Vuosi vaihtuu (Runosmäessäkin) & mysteeri (true crime)

Kohta loppuu tämäkin piina. Sen kunniaksi printtasin juuri käsikirjoitukseni ensimmäisen kerran (se piti tehdä jo kauan aikaa sitten, juu). Olohuoneesta kantautuvan ääntelyn perusteella se herättää toivottuja tunnetiloja, voimakkaampia kuin kuvittelin. Toisaalta, jos itse huutonauraa tai parkuu omaa tekstiään, ehkä se silloin jotakuta lukijaakin liikuttaa. Elämä on parhaimmillaan ja pahimmillaan aika melodramaattinen ilmestys. Valmis tämä ei silti vielä ole. 

Välipäivillä ei ole koskaan ollut minulle sellaista merkitystä ja sisältöä kuin valtaosalle. Olen aina ollut aamusta iltaan töissä sen sijaan, että lukisin rentoutuneena sohvalla ja hamuaisin konvehtirasiaa. Luin kyllä tosi-tv-tekstitystä ja kaadoin koko Aladdinin sisällön suuhuni, kun pääsin vuosi sitten kotiin. Oli vielä yksi päivä edessä, yksi ainoa. Sitten alkaisi loma ja "ikuinen vapaus". 

Olen yllättynyt, miten nopeasti tämä vuosi on mennyt. Olen yllättynyt, miten vähän olen itse muuttunut, vaikka muutoksen tuulet ovat todella puhaltaneet. Vain hyviä asioita on tapahtunut (itselle, ei maailmassa), kun uskalsi ottaa riskin. Silti olen aivan yhtä koomassa sohvalla kuin ennenkin. Olen lihasvoimiltanikin silti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, vaikka nykyisin lähinnä istun työkseni ja poljen näemmä loskassa Runosmäkeen. Tai jonnekin muualle, minne normaali ihminen ei ehkä hakeutuisi, ellei sitten satu asumaan siellä. 


Lost in Runosmäki


No, mietin nyt kumpaan blogiin Runosmäki-visiitistä kirjoittaisin, kun join siellä samppanjaa. Onko lähiötodellisuus, johon Murhia ja hirmutekoja Turussa -kirjan sisältökin ikävästi osuu, enemmän esmeraldainen extreme-elämys Runostuopissa tuulihousuissa juotuine samppanjoineen vai juuri sellainen kokemus, josta pitäisi raportoida viiniblogiin? Kuten näemme, elämät lomittuvat, kokemukset pikselöityvät genreluokittelun ulottumattomiin. Se minulla on työstämässäni tekstissäkin tavoitteena. Ettei sitä voi lokeroida. Olen aina vihannut lokerointia, ihmisten sullomista samaan purkkiin, kyvyttömyyttä nähdä metsää puilta. 


Tämä on vain pieni metsä kerrostalojen välissä. Tähän metsään ei voi kadota. 


Runosmäessä halusin kyllä nähdä puut metsältä. Yksityiskohdat, jotka ovat jääneet hämärän peittoon. Koskien erään tytön, Jonnan, katoamista vuonna 2009. Hän hävisi matkalla Runostuopista kotiinsa, jossa hän asui yksin. Hän oli juuri valmistunut, vietti iloisena pikkujouluja, ilmeisesti ei liian humalassa. Hänen elämässään oli kaikki ainakin pintapuolisesti hyvin. Hän asui lähellä, kukkulan laella sijaitsevassa kerrostalossa. Ulkona oli reilusti pakkasta eikä Jonnalla ollut pipoa hänen lähtiessään ulos baarista. Viimeinen kuva Jonnasta elossa on valvontakamerakuva, jossa hän poistuu tutuista ovista mustaan aukkoon. 



Näistä ovista ulos... 

...kohti kotia, tämän T-risteyksen äärelle?


Kolme vuotta myöhemmin Jonnan pääkallo löytyy metsästä, noin 1,5 kilometrin päässä katoamispaikalta. Myöhemmin loputkin jäänteet, joita eläimet ovat ehkä metsässä liikutelleet. Ohikulkijat löysivät ja ilmoittivat poliisille, jotka odottivat niiden kuuluvan Jonnalle. Oikeassa olivat. Sen jälkeen ei ole selvinnyt mitään sellaisia yksityiskohtia, jotka antaisivat lopullisia vastauksia siitä, mitä Jonnalle tapahtui. 


