Delta-sarjan päätös eli Verivelasta Lavastajaan

Nyt se on tehty. Matka Arttu Tuomisen Delta-sarjan parissa, eli jo tutuiksi kehittyneiden  henkilöhahmojen ja yhteiskunnallisten aiheiden vyyhdissä Porin yössä. Aiemminkin olen osista jotain kirjoittanut, esimerkiksi Häväistyistä,  Vapahtajasta, ja kaikenlaisia kirjamessuraportteja löytyy Turusta ja Naantalista, jossa en siis Artun esiintymistä ehtinyt näkemään, itse kirjailijan kylläkin. Toivotaan, että ylipäätään ehdin tuleviin Turun kirjamessuihin, vaikka se hälinä ja kakofonia ahdistaa jo etukäteen. 

Mutta asiaan. Aloitin etsimällä kuvituskuvan, jonka onnistuin jotenkin vahingossa blurraamaan sivuilta. Mutta sehän sopii loistavasti tunnelmaan ja myös tämän heti alusta ilmaisevan viimeisen osan Lavastajan sisältöön. 

Teoksessa on kolme eri teemaa, jotka ovat minulle läheiset: autiotalot ja kohtaloiden selvittäminen, teatteri ja mikäköhän se kolmas sitten oli, no tietenkin kuolema siihen kuuluvine "oheistoimintoineen". En avaa juonta tässä sen enempää, sillä itse en tykkää koskaan lukea takakansiakaan, ne paljastavat aina liikaa. Haluan, että kirja on minulle todellinen tabula rasa, vaikka nyt ei tyhjää taulua voinut odottaa. Tiesin jo poliisit, jotka kirjassa seikkailevat, ja odotinkin, että tietyt asiat henkilöiden välillä ja omassa polussa ehkä tässä päätösosassa ratkeavat. Mutta lopulta, millä tavalla...huh. 

Mielikuvituksen puutteesta ei voi Tuomista totisesti syyttää. Teosta oli nautittavaa juuri siksi lukea, koska olen todella kyllästynyt tavanomaisiin kuvioihin (yleensä olotiloissa kellumista vailla juonta) tai tekotaiteellisuuteen (sama asia?), josta nykykirjallisuus omalla (liian ehdottomalla) mielipiteelläni koostuu. Lisättäisiinkö vielä yhdet sulkeet?

Tuominen on kehittynyt kirjoittajana, mutta mielestäni jo Verivelka oli erinomainen osoitus dekkaristille tärkeästä ominaisuudesta, joka minulle tarkoittaa kykyä koskettaa lukijaa. En tiedä kovin monia dekkareita, jotka olisivat saaneet silmät vetistymään. Toki saatoin Verivelassa tunnistaa myös paljon pikkukaupunkikuvioista, jotka tuntuvat olevan maantieteestä riippumatta kaikkialla Suomessa samat. 

Seuraava osa Hyvitys oli minulle myös positiivinen lukukokemus, joskin se on jotenkin unohtuneempi kuin Verivelka. Vaiettu taas oli kolmantena ensikosketukseni Tuomisen tuotantoon, ja siitä varmaan kirjoitinkin jonnekin. Siinä harmitti alkuun paljon se, että historian valossa tiesin heti syyllisen. Mutta henkilöille, joille kirjan tematiikka ei ole niin tuttu, varmasti sotaveteraanin kuolema imaisee hetkessä mukaan. Pidin teoksesta silti niin paljon, että halusin lukea alusta koko sarjan. Kärsivällisyyteni on harvoin riittänyt tähän muiden suomalaisten dekkaristien kohdalla. Milka Hakkaraiselta olen lukenut tähän asti kaksi teosta, ja aion seuraavatkin lukea. Tuire Malmstedia aloitin hiljattain, mutta valitettavasti jäi ainakin Lasitarha kesken. Ehkä pitäisi Pimeästä jäästä aloittaa. Niinpä Tuomisen sarjan päätöksen jälkeen siirryin lukemaan Marjatan suosittelemaa norjalaista Karin Fossumia, Evan Katse on nyt haettu Paimion kirjastosta asti, ja lukukokemus on vakuuttanut ainakin tähän asti!

Tuomisen Deltan neljäs osa pureutuu kasvavaan ja kamalaan ongelmaan, joka on Suomessa korkeimmalla tasolla Pohjoismaista. Eli lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. En alkuun tiennyt, pystynkö teosta aiheen takia lukemaan, mutta se on niin sanotusti nätisti kirjoitettu. Pidin myös aiheen sitomisesta lehtijulkaisuihin. Häväistyt on noussut ehkä yhteiskunnallisen aiheen tärkeyden takia minulla Delta-sarjan kärkijaostoon, mutta parasta teosta en osaa nimetä. Enkä tiedä, onko se edes relevanttia. Odotukseni olivat kuitenkin tapissa viidenteen osaan Vapahtajaan siirryttäessä, enkä taaskaan pettynyt. Vaikka tässäkin arvasin syyllisen, en kuitenkaan ihan alussa. 

