Itsekurista ja elämästäni hissikuilussa

Kuriton liha kaipaa ruoskaa. Ilmeisesti. Painitteko muut itsenne työllistäjät tai luovat kirjoittajat (tällähän harvemmin työllistää itsensä) aloittamisen vaikeudesta? Vaikka innostaisi, jopa tietäisitte mistä aloittaisi?

Minä kaipaan selvästi treenausta tämän itsekurini kanssa, myös tyhjenevien pullapitkopussien näkökulmasta. Luulin olevani järkevä, ambitiossani kaikin puolin edistyvä. Mutta istun ja katson pihaa, noroa ikkunalasissa. Silmät puhkovaa led-poroa naapurin pihalla. Mietin ja kysyn itseltäni, miksi. Vastauksen kai muistatte, sipsi.


Viimeisen vuoden yksi voimakkaimmista taide-elämyksistäni taulun äärellä. Sopii mainiosti taustoittamaan tätä kirjoitusta. Päiviö Pyöttiälä, Ikkunat sivilisaatioon (1970), öljy kankaalle. Turun taidemuseon taidehankinta: 



Kertokaa siis minulle keinot ruoskia istumapakaroita riittävän kurittavasti, muttei kuitenkaan työtehoa heikentävästi. Tällä hetkellä olen vain takertunut ajatukseen "luovuus tarvitsee luppoaikaa" ja toteutan etenkin jälkimmäistä kiitettävän hyvin. 

Tosin minulla on ollut aikaa tälle vasta kuukauden verran. Sinä aikana on myös esiintynyt erinäisiä tarpeita, kuin linnunpoikasia aukomassa suitaan nälänhätäisesti eri puolilta kirjoituspöytää. Jokaista pitäisi huomioida, joikaista pitäisi ruokkia, mielellään myös läsnäololla. 


Ikkunat naapuriin. 


Voinko painaa "jaa, ei, tyhjiä, poissa"-taulun viimeistä nappia? Minulla on tähän tarve, aivan kuin lapsena hississä painaa punaista seis-nappulaa. 

Kerran painoin, hissi pysähtyi. Mutta kuiluun ei pompannut sarjamurhaajaa, jota en osannut vielä tuossa iässä pelätäkään. Mutta elokuvien ja dekkarien mukaan tämä on täysin relevantti pelko. Hissi jatkoi matkaansa, kun äitini painoi sen uudelleen käyntiin.

Minä olen nyt tuo seis-nappula pohjaan jumittuneena. Miten käynnistän itseni, kun pelkkä halu käynnistää ei riitä? Yrityksen yrittäminen. 




Samaan aikaan olen kyllä edistynyt. Olen kirjoittanut kymmenittäin sivuja, editoinut vanhaa ja luonut uutta. Tosin nämä uuden luomiset ovat tosiaankin uuden luomista, ei sitä, mikä minun piti saattaa loppuun. Koskaan ei ole sitä ongelmaa, mitä kirjoittaisi seuraavaksi, kunhan se ei ole työn alla oleva projekti. 

Tämä todellisuuspakoilu saa minut yhä uudelleen pohtimaan, missä määrin itsekurittomuus on sitä, että minun ei ole tarvinnut koskaan tehdä kunnolla töitä opiskelujen sun muiden suhteen. Vasta gradun kohdalla iski ensimmäinen jumitila. Kuin taivaan lahjana minulle tarjottiin pakopaikkaa, johon ei voinut vastata ei. Pakenin sieltä pois kuukausi sitten. 

Gradun sain silti tehtyä, lähes täysien päivätöiden ohessa ja vieläpä puolessa vuodessa sen kolmen vuoden vetkuilun jälkeen. Tuleeko minulle nytkin yhtäkkiä mania, joka saa minut tykittämään kaiken raivotautisena loppusuoralle? 


Elämä: esipuhe, väli-ilottelu ja loppukaneetti.