Jonnan kotitalo.


Tämä rikos on vaivannut minua vuosia, kuten monia muitakin. Etenkin heitä, joilla on ollut löyhäkin kontakti Jonnaan. Tämän takia myös menin ensimmäisen kerran välttelemääni paikkaan murha.infoon, vaikka tiedän, että siellä käy kyllä ihan poliisejakin lukemassa. Kyllä joskus joku, joka kuvittelee tietävänsä, saattaakin johtaa sellaisen tiedon äärelle, jossa ei tarvita kuvitelmia. 

Mietin, miksi raportoin Jonnan kohtalosta blogissani, joka ei ole mikään true crime -alusta. Sanon tämän ilman paheksuntaa kyseistä genreä kohtaan. Onhan Poliisi-TV:n Raija Pelli lapsuusajan idolini kuten oli uutistoimituksen Arvi Lind

Runosmäki näyttäytyi harmaan loskasateen keskellä totisesti kuin ankeana Poliisi-TV:n jaksona (haluaisin nähdä ne uusintana, voisiko Yle näyttää?). Monenlaista katkokävelijää huojui vastaan, mutta kyllä Runosmäessä ihan tavallisia ihmisiä asustaa. 




Jälleen voimme todeta: tämäkin lähiö on mainettaan parempi. Kun kapakoista puhutaan, ehkä Satama on se pahempi. Eri puoli Runosmäkeä kuin se, mikä sijaitsee Runostuopin ympärillä. 


Kesäisempi ja valoisampi kuva Jonnan katoamispaikasta. Kuva Wikipedia: Samuli Lintula - Oma teos, CC BY 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=4325951


Kun kävelin kaverini kanssa reittiä Tuopilta Jonnan kotitalolle, vastaan ei tullut ainuttakaan ihmistä. Tuskin tasan 13 vuotta sittenkään, paukkupakkasessa? Toisaalta yöaika ja ihmisettömyys, metsien läheisyys, on myös turvariski. Ihminen voi kadota jättämättä jälkiä, kenenkään huomaamatta asiaa.



Tällaiset ihmiskohtalot kaikessa traagisuudessaan inspiroivat monia. Kirjoitetaan dekkareita, hamutaan tietoa juuri tuolta hieman hävetyltä sivustolta (tirkistely ja true crime ovat synti?), äänitetään podcasteja ja nopeasti tuotettuja jaksoja rikosohjelmiin. Mysteerit ovat kiehtoneet ihmisiä aina, siksi niille on myös aina kysyntää. Mutta jotain erikoista on tässä true crimen aikakaudessa, eikä se ole kovin kaukana sosiaalipornosta. Anteeksi vain, asianihan ei ollut paheksua. Mielestäni juuri Rauno Lahtisen teos on sellainen, että se on aidosti informatiivinen ja kiehtova sortumatta mässäilyyn. Kokemus on hyvä pohja tämänkin aihepiirin kirjallisuudelle. 


Kieltämättä erikoisin paikka, jossa olen juonut samppanjaa. Mutta tuulihousut eivät ole mitenkään extremeä verrattuna reikäverskoihin, joissa juomani useimmiten kotisohvalla nautin. Suosittelen jokaiselle pistäytymistä lähiökapakkaan. Mahtavaa aluematkailua kaupunkien sisällä!


Välipäivät olen kirjoittanut ja kastunut Runosmäessä. Kostuttanut huuliani S-etukorttisamppanjaan, sillä nykyisin "lähiöräkäläkin" voi olla osa S-ketjua. Oikeasti paikkahan on mitä viihtyisin lähiöpubi, jossa saa rehtiä pubiruokaa ja johon koiratkin ovat tervetulleita. Pubi oli mukavampi kokemus kuin Runosmäki itsessään (näillä keleillä), jonka kaikesta puheesta ja ennakkoluulosta huolimatta lokeroin yhdeksi Turun ankeimmista lähiöistä. Suurin se ainakin on. Voin pahoin kulkiessani sen läpi. Varissuo ei aiheuta lainkaan samoja tuntemuksia. Maahanmuuttajavaltaisuus ei aiheuta minussa mitään tuntemuksia, mutta jatkuva narkkarien ja humalaisten virtaus kaduilla ahdistaa. Siinäpä kaksi "ongelmaa" gallupeilla mitattuna. Etenkin hyväosaisilla seuduilla kartetaan "epämääräistä ihmisainesta". Juttu on paikoin törkeänkin leimaavaa, mutta siinähän me ihmiset olemme mestareita. 




