Suuri märkä salaisuus ei ole pieni kuiva julkitulo

Suuri märkä salaisuus. Kuin juuri se vasten kasvoja tai palaneena rippileirin kiukaseen.




Ei moni tahdo tätä lukea, osaa ahdistaa elämän ytimen löytyminen ostarilta.  FilmTownista, parempiosaisen kaverin maksamista karkeista. En edelleenkään käsitä, miten moinen kaveruus oli mahdollista. Toisaalta, päättyihän minunkin läheinen ystävyyssuhde siihen, että kaverini joutui tarkkiksen kautta lastenkotiin. Ehkä vanhempani olivat huojentuneita.

"Vesiputket seinien takana jaottelevat juomavettä ja jätettä."

Aina vanhemmat toivovat lapsilleen "tasokkaampaa" seuraa, opettajien kersoja, joiden luona voi syödä vanukasta yökylässä vesisängyllä pomppien. Valinnanvaraa ei aina ole. Joskus kaikilla meni yhtä huonosti kuin päähenkilöllä, joka omistaa teoksen kaikille, joilla meni huonosti vuosina 1996-2005. Kuulun varhaisempaan sukupolveen, mutta tunnistan nämä kaikki kirjassa kuvatut asiat. Ehkä yksi onneni oli hammasalan äiti, joka ei ostanut karkkia ja limsaa lohduksi. Mutta Terminator 2, Saari maailman huipulla ja Liekehtivä torni kutsuivat luokseen. Kuvaputkitelkkari oli Pandoran lipas, jossa sittemmin tanssi Pandora lateksissa oikeanlaisten tyttöjen esikuvana.


Oma selviytymiskeinoni ja sattumalta osuvasti kirjanmerkkini. Myös nyt viidettä kertaa lukuvuoden aikana kipeänä on tullut soitettua niistojen välissä. 


Juoneltaan tämä ei ole vahva, muttei yhtään sen kelluvampi kuin Beverly Hillsin asukkaiden elämä. Sillä nimellä kutsuttiin kotikaupungissani aluetta, jonne hyväosaisimmat lapset olivat syntyneet. Kirjassa käytetään postinumeroita. Se on hyvä keino, olen ollut liian laiska selvittääkseni niiden sijainnit. Jossain itäisessä Helsingissä, veikkaisin. Lopetus on vaikuttava.

Tämä kirja vaikutti syvästi, ja sitä oli jopa tuskaista jatkaa. Olin juuri ehtinyt miettiä tämän kirjan siivittämänä kouluampumisia, mistä ne kumpuavat, päähenkilön ollessa siinä kohtaa 12-vuotias. Sitten avasin uutiset.




Jokaisen pitäisi olla kiinnostunut lapsen sisäisestä maailmasta tällä intensiteetillä, kuin se purkautuu ulos vuosien jälkeen. Jälkiviisaus on usein tehokeino, eläessä hetkeä vain sulkee silmänsä todellisuudelta, mutta näkee silti oranssien luomien läpi verisuonet. Hyvällä tuurilla silmä ei turpoa umpeen.

Oikeidenkäynnissä oli juuri sellaiset väkivaltatilanteet puitavina, joissa jopa 20 kotikaupunkini 15-kesäistä nuorta oli kerääntynyt katsomaan, kuvaamaan ja nöyryyttämään valikoituja uhreja. Näillä nuorilla on 40 vanhempaa, joista todennäköisesti iso osa kuvittelee kullannupustaan jotain aivan muuta. Mikään ei ole muuttunut, vain pahemmaksi menee. Asialle on monta syiden vyyhtiä, eikä riittävän monia kiinnosta selvitellä. Epäoikeudenmukaisuuksiin puuttuminen vaatii vaivannäköä ja pitkäjänteisyyttä, joita havaitsen ympärilläni yhä vähemmän. Mutta epäoikeudenmukaisuus on myös näkymättömissä rakenteissa, jotka jokainen aistii. Ovatko nämä hyväosaisen pilarit vai huono-osaisen, asian usein ymmärtää vain jälkimmäisten varassa selviytyvä.

Kirjassa päähenkilö häpeää äitinsä ja siten omaa köyhyttä. Hän sanoo, ettei kukaan ole koskaan pitänyt heidän puoliaan. Todennäköisesti asfaltin lakien mukaan nämä lapset joutuvat herkemmin kiusatuiksi kuin rikkaimpien, jotka voivat myös rahalla ostaa hyväksyntää. Tietysti tämä on mustavalkoinen asetelma, mutta sellainen on myös Suuren märän salaisuuden kansi. Elämä on herkästi joko tai, mutta miten ankea on harmaa siinä välissä. Yksinäisyys, tyhjyys, jääkaapin kolkko kolina vasten raksuttavia viisareita. Mitä oli odottaa äitiä kotiin töistä.