Ymmärrän, että prosessi on kesken. Unissani, ajatuksissani, juoksulenkeilläni syvennän, hion ja maalaan. Löydän uusia symboleja, mahdollisia muokkauskohtia ja voimalinjoja. Samalla kyseenalaistan kaiken, vaikka löydän jatkuvasti punaisen langan. Mietin vain, kun tarkoitus olisi, että siitä langasta tulisi parhainta samettia, että jos se näyttäytyykin muille halpahallirättinä. Mutta minua on aina kiehtonut ääliöaforismien taakse piiloutuva viisaus. Voisi sanoa, että yksi tämän taiteenalan taituri on toisinaan ollut Matti Nykänen, joko tuurilla tai tahattomasti. 

Elämä on ihmisen parasta aikaa, totisesti. Nythän minulla on Elämä. Ja minulla on aikaa. Elämän ja ajan yhteenlaskettu summa on täyttymys, jos kaiken ympärillä leijuu tarkoitus. Samalla kaiken primus motor on tarkoituksellisuuden punninta. Joskus tarkoitus painaa pullapitkon verran. 

Olen aina nähnyt unta hissikuiluista, rappukäytävistä. Kuiluista vailla hissejä, käytävistä vailla rappuja. Yhtäkkiä on vain kerroksittain ovia, joista ulos astuessa putoaisi tyhjyyteen. Koskaan kukaan asukas ei avaa ovea, ketään ei tule ulos. Mutta minä olen käytävässä, leijun siellä tai pidän kiinni. Usein näihin uniin liittyvät narkkarit. Voiko lähiölapsuus traumatisoida näin kovin? Liian nuorena nähty Liekehtivä torni -elokuva? Vierailut mummuni luonna toisessa lähiössä, jossa oli korkeita kerrostaloja kallion päällä? Kuvitteelinen uhka maailmassa, joka aikuiseksi kasvaneen mielessä näyttäytyykin vain etiäisenä?


Mitä kaikkea kaikissa kerrostaloissa tehdäänkään, jokaisessa huonistossa. Meitä yhdistävät viemärit. 


Katsoimme eilen loistavan elokuvan taiteilija Maud Lewisin karun ihmeellisestä elämästä. Uskon, että moni taiteilija samaistuu siihen pakottavaan luovuuden iloon ja luonnonmukaisuuteen, joka surullisen ja sairaan Maudin sisuksista pursusi. Jollain ihmeellisellä tavalla hänestä tuli pienestä erakkomökistään ponnistavana Kanadan tunnetuin taiteilija. Hän myi töitään mökistään keskeltä periferiaa, jonne hän saapui alunperin kodinhoitajaksi tulevalle miehelleen, jota ei voinut sanoa suoranaiseksi unelmavävyksi. 

Mietin, mitä Maud olisi tehnyt, jos olisi nähnyt unissaan nuo rappusettomat rappukäytävät, hissikuilut vailla hissejä. Ei hän olisi jäänyt kuilua hämmästelemään. Hän olisi maalannut seinät täyteen kuvia, herättänyt ne henkiin sisäisellä maailmallaan kopioimatta muita. Kaikki oli hänen sisällään, hän maalasi kuvamuistista. 

Samoin näen tekstin, jota kirjoitan. Tekstit. joita kirjoitan. Kaikki on aina kuvina päässä, usein ne ovat voineet olla vuosia. Jopa dialogit, jotka eivät ole koettuja, mutta sisäisesti elettyjä. 

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että minulla on synesteettiset aivot. Näen musiikin väreinä, tarinoilla on sävelkulkunsa ja unilla taustamantransa. Samoin taide on minulle puhuva kertomus ja kirja aina elokuva. Joskus teksti on minulle niin kolmiuloitteinen, että kaipaan rinnalle muitakin esittämismuotoja kuin kirjaimet. Yritän parhaillaan miettiä ratkaisua kohtaan, jonka haluaisin toteuttaa laaja-alaisemmin kuin mihin perinteinen kaunokirjallinen ilmaisutapa antaa mahdollisuuden. Pragmaatikko näkee koko kuvion kenties vain taivaanrannanmaalaamisena. 

Ehkä tämä on merkittävä syy itsekurin puutteeseen. On vaikea keskittyä jatkamaan aloitettua, kun päässä soi aina johonkin muuhun(kin) ohjaava sinfonia. 

Tai sitten tämä on vain taiten harkittu tekosyy sille, että olen vain maalikippojen, kirjainten ja koskettimien keskellä elävä laiska pullahiiri. 

