Turun kirjamessut 2022 - löytöjä ja tunnelmia

Kuinka ollakaan, tänäkin vuonna poljin betonilähiöiden läpi Artukaisiin Turun kirjamessuille, kun sain oikein Turkuseuralta ilmaisen piletin (kiitos jälleen) ja muutenkin. Minuahan ei luultavasti luokitella ilmaislippuun oikeutetuksi kirjasomevaikuttajaksi, siis kirjagram-aktiiviksi tai kirjabloggaajaksi, koska höpisen mistä aiheesta hyvänsä. En ole siis kustantamoille potentiaalista mainostajakuntaa, joka kirjoittaisi vain kirjallisuudesta. Ehkä saisin silti pyytämällä lipun, olenhan kuitenkin taukoamatta viljellyt dadaani sekä blogissa että somessa. Olen yleismaailmallinen sähköpörssi- ja kaali-influensseri, erästä kirjagram-kaveriani lainaten jopa elämän ylitarkastaja. Miten mieluisa titteli, kiitän tästä!


Seurasin messuilla erityisesti kahta ohjelmanumeroa, joista toinen oli dekkaristi Arttu Tuomisen haastattelu. Mennään siihen myöhemmin!


Muina ylitarkastajina suuntasin siis messuilla katsastamaan tarjontaa. Päiväksi valikoitui sunnuntai, koska se oli viikon ainut tyhjä päivä. Oletin myös, että pahin ryysis olisi jo silloin ohi. Totisesti, sillä jäin pitkäksi aikaa haahuilemaan Jyrkkälään (muistanette tämän TV-shopin aromipesän vedensuodatinmainoksen taustalla näkyvän kolkon lähiön, joka nyttemmin on ollut ehdolla Suomen parhaaksi). 


Eihän taloja enää tunnista samoiksi julkisivuremontin jälkeen. Missä ankea betoni? Rappu Ö sentään edelleen löytyi. Kyllä kuvat lähiöistä liittyvät myös kirjamessuihin! Tämän mäen toiselta puolelta jo näkyy messukeskus, jonka kirjapömpelit tarjosivat matkoja eri yhteiskuntaluokkiin. 


Lopulta olin messukeskuksessa vasta yhdeltä, jolloin suurin osa minua kiinnostaneista esityksistä oli ohi. Aika yliopistopainotteista tarjontaa olin rinkuloinut, jokseenkin erikoista tai sitten ei lainkaan yllättävää. Sen sijaan jäi kovasti hämmästelemään, missä näkyi messujen mainostettu teema kuvataide. Vai olenko jotenkin niin yksinkertainen, etten tajunnut asiaa? Nythän messujen luotsaus vaihtui Jenni Haukiolta Vilja-Tuulia Huotariselle. Varmasti hyvin järjestetyt messut, jos unohdetaan ikuinen vitsijaosto viini- ja ruokamessut. Katsotaanpa nyt ensin kuitenkin minulle näyttäytynyt messujen kuvataidepuoli. 


Reidar Särestöniemi ja Andreas Alariesto ovat Lappi-heikkouksiani. Jäin pitkäksi aikaa pläräämään tätä kirjaa, jota en sitten kuitenkaan ostanut. Kunto oli aika huono ja kuvat 70-luvun haalistuneen painon tasoisia. 


*piip* sisältövaroitus, messujen taideosio päättyy tähän *piip*


Tällainen oli taidetarjonta, kaksi houkuttelevaa mutta minulle sitten kuitenkin liian kallista hankintaa. Odotin tältä kuvataidepuolelta ihan hirveästi enemmän. Vai onko kaikki häppeninki ollut sitten perjantaina ja lauantaina? Sentään kirjankansitaiteesta oli mielenkiintoinen esitys. Mutta. Tavaramerkkini on jäädä jumiin antikvaarien osastolle, jolloin kaikki esitykset menevät ohi. Jään myös selaamaan kaikenlaisia mitä kummallisimpia kirjoja, jotka ennen olisin saattanut ostaa parilla eurolla, mutta nykyisin pyrin niitä vain selaamaan. Tällaiseen aatelistoon kuului tämä teos, josta oli edes selaamalla vaikea sanoa yhtään mitään. Tämä ei kuitenkaan riitä enää nykyisin ostoperusteeksi.


