Rakkautta choleran aikaan (ja pieni turhautuma)

Yhtäkkiä tunsin valtavaa tarvetta tarttua kirjaan, joka on koristanut keittiöni pöytää, veikkaisin, Tuhkamarkkinoista lähtien. Silloin hankin Gabriel Carcía Márquezin (kuka keksi heittomerkit ja miksi?) klassikon Naantalin Taidehuoneelta kahdella eurolla. Rakkautta koleran aikaan. 


Kaikin tavoin trooppinen tunnelma. 

Heti lukiessa johdannon, kylmät väreet kulkivat läpi helteestä horkkaisen ruumiini, jota olin juuri ulkoiluttanut Turun kolerahautausmaalla. Käyn siellä usein, kuten monilla muillakin hautausmailla. Kiinnostuin aikanaan tästä teoksesta kolera edellä - olin nähnyt ehkä jo lapsena otoksen jostain Aasian ajankuvasta, olisiko siinä ollut jopa sairaanhoitaja Florence Nightingale ja reiällinen puinen kolerasänky. Todennäköisesti muistan väärin, mutta muistan, miten näky yhtä aikaa kammotti ja kiehtoi - kuten sairauksien historia tekee edelleen. 

Heti johdannon alussa on kasaripainoksessa piirros Márquezista tekstillä "maailma ei olisi sama ilman Gabriel Carcia Márquezia". Minun mielestäni maailma ei olisi sama ilman ketään, mutta toki tietyt ihmiset jättävät siihen muistettavammat jälkensä. Suurin osa ihmisistä haihtuu kuin ne sadat ja tuhannet, miljoonat(?), jotka ovat joukkohautoihin kalkitut. 

En enää muista lukuja, muistan tunteen, mitä oli yrittää pelastaa ihmiset kammottavalta sairaudelta tietämättä aiheuttajaa. Lääkärit kirjoittivat musteella käsin väpättävässä kynttilän valossa nahkakantisiin päiväkirjoihin, kirjoittivat lukuja ja jäsensivät tunteita, pohtivat hyvinkin filosofisesti, kuinka humoraali- tai miasmateoria vaikuttaa, ja mitä kaupungeissa pitäisi tehdä olosuhteiden ja ihmisten parantamiseksi. Jälkiviisaus on joskus karmivin tunne alkuperäislähteiden äärellä. 

Vihdoin pääsimme johdannon loppuun. Kuvittelin, että kirjoittaja on mies, 1980-luvun lopun tekstissä oli vielä vanhan maalailevan journalismin taikaa sellaisella innostavuudella, että palasin jo halusta päästä kirjaan kiinni. Sen on suomentanut Matti Brotherus ja johdannon kirjoittanut Maria Ahlstedt yhdellä kirjoitusvirheellä. En tiedä miksi tämän aikakauden kirjat vilisevät niitä. Ei ollut vielä Wordin punakynää vaan vain kirjoituskone valkolakkoineen. Mutta toisaalta, ei ollut automaattisuomentajiakaan - oli vain hyviä ja huonoja, ja keskinkertaisia niiden välissä. 


Kuumuus, jossa voi vain lukea, ei varsinkaan siivota. 


Koska en osaa espanjaa, en voi tulkita suomennosta, vain lukea teosta ahmien, tietäen sen tarjoavan jotain niin suurta, että somen ja taloudellisen takomisen surkastuttaman aivoni eivät kykene siihen mutisematta tarttumaan. Itse asiassa muistan, että Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys jäi puoleen väliin kesken, en tiedä olinko liian nuori (20+), vai pitkäjänteisyyteni liian alhainen. Ehkä teos oli myös... roisi. Tämä on ollut ikuisuustavoitteeni, lukea sata vuotta yksinäisyyttä uudelleen. Se on monen ihmisen kohtalo, kenties minunkin näillä geeneillä. 

Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 20 sivua, aloin jo kirjoittaa tätä blogitekstiä. Koska niinhän hyvät kirjat tekevät: aktivoivat kirjoittamaan, vapauttavat lukujumin, edistävät omaehtoista ajattelua. Eli rehellisyyden nimissä tämä ei ole kirja-arvio, sillä olen lukenut vasta 20 sivua ja johdannon. Onneksi niitä ei enää kirjoiteta, sillä en olisi missään nimessä halunnut tietää, mitä teoksen loppumetreillä käy. Aivan kuin oletus olisi, että lukija tietää jo juonen klassikkoteoksesta. Ehkä ennen ihmiset olivat niin sivistyneitä. 


Välimeren tropiikki vaihtui syreenien kukintaan. Omenapuut ehtivät kukkia juuri ollessani pois. 


Koska elämä on yhtä kaaosta ja taistelen monessa asiassa aikaa ja jaksamispistettä vastaan, ajattelin, että tämäkin alku on parempi kuin ei mitään, jos aion pitää blogini hengissä. Kovinkaan moni ei tätä enää käy lukemassa, tai sitten vain kuvittelen niin. Haluaisin silti palata niin sanotusti juurilleni ja ajatella yksin, rauhassa, ihmetellen, kirjoittaen. 

Se oli mahdollista vain silloin, kun olin vapaa. Kun elin systeemin ulkopuolella, kun en ollut osa mitään tilastoa, paitsi väestörekisteriä. Sitä aikaa ei kestänyt kuin puolesta vuodesta vuoteen. Nyt juoksen erilaisessa oravanpyörässä, näennäisesti omaehtoisessa, mutta elääkseen on pakko juosta. Sehän se ohje selviytymiseen oli Forrest Gumpissakin. Run Forrest, run. Kukaan ei koskaan ohjeista pysähtymään, paitsi hidastaelämää.fi silloin, kun olet työllä jo lunastanut paikkasi taivaassa. Rentouttava pysähtyminen on rikkaiden tai vähintään perustoimeentulon saavuttavan keskiluokan etuoikeus.


Ulkotoimistoni parhaimmillaan: ei ihmisiä, ei hälinää, ei utelevia naapureita. Varjo varataivaana. 


Maailmassa on aina ollut ihmisiä, jotka kukoistavat kaiken ulkopuolella. He olivat erakkoja, narreja, kylähulluja, taiteilijoita. Heidän arvonsa maailmassa on mittaamaton. Olisiko kukaan uskaltanut kyseenalaistaa kuninkaan valtaa ilman narria, jolle sallitaan kaikki huumorin varjolla? Uskaltaisiko kukaan kritisoida järjestelmää rajusti ilman taidetta, jonka jopa toivotaankin kohahduttavan? 

Siksi minun on pakko esittää huoleni siitä, mitä kotimaiselle kirjallisuudelle on tapahtumassa. Siitä on tullut sovinnaisuuden someleiri, jossa lukijat määrittelevät sen, minkälainen kerronnallinen tai temaattinen ratkaisu on sopivaa. Kirjailijat pelkäävät jo seuraava tavua, ja miettivät kirjoittamaansa lukija edellä. Se heikentää kirjallisuuden laatua tehden siitä paljon mielenkiinnottomamman. 

On myös trendejä, joita kaikki seuraavat. Tällä hetkellä se on minämuotoinen kerronta, jossa aiheena on todennäköisesti luontokato, feminismi ja muistot. Globaali huoli ei tietenkään ole oman napanöyhdän kaivelua, eikä muistojen reflektointi yhteiskunnallisella tasolla turhaa. Mutta keksikää nyt joku jotain uutta ja uskaltakaa. Sille on syynsä, miksi innostun enemmän vanhoista kirjoista, vaikka niissä olisikin jotain nykylukijan mielestä paheksuttavaa. 

Siksi luen nyt Gabriel García Márquezin loppuun. Hän ei mieti lukijaa, vaan luo uuden maailman ja pakenee siihen. Näin minäkin teen georgialainen Tsinandali lasissa. Toivon lottovoittoa, jotta voin työkseni vain ajatella. Ehkä silloin joskus kirjoitan muutakin kuin blogia. 


Tervetulokukat symboloivat muutakin ruokaa kuin einestä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!