---

P.S. Mikäli innostuit taiteellisesta kerrostalokyttäämisestä, suosittelen lämpimästi Hitchcockin Takaikkunaa.

Kommentit

  1. Älähän murehdi, kaikki kirjoittaminen ja muu taiteileminen vie sinua taatusti eteenpäin eikä kuukausi ole vielä mitään.

    Oi, minun pitää katsoa tuo Maudie. Kävin linkkisi kautta tutustumassa hänen elämäänsä ja taiteeseensa. Mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta, murehtiminen on yhtä turhaa kuin... hmm, ei mikään ole turhaa, paitsi turhuuksien markkinoiden anti. Tosiaan, kuukausi elämässä on kuin hyttysenpieru ajassa. Vasta puolen vuoden jälkeen on järkevämpi katsoa taakseen, että onko jotain saanut aikaiseksi. Ainakin olen syöpötellyt ja lukenut lehtiä, jollen muuta.

      Todella hyvä oli Maudie, avasi kyynelhanat kiitettävästi. Siinä kans oli sellainen oman tiensä kulkija, että oksat pois! Helpoimmalla aina pääsee, kun ei mieti, mitä muut ajattelevat.

      Poista
  2. Olet kyllä analysoinut tilannettasi perusteellisesti, sanoisin tyhjentävästi. Kaikilla kirjoittajilla ja muilla luovan työn tekijöillä on blokkeja. Syitä on lukematon määrä, niitä olet löytänyt kiitettävästi: luovuuden luppoaika (tämä ei kyllä ole mielestäni blokki vaan hyödyllinen jakso prosessissa), muiden tarpeet (kaikkia ei voi ohittaa), ajautuminen muihin puuhiin (koska niin moni asia kiinnostaa), perfektionisimi (?) ja yrityksen yrittäminen. Tekosyiden keksiminen kirjoittamattomuuteen osoittaa muuten vahvaa luovuutta! ;) Ymmärrät mielestäni hyvin, missä vaiheessa prosessia olet.

    Aika kiva, että on monta suunnitelmaa, jokin niistä toteutuu! Fokusoinnista ja priorisoinnista on kyse. Kun kasasin väikkäriä loppuvaiheessa, alkoivat aiemmat ajatukset, suunnitelmat ja ideat mylläytyä ihan uusiksi. Jospa tätä kohtaa avaisinkin näin, tuota lukua voisinkin katsoa ihan toisesta suunnasta kuin tähän asti jne. Apua, ei tässä vaiheessa enää noin suuria muutoksia!!! Silloin oli ihan pakko ottaa paperi ja kynä. Tavoistani poiketen tein kaavion tarinan etenemisestä ja sovin itseni kanssa, mihin lukuihin teen muutoksia, jos siltä vielä tuntuu jne. Sain selkeyttä työhöni. No, väikkäri on ihan toinen juttu kuin fiktiivinen taideteos, mutta tarkoitin tällä kertoa, että jouduin laittamaan itseni ruotuun ja lopettamaan uusien suunnitelmien vyörymisen olemassa olevaan työhön. Ainahan voisin tehdä uuden tutkimuksen niiden uusien suunnitelmien pohjilta! Arggh, ei koskaan!

    Blogiteksteihin liittyen minulla tulvii järjettömästi aiheita, joista voisin kirjoittaa. Siinäkin tylytän itseäni ja sanon, ettet sinne kaikkea silppua voi tunkea, pysy raameissa. No, raamit olen itse asettanut: kohtaamisia eli fiktiivisiä pieniä tarinoita, kuljeskelua ystävien kesken ja miehen matkassa. Niissä pysyttelen – ainakin toistaiseksi. Alan siis nyt etsiä kuvia matkoiltani ja tyydyttää reissukaipuuta sillä? Olisiko Italia vuorossa? Siitä voisinkin kirjoittaa. Fiktiot odottavat edelleen vuoroaan.

    Minulla on meneillään Katja Vaulion kirja Hidasta matkaa - Vastuullinen matkailija maailmalla. Havaitsen, ettei minun tarvitse onnekseni suuremmin kokea huonoa omatuntoa muusta kuin lentämisestä.