Lähtökohtaisesti inspiroivaa, että joku keksii nimetä kirjansa Kullatuksi kakkalapioksi. Kait sellainen on aikanaan ollut ainakin kuninkaallisilla käytössä?


Sitten oli vaikka mitä tosiasiallisia houkuttimia. Olisin ostanut nämä kaikki, jos hinta vain olisi ollut kohdillaan. 


Loistavasti nimetty teos kannanottajalta, jonka aatteen palo meni aika usein vähän yli. Silti Linkolan mielipiteet kiinnostavat, ei hän useinkaan väärässä ollut. Muttei aina oikeassakaan, kuten ei meistä kukaan. 25 euroa oli kuitenkin vanhasta Pentistä liikaa. 

Juuri tämän painoksen kansi on syöpynyt mieleeni jo taaperoiässä. Pelkäsin tuota putoavaa miestä, samalla kun se kiehtoi. En tiedä missä kirja on nyt. Vitosella olisin voinut tämän ostaa ja lukea, mutta olin kuitenkin etsimässä juuri tiettyä Agatha Christien teosta. 


Eikä yksikään pelastunut oli näin vanhana 1950-luvun painoksena suoranainen yllätys. Luulin nimittäin, että Kymmenen pientä neekeripoikaa (pitääkö se kuitenkin kirjoittaa n-poika vaikka on entinen kirjan nimi?) on ollut sillä nimellä Suomessa myytävänä niin kauan, kunnes se kiellettiin ja tuli tilalle Eikä yksikään pelastunut. Kuitenkin kymmenen n-poikaa on uskollinen alkuperäiselle englanninkieliselle nimelle, mutta ymmärrettävästi sitä ei enää käytetä. Tällä nimellä kuitenkin luin teininä teoksen ensimmäisen kerran ja se oli aivan järisyttävän hieno kirjaelämys. Halusin ostaa sen saman painoksen kotiin, mutta juuri sitä ei löytynyt. Tämä taas oli niin kallis, etten ostanut tätä, muistaakseni 25 euroa. Jatkan siis metsästystä. 


Tämä minua kiehtoi jo nimensä puolesta kovasti, onko joku lukenut?


Tämä self-help-aatelistoon kuuluva teos on todella kiinnostava. Pelkäsinkin, että joku tuttu tulee koputtamaan olalle juuri kun olen syventynyt tähän kirjaan, hehheh. Ei tullut, ehkä siis tarvitsen kirjaa?Siinä perehdytään siihen, miten olet mahdollisimman vähän ärsyttävä muiden mielestä ja mahdollisimman humaani maailman edessä. Ei siis lainkaan turha opus! Mutta taas kerran, se hinta...


Noh, vitosen kirjapinoissa sitten innostuin. Ostin täältä pari lahjaa. Tämän Outi Heiskasen kirjoittaman elokuvatrivian sekä Hannu Mäkelän jo otsikoltaan viehättävän lastenkirjan Ääni joka etsi laulua.

 

Kyse ei ole taiteilija Outi Heiskasesta, joka vastikään siirtyi taiteellisemmille laitumille, vaan elokuvakriitikosta. Mäkelän teoksesta otetun kuvan onnistuin nyt hävittämään johonkin bittiavaruuteen, mennään siis seuraavalla.

Kuva on kirjan kuvittaneen Marika Maijalan nettisivuilta. Teos sopii kuulemma myös aikuisille, enkä yhtään ihmettele, sillä se on kertomus uskaltamisesta ja löytämisen ilosta. Mäkelän tuoreinta Kirjoittamisen iloa en valitettavasti löytänyt messutarjonnasta, olisin sen ostanut kyllä omaksi. Todella hieno teos, kuten aiempi Lukemisen ilokin.  


Seuraavaan kirjaan liittyvää keskustelua kuuntelin plärätessäni antikvaarien tarjontaa. Kuulosti todella mielenkiintoiselta pohjatutkimukselta. Tämän aion ehdottomasti lukea, mutta saattaa kirjastosta lainaaminen riittää. Pakko alkaa miettiä, mitä kirjoja ostaa kotiin, kun hyllymetrit ovat loppuneet kesken jo aikapäiviä sitten. 