Itse asiassa, tämä syyllisen pohdinta on aina mielenkiintoinen asia. Haittaako, jos sen tietää tai arvaa? Joillekin se vesittää koko lukukokemuksen, minulle niin kyllä melkein oli käydä Lavastajan kohdalla. Koska reaalimaailmaa sivuten tiedän, ettei tällainen henkilö voisi todellisuudessa kyetä ÄÖ:ltään teoksessa kuvattuihin rikoksiin. Kirja on kuitenkin fiktiota, ja myös kirjoittajana tiedän, miten vaikea on pelata uskottavuusasioiden kanssa. Jossain kohtaa juoni alkaa kirjoittaessa vetää tiettyyn suuntaan, jossa joutuu itsekin pohtimaan, onko tämä uskottavaa vai ei. Mutta siitä huolimatta haluaa jatkaa tiettyyn suuntaan. Ja ymmärrän kyllä, mikä tarkoitus tällä Tuomisen valinnalla on. 

Itse asiassa numero kaksi: Häväistyt ei liioin yllättänyt tekijän kohdalla, siitä huolimatta se onnistui shokeeraamaan kuin reaalimaailmassa. Minusta tärkeämpää kuin syyllisen tietäminen tai totaalinen yllätys on se, millainen merkitys syyllisellä kirjassa on. Itse pidän yleistä jännitettä ja tarinan imua tärkeämpinä, ja silloin kirjoittaja todella on onnistunut, jos syyllisen arvaamallakin jännitys pysyy yllä. 

Joten, vaikka jonkinlainen katharsis tapahtui sisälläni ja loppufiilis oli ontto tyhjyys, en sano silti, että Lavastajan lukukokemus oli pettymys. Sen oli tarkoitettu päättyä näin, tyhjentäen pöydän. Odotan innolla Tuomisen seuraavaa sarjaa ja toivon, ettei siinä lähdetä liian toiminnalliselle Hollywood-tasolle vaan pyritään enemmän koskettamaan pienistä piireistä käsin. Tiedän, että kustantajat varmasti toivovat kansainvälistä menestystä tietyllä tyylillä, mikä Tuomisella jo on. Mutta toivon, ettei uusi sarja mene yhtään kaupallisemmaksi. Itse en esimerkiksi jaksa innostua Max Seeckin tuotannosta, vaikka hänkin on hyvä kirjoittaja. Mutta sellainen isojen poikien leikit -mentaliteetti huokuu liikaa ainakin Jessica Niemi -sarjan ykkösosasta Uskollinen lukija. En myöskään päässyt yli Jusuf Pebble-henkilöhahmon nimestä.  Sen jälkeen en ole muita Seeckin teoksia lukenutkaan, joten ehkä minun pitäisi olla aiheesta hiljaa. 

Se täytyy vielä Tuomisen ansioksi sanoa, että hahmoilla on todella uskottavat nimet, ja he ovat aitoja ja kiinnostavia. Tämä on iso miinus monen muun dekkaristin tuotannossa. Aloitin myös Rebekka Härkösen Prinsessamekkoa, mutta Suuna Walta ja Jens Jäämeri, mitä ihmettä? No, mistä hahmojen nimet sitten syntyvät, en tiedä. Itse valitsin omaan tekstiini ensimmäiset mieleen tulevat, enkä ole niitä missään vaiheessa muuttanut. Mutta hiljattain näin unta hahmosta, jonka nimen kirjoitin ylös tallennettuun instastooriin. Mutta arvatkaa löydänkö sitä enää? Hyvä hahmon nimi on sellainen, jota ei takuulla unohda. Miten siis Jari Paloviidan sinänsä tavallinen nimi voi olla unohtumaton? Se kuitenkin kuulostaa juuri siltä, joka poliisissa työskentelee. Ei siellä mitään Pebblejä ole töissä. Ainakaan vielä 20 vuoteen. 

Kirjoitukseni keskeytyi väsyttävään puheluun, joten julkaisen sen nyt näin. Nykyisin pitää olla varovainen sosiaalisen kuorman ja ylipäätään kuorman kasvattamisen kanssa. Vähempi on enemmän kaikessa muussa paitsi kirjoittamisessa, jossa näemmä mikään ei riitä. Mutta jossain kohtaa on päästettävä irti. Haukon kyllä henkeä, miten Tuominen kykenee tuohon julkaisutahtiin päivätyön ja perhe-elämän ohella, vaikka viimeisintä saikin kirjoittaa vapaalla. 

Minulla käy omassa elämässä koko ajan sellaisia vastoinkäymisiä, että kuvitellut kirjoitusvapaat lorisevat tukkeutuneeseen viemäriin. Niinpä olenkin jo käyttänyt loput apurahat eineksiin ja vessanpytyn kanteen kirjoitettuani ehkä kaksi päivää. Jospa sitten ensi vuonna, joululomalla ja sitä rataa. Yhtäkkiä olemmekin jo haudassa, kuten ympäriltä alkaa jo tässä iässä tapahtua. Surun ja kaikin tavoin tuskan vuoden aikana olenkin lukenut lähinnä dekkareita, koska huomaan tekevän hyvää lukea jostain pahemmasta kuin oma tilanne on. Kaikki fiilistelykirjat ihanalla elämällä ovat todennäköisesti ikuisella kieltolistalla tämän vuoden jälkeen. Mutta Tommi Liimatan tuotantoon voisin kyllä ehdottomasti taas tarttua. Kaipaan huutonaurua. Jos sitä haluat, lue Rautanaula. Naurattaa jo ajatus!

Oletko jo tutustunut Delta-sarjaan? Muitakin hyviä saa suositella!