Viehättävä kirjalöytö: Suomalaisia koteja (1949)

Ennen oli kaikki paremmin ja valokuvat mustavalkoisia. Se onkin ainoa pieni miinus tämän kirpputorilta löytämäni upean kirjan sisällössä.

Bongasin jo kaukaa tämän suomenlipun- tai neitsytmarianviitansinisen opuksen Suomalaisia koteja (WSOY 1949) loosista, jossa oli paljon kirjoja. Erityisen tästä teoksesta tekee se, että kirjassa jokainen  asukas kuvailee itse, mitä oma koti hänelle merkitsee. Meille avautuvat näin sekä eri tyylisten kotien ovet, että monien tuon ajan tunnettujen suomalaisten mielenmaisemat. On ilahduttavaa, että kirjassa esitellään yhtä lailla "tavallisten" ihmisten koteja eri yhteiskuntaluokista, joukossa jopa saamelaisperhe ja heidän askeettinen kotansa. Kirjan keskiössä on henkinen koti ihmisen statuksesta riippumatta.

Kirjasta voimme löytää esimerkiksi professori Martti Haavion ja kirjailija Mika Waltarin "sivistyskodit" ja seuraavalla sivulla ihailla esteettistä rauhaa, joka huokuu nykymittapuulla lähes tyhjästä maalaistorpan tuvasta.

Yhteistä tämän kirjan eri taustaisten ihmisten kodeille on se, että ne kaikki huokuvat verkkaista tunnelmaa, joka on suunnittelematon. Kodit ovat nimensä mukaan kotoisia, eikä niitä voi syyttää lainkaan "sisustuslehtimäisyydestä" paria poikkeusta lukuunottamatta. Kuitenkin juuri 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla kotien sisustuksiin panostettiin hyvinkin tiedostaen. Puhumattakaan jostain barokkiaikakaudesta, jolloin aateliskartanot sisustettiin tarkkojen oppien mukaisesti.

Kodeista aistii, että ihmisillä oli jo sota-ajan jälkeen enemmän vapaa-aikaa, ja osalle oli jo ehtinyt kertyä varallisuuttakin. Silti monissa kodeissa oli käytössä huonekaluja 1800-luvulta asti - tyylit iloisesti sekaisin, mutta harmoniassa. Oltiin kaukana kertakäyttökulttuurista, jossa hyvä huonekalu vaihdetaan muotivirtauksen tai kyllästymisen takia uuteen. Edelleen kirjan julkaisuajankohtana eläneet ihmiset ovat nykyajassakin usein tunnettuja siitä, että tavarasta ei luovuta ja kaikelle yritetään keksiä uusi käyttötarkoitus.

Anni Swanin kaupunkilaiskoti sisustettuna pääosin biedermeier- ja empiretyylillä. Taustalla näkyy renessanssihenkinen tuoli. Nyt minulle myös selvisi, että noita kirpputoreillakin välillä näkyviä minijakkaroita käytettiin oikeasti.

Kaupunkilaiskoti aivan toisenlaisella,
jo vahvasti 50-lukua henkivällä tyylillä.

Koska sota oli juuri tämän kirjan ilmestyessä koettu neljä vuotta aiemmin, monissa kotien kuvauksissa käyvät ilmi sota-ajan menetykset. Kansan yhdistänyt sota voi myös vaikuttaa sen päätöksen taustalla, että kirjassa esitellään kaikkien koteja yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Uskonnollisuus nousee vielä sotaakin useammin esiin kirjoituksissa. Ehkä karkeasti arvioiden joka kolmas teksti antaa viitteitä siitä, miten tärkeä asema uskonnolla oli suomalaisten arjessa ja ajattelussa vielä 70 vuotta sitten. En edes usko, että koettu sota-aika olisi merkittävästi lisännyt ns. arkipuhetta Jumalasta, sillä uskosta puhuminen on ollut suorastaan normi etenkin maaseudulla. Edelleen kaupunkiväestö eroaa kirkosta useammin kuin maaseudulla asuva. Tuntuu kuitenkin siltä, että edes maaseudulla uskosta ei puhuta ääneen samalla tavoin kuin ennen. Se liitetään nykyään selkeämmin seurakunta-aktiiveihin tai herätysliikkeisiin kuuluviin ihmisiin. Ihmiset vaivautuvat, jos joku alkaa yhtäkkiä puhua uskonasioista. Uskonnosta on tullut tabu modernissa yhteiskunnassamme.

Kirjaa lukiessa minut yllätti entisajan ihmisten nöyryys elämän käänteiden edessä, vaikka sen ei ehkä pitäisi historiaan perehtynyttä lukijaa ihmetyttää. Kuitenkin, ottaen huomioon, että tämä on osittain entisajan sisustuskirja, kuvailuissa mainittiin todella vähän materiaan, sisustukseen tai tyyliin liittyviä asioita. Minut yllätti toden teolla myös se, että ihmiset saattoivat viitata jopa riitaisaan parisuhde-elämäänsä kirjassa, jonka lukisi puoli valtakuntaa. He halusivatkin nostaa keskiöön anteeksiannon ja ikuisen oppimisen, jotka kehittävät parisuhdetta. Kannatan ehdottomasti tämän kirjan lukemista sen sijaan, että pulittaisi satoja euroja parisuhdeterapioihin ja self help -oppaisiin.

Jos mietimme kuitenkin sisustuksellisia asioita tähän väliin, huomaan selkeästi yhden jatkuvasti toistuvan asian kodeissa. Se on kultaköynnös! Se tuntuu rönsyilevän yhdessä jos toisessa kodissa.