Kahdeksan kuplan Suomesta on kirjoitettu esimerkiksi Kulttuuritoimituksessa. Anu Kantolan työryhmä on tehnyt 350 haastattelua eri yhteiskuntaluokista. Esipuheessaan Kantola kirjoittaa näin: 

”Tässä kirjassa selvitämme, onko Suomi jakautunut niin, että täällä elävät ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään toisiaan. Etsimme ihmisiä erilleen kiskovia pohjavirtoja tutkimalla, miten talouden ja teknologian muutokset mylläävät ihmisten elämää ja identiteettejä”

 

Varmaan meistä jokainen on huomannut eri ammattien suomien näköalojen ja ihan jo median seuraamisen pohjalta, että väestön ja yhteiskunnan polarisaatio on kasvanut merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nyt elämme jäälleen taantumassa ja kaikin tavoin vaikeassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa konsensus olisi äärimmäisen tärkeää. Minulla on tästä itsellänikin niin paljon kirjoitettavaa, että täytyy säästää paatos toiseen blogitekstiin. 

Samaan hengenvetoon täytyy mainita Noora Vallinkosken uusi teos Koneen pelko, joka niin ikään oli ostolistallani mutta joka ehkä sitten oli jo ostettu loppuun, en sitäkään nimittäin pinoista löytänyt. Se kuitenkin sisältänee kiinnostavaa yhteiskunnallista analyysia Aukko-nimisen lähiön asukkaiden elämän pohjalta. En nyt sano mitään lukematta kirjaa, mutta joku voi lukea ajatukseni. 

Minulle suositeltiin myös Murakamin pokkareita, mutta näemmä tämä kirjailija on niin hypetetty tällä hetkellä, että etsintä oli sunnuntaina jo turhaa. Myönnän olevani vähän skeptinen Murakamin suhteen, usein kun en ole oikein innostunut trendikkäistä kirjailijoista. En siis ole luettuani ymmärtänyt, mikä näissä nyt niin kovin kiehtoo. Välttämättä. Poikkeuksia on! Knausgård varmaan lähtee ensimmäisenä lukulistalle ja Murakamilta voisin lukea ensin sen juoksukirjan. Vaikka tykkäänkin mieluiten itse juosta lukematta siitä, kuinka muut juoksee. Olipas tämä omahyväinen lausunto, mutta kuitenkin vain realistinen. 

No keitäpä minä sitten arvostan? Kaikkia toki. Kirjailijana erityisesti Milan Kunderaa. Olinkin hyppiä riemusta, kun löysin tämän etsimäni Kunderan novellikokoelman Naurettavien rakkauksien kirjan vain kahdeksalla eurolla.  


Varmaan Kunderakin on sarjassamme älykkökirjailijat, mutta tosi vähän ainakaan kirjagramissa näkyy Kunderan tuotantoa. Minusta muutenkin tuntuu, että luen ihan eri kirjoja kuin suurin osa kirjagramissa. En lue juuri mitään uutta vaan katseeni on kääntynyt menneille vuosikymmenille. Mutta juuri tämän(kin) takia kirjagram ja kirjablogit ovat hieno juttu, lukisin paljon vähemmän uutta ja olisin vähemmän perillä nykykirjallisuudesta ilman näitä foorumeita. Kirjagramin vaikuttajista olikin haastattelu messuilla lauantaina, mutta valitettavasti en sitten itse päässyt sitä näkemään. 