Istuin kolme tuntia keittiössä Artekin tuolilla, jonka myimme Jokamiehen markkinoilla. Se oli ainut kerta, kun pidin elämässäni kädessäni tuhannen markan seteliä. En muista mihin se käytettiin, elämiseen varmaankin. Ymmärsin, että se hetki oli ainutlaatuinen.


Rakastin heittää mummulta saamani kolikon Hansakorttelin toivomuskaivoon eli suihkulähteeseen, josta rahat ehkä jaettiin vartijoille. Mitä olisikaan elämäni ilman niiden pennien tuomaa onnea? 


Tämä kirja on hienosti kirjoitettu kertomus osattomuudesta, joka ei ole suoraan yhdistettävissä perheen rahatilanteeseen tai sosiaaliseen statukseen. Tämä kirja on näkymättömille lapsille, joista osalle voi käydä hyvin. Me tiedämme, mitä pahimmillaan seuraa ääripään ollessa toinen.

Kiusaaminen, eriarvoisuus, ylisukupolvinen köyhyys piilee rakenteissa, sisikuntamme mittareissa. Jollei niitä tiedosta, ne ohjaavat meitä. 

"Surussa on todistusvoimaa, se hiljentää muut ihmiset."

Kommentit

  1. Hieno teksti ja kirja, iloitsen kun kirjoitat pidemmin blogiin. Kirjagramin arviot on niin onnettoman lyhyitä. 😅

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juu, hermot menee instan merkkimäärissä, joten blogi säilyköön jatkossakin ykkösdadakanavana. Mutta toki tämä vaatii enemmän aikaa kuin instapierahtelu 😃

      Poista
  2. Samat sanat edellisen kommentoijan kanssa. Instagramin kirja-arviot ja suositukset ovat kiinnostavia, mutta menevä helposti ohi tai jäävät turhan nopeaan selailuun. Blogikirjoitukseen voi keskittyä paremmin, ja kuten taisit Instagramissa mainita, niin todella harvoin jaksan siirtyä stroy-linkistä mihinkään, vaan tulen blogiin muuta kautta ja haluan lukea mieluiten koneen näytöltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämä onkin varmasti usein näin, ettei moni lue instalinkkien kautta blogeja, vaan erikseen koneelta. Tai kännykällä sitten, kun on enemmän keskittymiskykyä. Kaikilla ei toki ole koskaan. Kiitos kun luet blogiani :)

      Poista
  3. Juuri tänään ajattelin bussireissullani ankeutuvaa yhteiskuntaa. Kymmenisen vuotta sitten pysäkki-ilmapiirikin oli toisenlainen, iloisempi. Nyt samalta pysäkiltä kanssani bussiin nousi kaksi nuhjuista teinipoikaa, joiden olisi kuulunut olla siihen aikaan koulussa. Molemmat näyttivät ja haisivat siltä, että olivat nukkuneet ties kuinka monennen kerran päivävaatteissaan ja lähteneet petistä kiireellä bussille. Kaupassa olivat ehtineet poiketa, koska kumpikin imi energiajuomaa silmät rähmässä.

    Minua kiusaa tässä Vantaan kouluampumisjutun selvittelyssä se, että kysellään syytä vain "koulukiusaamisesta" (yleensä se ei edes tapahdu koulussa vaan netissä ja vapaa-aikana), kuka on kiusannut ja kummassa koulussa, edellisessä vai nykyisessä ja peräti uhritko. Pitäisi katsoa olosuhteita, perheitä ja lasten ongelmiin puuttumisen hitautta. Kun ongelmat yleensä näkyvät jo päiväkoti-iässä, niin miksi niihin ei herran tähden (en osaa kirota tämän ronskimmin) puututa silloin!

    Samaa mieltä kuin te edellä keskustelleet blogin paremmuudesta kirjoitusalustana Instaan verrattuna. Kuvaavaa on se, että Instassa kirjoitetaan kuvaan teksti, kun blogissa kirjoitetaan ja mahdollisesti kuvitetaan tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, havaintosi bussipysäkiltä on todella osuva. Nyt kun kerroit sen, huomaan sen olevan juuri näin. Eriarvoisuuden ja köyhyyden lisääntymisen näkee myös nykyisin yhä enemmän hygieniasta tai päihteiden väärinkäytöstä, näin ainakin Turussa.

      Tietynlainen välinpitämättömyys on paljon lisääntynyt. Olen samaa mieltä kouluammunta-asiasta kuin sinä. Suomessa rakastetaan byrokratioita ja paperille kirjattuja toimintamalleja, joiden taakse myös piiloudutaan. Tarvitaan ihmiskohtaamisia, sitä että joku tulee oikeasti kysymään, mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Tätä havaitsen huolestuttavan vähän.

      Myös instahavaintosi kiteyttää kaiken, näin se juuri on. Kuvaan kirjoitetaan teksti, blogissa toisin päin. Teksti ja tekijyys edellä pitäisi elämässä enemmän kulkea.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!