    Sinä olet kirjoittajana monipuolinen. Kaikki, mitä kirjoitat, vie projektejasi eteenpäin. Mikä niistä ensimmäisenä pulpahtaa pintaan? Sinä sen tiedät. Oletko nähnyt elokuvan Heitä mami junasta? Ei mikään huippuelokuva, mutta hauskaa mustaa huumoria, jossa mukana kirjoittamisen tuskaa.

    PS. Maudien katsoin viimeisenä mahdollisena iltana Areenasta. Takaikkunakin tuli juuri äskettäin – nerokas käsikirjoitus. Jännitys hiipi tarinaan mukaan hiljalleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta analyysistasi, sinähän voisit olla myös psykologi vallan hyvin. Olo on tyhjentynyt, vaikka olenkin täynnä kalaa ja kohta ruuneperia ilman valkoista rantua, koska unohdin ostaa tomusokeria(kin). No mutta, kirjoittaminen ja lukeminen käyvät hengen antimiksi. En oöe nähnyt tuota elokuvaa, mutta nyt kun mainitsit, se täytyy ilman muuta katsoa! Kiitos, jos ja kun pidät minua monipuolisena, vaikka itse pidän itseäni lähinnä monipuolisesti saamattomana :D

      Mutta tosiaan voisihan tästä pelkästä saamattomuudesta kirjoittaa kirjan, jos vain saisi sen aikaan. Arvostan kyllä kovasti, että olet kaiken muun kirjoittamisen ohella pystynyt tuottamaan väitöskirjan. Tohtori Inke, ei mikään turha titteli. Kuten ei tosiaan mikään kirjoittaminen, sen kun pitäisi mielessä. Miksi muutenkaan mietin hierarkiaa eri tekstien välillä? Kun minähän haluan nimenomaan taistella sitä vastaan, että joku nimenomainen tyyli tai genre olisi ns. korkeakirjallisuutta. Aku Ankka on ylimpänä, kaikki muu tulee perässä :D uskon, että tietty kulminaatiopiste tavoitetaan kohtapuoliin, sen jälkeen ryhdistäydyn tuotteliaammaksi.

      Ja kannatan kyllä kaikkea kirjoitussisältöä blogiisi, olet hyvä kirjoittamaan kaikesta! Minulla oli alussa sama, että mietin tarkkaan mitä täällä julkaisen. No, nyt on tullut nähtyä, että kaikki tavoitteet ja suunnitelmallidet ovat unohtuneet aikapäiviä sitten. Tämä on nyt 250:s blogikirjoitukseni, kaikki tämäkin on vienyt eteenpäin kohti laajoja kokonaisuuksia. Malja sille ja tulevalle samppanjallesi myös!

      Poista
  3. Kuukausi on todella lyhyt aika. Mietin myös, että rankasta ja uuvuttavasti työputkesta (eli työvuosista) kestää aikansa toipua. En olisi vielä tässä vaiheessa laisinkaan huolestunut. Ja yhtäaikaa kirjoitat, luet, kuuntelet, katselet ja koet vaikka mitä. Kaikki luovat ja vähemmän luovat teot ja eleet vievät varmasti eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk! Huomasin vasta nyt nämä kommenttisi! Parempi vastaus myöhemmin kuin ei milloinkaan! Kiitos lohdun sanoista, jotenkin tämä on iskostunut myös omaan tajuntaan viimeisen viikon aikana. Oikeastaan se totaalisin väsymys puskee ulos ihmisestä vasta sitten, kun on aikaa levätä. Päivä kerrallaan tapahtuu edistystä, ja vaikkei tapahtuisikaan, sekin on oma itseisarvonsa. Vain olla ja möllöttää :D jossain kohtaa varmasti herää elämään.

      Poista
  4. Hienoa ajatusten juoksua. Hisseistä saa kyllä irti vaikka minkälaista symboliikkaa. Sehän on kerrassaan mehukas aihe luovalle ajattelijalle. Jatkaisin tuosta hissiaiheesta kirjaksi asti, ainakin novelleita, jos ei kokonaista romaania. Ehkäpä hissihuollostakin voisi haastatella jotakuta. Heillä on varmaan mainioita tositarinoita kerrottavanaan.
    https://www.schindler.fi/fi/kunnossapito/huolto.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!