Nimensä mukaan Naurettavien rakkauksien kirja sisältää rakkausteemaisia novelleja. Mietin kyllä usein Kunderan patoutumia ja patoamatonta tarvetta kirjoittaa rakkaudesta myös varsin lihalliseen sävyyn. No, eipä siinä nyt suurta ihmettelyä tarvita tässä apinoiden planeetassa, perustarpeet ja vietit ohjailevat elämäämme. Toisilla vähän enemmän, toisilla vähemmän. Aloitin tämän kirjan lukemisen eilen. Taattua Kunderaa, täytyy jälleen todeta. Painos on vuodelta 1988, samaa sarjaa kuin kirjahyllystäni löytyvä yleinen kirjasuosikkini Olemisen sietämätön keveys. Tämä novellikokoelma on kuitenkin jo 1960-luvulla kirjoitettu, eli Kunderan tuotannon varhaisessa vaiheessa. Tykkään usein kirjailijoiden varhaisista teoksista, niistä joissa tyyli on vasta kenties muotoutumassa ja joissa kirjailijalla ei ole ehkä vielä rajoittavaa itsesensuuria. Kunderalla ei ole kyllä ollut sitä missään vaiheessa, siksi juuri hänen teoksiaan fanitan. Ei mitään yrityksen makua, kunnon älyllisesti inspiroivaa tekstiä sopivalla dadalla. 



Mennäänpä sitten seuraavaan tapaukseen. Philip Rothin tuotanto on kiinnostanut sen jälkeen, kun luin pieni ikuisuus sitten shokeeraavan Portnoyn taudin. Tuo teoshan aiheutti mieletön kohun jopa 1960-luvulla aiheensa takia, mutta myös kerronnaltaan. Se on oikea psykoterapeuttinen tilitys, joka on täydellinen toisinto stereotyyppisen neuroottisesta mielenmaisemasta juutalaisessa perheessä, jossa vahva äiti dominoi jokaista mielenliikettä ja jossa sukutapahtumat noin nyt yleisesti ovat aina farssi. Mitäpä siinä muuta voi tehdä kuin etsiä yksinäistä vapautusta ikeestä vessassa, sängyssä ja kaikkialla missä nyt suinkin ehtii. No, tästä ostamastani teoksesta Miehen muotokuva (1976) en tiedä juuri mitään, taisin langeta kerrankin myyntipuheisiin. On jo näemmä näin vanhassa painoksessa osattu kirjoittaa sisäkanteen: Kirjailijan paras teos. Onkos joku lukenut jo tämän? Oletko samaa mieltä? Kahdeksalla eurolla ei haittaa, vaikka olisi toiseksi paras. 



Sitten. Heikkouteni Chopin yhdistyy upealla tavalla Wladyslaw Szpilmanin elämään teoksessa Pianisti, josta Roman Polanski teki myöhemmin uransa parhaan elokuvan (minun mielestäni, täältä voit lukea ajatuksistani elokuvasta lisää). Kun löysin tämän alkuperäisen Szpilmanin suomennetun muistelon, tiesin heti ostavani sen hinnasta huolimatta. 12 euroa ei ole paha täysin priimasta kirjasta.

 

Pianisti on tositarina myös musiikin vapauttavasta ihmeestä. 

En osannut päättää parasta kuvaa, niin pistän nämä kaikki. Kuvaussessio keskeytyi tietenkin soittamiseen. Masennuin vain jälleen, en opi koskaan täydellisesti Pianistin nimikkokappaletta Chopinin Nocturne C-molli. Mutta joskus se sujuu riittävän hyvin, niin että ihokarvojen noustessa pystyyn teet vasta virheen. 


Kirjan kannessa ilmeisesti tuhoutunut Varsovan getto. 


Noh, sitten vähän kevyempiin tunnelmiin. Vaikka seuraavankin teoksen päähenkilö on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, aivan liian nuorena toisin kuin Szpilman, joka sai kokemistaan kauhuista huolimatta pitkän elämän. 



Olen aina ollut Beatles-fani, ainakin siitä lähtien kun Anthology esitettiin ysärinä telkkarissa. En haluaisi mainita mitään suosikki-Beatleja, mutta eniten on aina kiinnostanut John Lennon ja George Harrison. Georgen ura on usein jäänyt vähän paitsioon, olihan hän enemmän vetäytyvä introvertti ja muutenkin hiljaiseloa kaipaava. Mutta miten upeita kappaleita hän sävelsikään, jokainen harvasta verrattuna McCartney-Lennoniin on osuma kultasuoneen. Toki koko Beatlesin tuotanto on silkkaa platinaa. Kuitenkin, kiinnostaa Georgen elämä erityisesti Beatlesien jälkeen ja olen tästä lukenutkin aiemmin kirjoja. George teki taiteellista yhteistyötä muun muassa intialaisen sitargurun Ravi Shankarin kanssa ja myöhemmin elämässään esiintyi myös poikansa kera lavalla. Poika on kuin ilmetty George, mutta tuskin kantaa samanlaista isätaakkaa harteillaan kuin Johnin pojat Julian ja Sean. 