Ehkä Jonna vain päätti suunnata metsään, syystä tai toisesta. Oliko hän ehkä pudottanut kotiavaimensa taskustaan tai laukustaan? Mutta luulisi hänen silloin palanneen takaisin sisätiloihin selvittämään asiaa. Jostain syystä on vaikea uskoa, että kyse olisi eksymisestä ja paleltumisesta tai itsetuhoisuudesta. Mutta ehkä me ihmiset haluamme, ettei onnettomuuksissa ole kyse sattumista, vaan salaliitoista, rikoksista, juonista, tragedioista. Aivomme ovat tarinalliset, ne eivät sulata muuta kuin johdonmukaista kertomusta. 

Tarinat, jotka jäävät kesken, taisi olla joskus jonkun blogitekstini nimi. En enää muista, mitä se käsitteli. Oletettavasti tarinoita, jotka jäävät kesken. Sellaiseksi saattaa jäädä Jonnan elämän viimeinen tarina. Mutta jos siihen saadaan vielä uutta tietoa, vaikka vuosienkin jälkeen, olen varmuudella raija pellinä siitä kertomassa. 

Eikö ole erikoista, että aloittaessani uuden vuoden kirjoitusta, alankin kertoa Jonnan katoamisesta? Mutta tällainen sisältö on varmasti kadonneen omaisen jokaisessa vuodessa. Jatkuvia syy-seuraus-suhteita, selvittämisiä, epäilyjä. Jossain kohtaa on ehkä luovutettava oman mielenterveyden säilyttämisen takia, mikäli sitä enää on jäljellä. Jonnan kohdalla oli "onni", että ruumis lopulta löytyi. Sillä on merkittävä vaikutus surutyössä ja koko tragedian käsittelyssä. Siinä mielessä Jonnan tarina sai päätöksen. kun hänet on voitu laskea haudan lepoon. Mikäli joku Jonnan tuntenut tätä lukee, esitän syvimmät osanottoni, yhä edelleen.  

Tuntuisi groteskilta jatkaa enää mihinkään muuhun aiheeseen, joten toivotan kaikille hyvää uutta vuotta. Minä "juhlistin" asiaa jo samppanjan äärellä Runostuopissa, joten huomisen vietän tiiviisti näyttöpäätteen äärellä. 

Mikä mysteeri sinua on jäänyt erityisesti vaivaamaan? 

(Kyselin tätä Instagramissa. Aika moni mainitsi Olof Palmen. Kennedyä ei ihme kyllä kukaan. Hänen viimeisistä hetkistään on nyt kiehtova näyttely Helsingissä. Mutta aivan yhtä lailla "tavallisen" ihmisen mysteeri kiinnostaa. Sellainen, joka voi tapahtua kenelle hyvänsä.)

Kommentit

  1. Ihmettelen, miten olen tyystin unohtanut tämän Jonnan katoamisen (vai onko se mennyt kokonaan ohi?), vaikka olen tuolloin asunut Turussa hyvin tukevasti. Ehkä syy oli Poliisi-TV:n loppuminen tai lööppien välttely tai en tiedä, välinpitämättömyys. Vaikka Poliisi-TV kuului lapsuuden suosikkeihini, niin true crime genrenä ei oikein innosta, ehkä pitäisi antaa sille uusi mahdollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Poliisi-tv:n lopettaminen vaikutti paljon rikosuutisoimentoon. Minä olin tähän aikaan ripustamassa aina lööppejä pleksiin kaupan edustalle, joten Jonnan katoaminen jäi siksi mieleen jo silloin. Mutta ilman tätä aspektia tuskin olisin tiennyt kuin vasta viiveellä (silloin kun ei ollut älypuhelimiakaan). Haluaisin kans paöjon mieluummin Raija Pellin takas kuin true crimea. Mutta ehkä kans rikoksia tehdään vähemmän kuin 90-luvulla,ei ole samanlaista viikoittaista uutistulvaa. Mitä ei kyllä voisi true crimesta uskoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!