariskuntia tai asetin uimarannalla pyyhkeeni kaveriporukoiden taustalle. Sen puun juureen, jonka takana maahanmuuttajaperheet olivat piknikillä. Samaan aikaan en halunnut olla osa muita, osa ryhmää. Halusin olla osa toista ihmistä. Uskoin ja toivoin, että sielunkumppanin voi löytää maailmasta. Jälkikäteen ajateltuna vaeltelin vuosia yksin vain kohdatakseni jonain sattuman hetkenä sen ihmisen, joka myös oli vaellellut vuosia yksin kohdatakseen sattumalta ihmisen, joka satuin olemaan minä. 

Edelleen tunnen suurta ulkopuolisuuden tunnetta tässä maailmassa, mutten yksinäisyyttä. Ulkopuolisuus on sisäsyntyinen ominaisuuteni, luonteenpiirteeni. Ehkä sen ansiosta olen miettinyt koko ikäni ulkopuolelle jääviä. Yksinäisiä, vähemmistöjä, vähävaraisia, kiusattuja, rakkaudettomia. Mietin usein, miten voisin auttaa, vaikken voisikaan. Ehkei tarvitsekaan auttaa. Riittää, että on ihminen ihmiselle. Siitä voi syntyä jotain kestävää, kuten ystävyys.
Yksi ainoa hyvä ystävä voi riittää nujertamaan yksinäisyyden taakan.








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hautausmaiden hiljainen lumo

Luurangot kaapista

Kulinaristin Gdansk

Ihmisen lyhyt historia lyhyesti