Koska kirjamessuilla myydään muutakin kuin kirjoja ja halusin tukea Suomen kirjastoseuran toimintaa, ostin nämä hauskat puiset korvakorut. Valitettavasti jo unohdin, kuka korut teki, mutta ilmeisesti joku kirjastoalan ihminen. Toisen sellaisen kanssa juttelin pitkän tovin, oli oikein hauska tavata!




Minun pitäisi ryhdistäytyä lainausten kanssa. Olen pitkään ostanut vain kirppiksiltä kirjoja. Minulle sopiva formaatti löytää vanhoja kirjoja, mutta eihän näistä mene ammattilaisille enää siivuakaan sen ensimmäisen muinaisen ostokerran jälkeen. Nyt olen sentään lainannut taas kirjastosta erityisesti lähdeteoksia, tavaramerkkinäni on tuttuun tapaan varastolainaus kenties kolmenkymmenen vuoden aiemman lainauksen jälkeen. Ennätykseni on ollut Stanleyn Mustien maanosan varastolainaus. Edellinen lainauskerta ajoittui 1930-luvulle. Kuinka paljon kirjastoalan ihmiset muuten miettivät, että mihinkähän ihmeen tarpeeseen tämäkin teos lainataan?


Arttua haastatteli niin ikään kirjailija, Artun puolikaima Taija Tuominen.



Lopuksi palaamme nykykirjallisuuden pariin ja Arttu Tuomisen esiintymiseen. Hivuttauduin lähemmäs Maria, joka kirjoittaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogia ja saman nimistä IG-tiliä (jos joku ihmettelee, miksi olen kuvannut kahdesta eri penkkirivistä esitystä). Marilta sain alkujaan vinkin tutustua dekkaristi Tuomisen tuotantoon. Luin Vaietun loppukeväällä. Se kertoo natsimenneisyydestä, johon suomalaisetkin olivat osallisia. Yleisesti Tuominen tykkää kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista, ja sehän minulle sopii. Vaikken aloittanut Delta-sarjaa alusta, se ei silti varsinaisesti haitannut. Vaiettu on siis Deltan kolmas osa. Henkilöhahmot olisivat varmasti kyllä näyttäytyneet minulle syvempinä, mikäli olisin lukenut myös ensimmäiset osat. Nyt tämä Häväistyt kertoo groomingista, järkyttävän ajankohtaisesta aiheesta. Se oli sitä jo 1990-luvulla, jolloin teinit alkoivat viettää aikaansa Kiss FM Chatissa (kröhöm). Vaikken yleisesti ehkä halua lukea mitään lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvää, lopulta asia kuitenkin riippuu siitä, miten siitä on kirjoitettu. Minusta kirjailijan pieni velvollisuuskin on tuoda näkyväksi se, mikä on jäänyt piiloon. Siksikin halusin ostaa tämän Artun uusimman teoksen. 


Jäin kyllä kovasti miettimään, mikä ihme on tämä asento... 


...joka sopisi paremmin Wembley-areenan kaiuttimen ylle. Ehkä tasapainotin tällä raskaita kirjakasseja. Painon takia unohdinkin ostaa kotiin Valamon luostarin glögiä, jota niin ikään oli kirjamessuilla tarjolla. 


Kuulemma Delta-sarjaan on tulossa kuusi kirjaa. Pitää ehkä ennen uusimman lukemista lainata kirjastosta aiemmat osat. Lukemisen tärkeyttä yleisesti Arttu Tuominenkin korosti, erityisesti tässä maailmanajassa. Lukeminen kun tutkitusti lisää empatiakykyä. Oli miellyttävää kuunnella haastattelua ja saada Artulta omistuskirjoitus. 


Vihdoin jalka laskeutui ja jännittävä mutta rento kirjailijatapaaminen sinetöityi ostoksen kärräämiseen kotiin. Kiitos kuvista Annelle!