Tämä havainto huvitti minua, sillä meiltäkin löytyy kultaköynnös vitriinin päältä perintönä jostain 1960-luvulta. Monet kuvassa näkyvän "emokasvin" lapset ovat jo kuolleet, mutta alkuperäinen köynnös jaksaa porskuttaa. Ikuinen pelkoni onkin, että av-töitä tekevä mieheni jättää pimennysverhot alas liian pitkäksi aikaa ja mummoni tai isomummoni vanha perintökasvi kuolee. Tämä on syy, miksi verhot liikkuvat meillä "eestaas" koko ajan!

Kodin kuuluu näyttää siltä, miltä asukas toivoo sen näyttävän. Sen ei tarvitse miellyttää ketään muuta. Tuo ajatus oli iskostunut jo 1950-luvulle tultaessa asukkaiden mieliin, vaikka vielä 1960-luvulle asti etenkin varakkaammissa kodeissa oli erilliset tilat vieraille ja kodin asukkaille. Vieraiden kahvitusta varten käytettiin ns. edustushuonetta eli julkista, kaikille avointa tilaa. Koti ei ollut niin yksityinen, kuin mitä se on tänään, jolloin ristiriitaisesti kuitenkin jaamme koko kodin sisällön somessa kaikkien nähtäville. Nykyään luommekin helposti koko kodistamme tarkoin harkitun edustustilan ja panikoimme ehkä sitten suursiivouksen kanssa, kun niitä vieraita tulee oikeasti kylään tykkäys-napin klikkaamisen sijaan.

Näissä vuoden 1949 kodeissa kuitenkin voimme nähdä, ettei selvää jakoa edustus- ja yksityisiin tiloihin ole tilanpuutteen takia. Asuntopula sodan jälkeen oli valtava ja monissa kodeissa asui alivuokralaisia. Silti kodeissa on kahvitteluun kutsuva tunnelma ja samanaikaisesti myös yksityinen hartaus, joka kutsuu vaikkapa lukemisen pariin.

Kirjahyllyt kuuluivat pitkään joka kodin vakiovarusteisiin. Kirjahyllyllä punnittiin myös asukkaiden kulttuuripääomaa, johon sivistys luonnollisesti kuului. Minua huvitti, että yksi asukas halusi kertoa kodistaan oikein ranskankielisellä sitaatilla (jota minäkään en ymmärtänyt kuuden vuoden ranskan opiskelun pohjalta). Oli hienoa osata sivistyskieliä ja siteerata kirjallisuutta ja suurmiehiä joka käänteessä. Tähän yltää nykyään ehkä historioitsija Matti Klinge, joka ehkä elääkin ehkä juuri yllä olevan kuvan kaltaisessa ympäristössä.

Jos ja kun monessa kodissa ei ollut tilaa isolle kirjahyllylle, sen korvasi lipasto. Sen päälle saattoi asetella koriste-esineitä sekä radion, jota tuohon aikaan kuunneltiin joka päivä, usein yhdessä koko perheen kesken.

Jalkoja lämmitti enemmän tai vähemmän kirjava matto, jotka ovat taas muotia. Tämä koti on jopa hyvin nykyaikainen ja samalla itämaishenkinen.

Näitä upeita mattoja katsoessani (vaikkakin ovat mustavalkoisia) tunnen suurta tuskaa, kun jouduinme luopumaan viime kesänä löydetyistä olohuoneemme jugend/funkkis-matoista. Ne alkoivat aina haista sadekelillä niin imelältä, että niissä oli pakko olla jotain homeitiöitä (matot olivat olleet aiemmin ikuisuuden tomuvintillä). Koska matot oli kudottu paperinarulla, ei niitä voinut viedä oikein pesetettäväksikään. Nyt matot ovat rullalla puuvajassamme ja toisen sisällä pesii tyytyväinen lintu poikineen. Tämä tarina vinkiksi kaikille, jotka penkovat mattoja kirpputoreilla ja osto-myyntiliikkeissä. Kuivassa tilassa matot eivät ehkä tuoksu miltään, mutta ikivanhat itiöt villiintyvät heti, kun ilmaan tulee kosteutta. Täytynee siis keskittyä uudemmasta itämaisesta matosta haaveiluun.

Kuten huomaatte, pitkään sisustettiin niin, että kirjava sohva ja kuviomatto yhdistettiin värikkääseen tauluun. Tällaista uskallusta harvemmin nykyään näkee, mutta se toimii, jos värit ja sävyt sopivat yhteen. Tämän kirjan jälkeen tuntuu, että nykykodit ovat liian usein aika tylsiä. Mustavalkoisuudesta on sentään vihdoin alettu päästä eroon, kun ei puhuta kirjan kuvien painosta. Kuvat onkin ottanut Fred Runeberg, kuuluisamman J. L. Runebergin pojanpojanpoika. Hän esittelee teoksessa myös oman kotinsa.

Kirjassa esitellään 209:n ihmisen kodit, joten on parempi lopetella postaus tähän ja toivoa, että löydät jostain itse tämän kirjan ja pääset lukemaan sen kannesta kanteen. Ehkäpä kirjastoista saa kirjan lainattua jostain varastosta? Antikvaareista voi myös tehdä hyviä löytöjä. Oletettavasti kirjan levikki on ollut suuri, sillä tekstitkin on kirjoitettu myös ruotsiksi ja englanniksi, ilmeisesti turisteja varten. Ehkä kustantajalla siinsi jo Helsingin olympialaisen (1952) turistivirta silmissä. Suomea haluttiin tehdä tunnetuksi maailmalla. Suomalainen design oli jo vuonna 1949 nosteessa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vasta 1950-luvulla. Mutta siitä oli pannukahvia tuvassa keittelevä mummeli välittämättä omassa kodin rauhassaan.