Parkkiksellakin vielä juteltiin messutunnelmasta ja jännistä elämän poluista Marin ja Annen kanssa. Kirjamessujen parasta antia onkin usein se, että siellä voi haahuilla samanhenkisten seurassa, kuitenkin ehkä eri ambitioiden painotuksilla. Pääsääntöisesti kirjoja lukevat ihmiset ovat sivistynyttä ja mukavaa seuraa. Yleistä messukeskustelua saisikin olla ehkä vielä enemmän, yhteiskunnallisistakin aiheista (menemättä silti Suomi Areena -meininkiin). Sitä varten pitäisi olla enemmän puhujakohtaista keskusteluaikaa ja kenties myös messujen siirtomahdollisuus keskelle ranskalaista kulttuuria. Tällöin voisi toivoa myös laadukkaampaa ja runsaampaa tarjontaa ruoka- ja viinipuolelle. 

Tuttuun tapaan ruokahallin ainut piristysruiske oli sieniseuran sieninäyttely. Sen perusteella olen näköjään jättänyt monta herkullista ruskotattia poimimatta. Illan agendaan pitikin kuulua sienimetsä, mutta nyt on jo pilkkopimeää. Blogikirjoittelu vie aina kuvineen enemmän aikaa kuin instasykintä. Silti toivon, ettei kukaan lopeta blogin pitämistä. Tämä on aivan eri asia kuin pohjimmiltaan kaupallisiin tarkoituksiin kehitetty some merkkimäärärajoituksineen. Eläköön kirjablogit ja erityisesti painetut kirjat! En sano, etteikö äänikirjoillekin olisi paikkansa, mutta ne eivät tuoksu miltään. Haluan, että kirja on lihallinen aistikokemus. Siispä taidan jatkaa iltaa kakluunin ja Kunderan parissa, hehheh. 

Kävitkö sinä Turun kirjamessuilla? Millaiset fiilikset ja hankinnat jäivät kouraan? Vai oletko kenites lukenut jonkun näistä löydöistäni? Kiitos kaikille kivoille ihmisille, jotka messuilla kohtasin!

Kommentit

  1. Meinasin sanoa jotakin järkevää, mutta nyt en vain pääse yli tuosta kakkalapiosta... Mutta siis, mainio messuraportti ja olipahan ihanaa nähdä! Itse totesin taas (Iida Rauman avustuksella) että aivan ehdottomasti blogimaailma on oma tärkeä ulottuvuutensa, ja se minulle lopulta kaikkien ominaisin kotipesäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kullattu kakkalapio blurraa kyllä tehokkaasti sivistyksen! Oli todella ihana nähdä (ramboiluretkiä odotellessa)! Joo on kyllä hienoa, kun sinun blogisi on supersuosittu ja syystä!

      Poista
  2. Voi että kirjoitit ihanan runsaan messuraportin! Kirjamakuni tuntuu olevan hyvin läheinen kanssasi. En vain jaksa tuolla messuilla enää kirjoja katsella, se loputon tarjonta uuvuttaa. Olin vain perjantaina. Sunnuntaina oli minunkin tarkoitus seurata tuota Anu Kantolan ryhmän juttua Suomen rikkaimpien valtavan tylyistä asenteista, mutta eihän Anua sitten olisi messuilla edes nähnyt. Tuomisen Vaietun luin minäkin muutama viikko sitten. Hyvä oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Kiva kun jaksoit lukea loppuun! Olen myös huomannut, että tykkäämme aika samanlaisista kirjoista. Messuken kakofonia tosiaan voi olla liiallista, siksikin halusin tulla vasta sunnuntaina. Mahtaako Helsinkiin uskaltaakaan... Tuo Suomen rikkaimpien tyly asenne tiivisti kyllä hienosti ongelman yhden osa-alueen. Olen aina ihmetellyt, miksei ihmisistä löydy nöyryyttä. Rahat ja terveyden voi päivässä menettää, jotkut oppivat elämästä jotain vasta tällaisessa tilanteessa. Olis ehkä vaan pitänyt ostaa omaksi se kirja, mutta vielä ehtii.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!